Kiitos viimeisestä

Sain jouluaattona sähköpostia syksyn alusta. Listassa oli juttuja, joita syksyn tuli olla. Pinterestissä mulla oli mitä teen tänä vuonna -listaus, jonka pitäisi myös varmaan olla mun elämää tässä hetkessä. Päiväkirjassa oli omansa (salaisempi versio), mutta se on valitettavasti puolentoista tunnin matkan päässä minusta tällä hetkellä. Valitettavasti mikään lista kokonaan ei ole täysin tosi nyt, mutta osa on! Tämä on ollut hyvä vuosi:

Se alkoi matkalla puutalokaupunkiin, jossa olisin ikuisesti onnellinen. Keväällä oli vuosijuhlat, haalarihetket, teologia ja maailman paras pääsiäisyön messu. Opettelin saarnaamaan ja opettelin unisportiin. Fuksikevät oli hirveän haikea, koska luulin, että teologia oli elämässä parasta. Kreikka loppui ja vappu meni, mutta

silloin mulla oli mun elämän paras kesätyö. Oli kolme ihan parasta ja kolme ihan erilaista. Niissä kuukausissa kasvoin varmaan kilometrin, vaikka huomasinkin sen vasta syysloman lasten kanssa.

(Vuoden paras juttu oli se, kuinka:) syksyllä löysin viimein kotiin. Olen sitonut nimeni niiden ihmisten aivoihin, ryöpyttänyt kuulumisiani seurakunnassa niin kuin ennen aina. Tämä on tuttua. Olen varovasti opetellut halaamaan, olen ylistänyt Jumalaa. Muuten koko syksy sitten olikin yksi kalenterimaratooni, ei kovin järkevä, mutta ihan kiva.

Keväästä talveen kirjoitin varmasti vähemmän kuin ennen, mutta enemmän merkityksellistä, enemmän luettavaksi, painettuja sanoja ainakin opiskelijalehteen. Olen lukenut hyviä hyviä kirjoja enemmän kuin toivoin ehtiväni (vähemmän kuin halusin). Ajatuksissa on ainakin Taivaslaulu.

Listan mukaan kiitettävää on myös, että olen leiponut pullaa, tarjonnut ruokaa ja käynyt monella piknikillä. Istunut kahviloissa, poikennut kirppiksellä ja spontaanisti pitsalla. Katselin tähtiä, kirjoitin paperikirjeitä ja ripustin jouluvaloja. Lähdin liikkeelle ja olin joskus aika rohkea. Sanoin joo ihan liikaa, mutta (ainakin) kerran syljin suustani myös napakan ein.

Vaikken poistunut Suomesta kertaakaan, en rei'ittänyt korvia, tehnyt elämästä kevyttä enkä varsinaisesti tanssinut, kiitän viimeisestä. Sitä vähän tässä ihmettelen, että miksi mun to do 2015 -listalla on kuva nunnista. Haluun uskoa, että se on se Jeesus ja niiden iloiset ilmeet, eikä mikään nunnalupaus, josta olen haaveillut.

Joulu joulu on meillä

Minun jouluni on ollut kaunis, rauhallinen ja väsy. Hiljainen aamu, valoton Suomi mustien ikkunoiden takana maailma, joka nukkui. Paksua maitoriisipuuroa, manteleita muille, koiran kuono ja glögi. Aamukahvi ja viimeiset paketit. Hyvää joulua suomeksi, ruotsiksi ja muinaiskreikaksi.

Mummulassa oli ruokaa niin paljon. Taivaallista porkkanalaatikkoa ja kalapateeta, joka on varmaan

syy sille, etten voi olla täysin lihaton. Vähän vain palaneita torttuja ja fazerin prhaita, jotka kiehtoivat hurjasti lapsena. Mummulassa ei mikään muutu. 

Kauniita paketteja, design-kääreet, omat askartelut ja prinsessan kuvat suloisesti sekaisin. Hopeakuoressa minun maailmani kaunein mekko (kiitos Monki ja kiitos äiti), vaikka en odottanut kovin kummoisia. Muitakin kivoja, eikä kamalasti mitään harmillista turhaa. Pimenevässä maailmassa yömessu ystäväporukalla. 

Joulupäivänä, kauniina pyhänä pelkkää kirjamaailmaa. Sellaista fiksua kuin Ulla-Lena Lundbergin Jää ja sitten sitä vaaleanusvaista hattarahöttöä, jota saa lukea, kun on vihdoin vapaa teologiasta.

Loma jatkuu ja viimein on joulusää. Nyt on ihan tavallista aikaa, kalenterin mustia numeroita ja tyhjiä sivuja. En voi tehdä paljon, joten nukun unia ja syön pipareita, haamuilen veljen vanhassa ruutupaidassa ja pitelen koiran hihnasta. Pari kesäteologihakemusta saan lähetettyä ja ehkä kirjoitan lomalla yhden toimintasuunnitelman. Mutta muuten mä lepään ja tässä on tosi hyvä.

Meillä on aina fiktio

Olen tullut kotiin, jossa joka päivä on pullapäivä. Täällä huiskuhäntä riehuu onneni äärirajoille, se tuo kumisen broilerinkoiven mun paljaille varpaille, komentaa leikkimään silloin, kun haluaisi vain olla hiljaa. Täällä täytän pääni kirjoilla ja tuntemattomien tarinoilla. Mietin, voisinko itsekin. Kävelen ulkona ja valutan aivoissani pappikriisiä eestaas askel kerrallaan.

Punatiilitalo on paikallaan, vaikka olen ollut fyysisesti poissa kauemmin kuin varmaan ikinä. (kuusi viikkoa, hah) Siellä ovat tutut aikuiset ja tutut nuoret, ja minä olen vanhentunut hurjasti. Halataan, iloitaan, kaikki näköjään tietää mun kuulumiset jo etukäteen. Messussa on uudet pikarit ja uudet laulut ja minä istun penkissä ihan hiljaa ja nauran niin kuin ennen.

Jouluun on vähän aikaa, en voi uskoa. Satumagia tulee olohuoneeseen kuusenkoristeissa, himlen i mitt vardagsrum. Haluan leipoa joulun suuhuni ja laulaa sen sieluun, mutta tyydyn kirjoittamaan vain vanhoja sanoja kaikenvoittavasta rakkaudesta. Luen Jumalan rakkauskirjettä lapsilleen (Hoosea) ja olen ihan ihastunut mun Jumalaan jälleen. 

Minä rakastan aikaa. Ensi vuonna sitä on enemmän.

Nu tändas tusen juleljus

6.12. Suomi juhlii, pitelen soihtua kaupungin keskellä ja laulan virsiä. Miksi osaan niiden sanat ulkoa? Syödään pitsaa ja nauretaan. Siitä on monta viikkoa, kun nauratti.

Sen sijaan, että olisin ainoana vapaaviikonloppuna tehnyt jotain olennaista, päädyin kuvaamaan mun Raamattua. jonka päälle olin kasannut kiviä ja simpukoita. Jobin kirjan välissä on aika roskaista. Panostuskuvitus posterille, toivottavasti systistyyppi arvosti, jos faktat ei olleetkaan niin tarkkoja.

On niin paljon kaikkea. On paljon asiaa ja kello on niin paljon. Niin paljon tehtävää ja niin paljon väsyttää. On niin paljon, mistä kiittää, niin paljon epätietoa ja niin paljon Jumalaa.

Teologia väsyttää, hämmentää, ärsyttää. En mene heprean tenttiin, koska en voi. Ärsyttää. Mä olen tunkenut pelokkaan nenäni paikkoihin, joissa olen kujalla. Mua luullaan puurojuhlassa fuksiksi ja punastelen, ärsyttää. Mulla on joka aamu vaatekriisi ja joka ilta mä valvon liikaa. Odotan joulua ja me odotamme Jeesusta, mutta mä kirjoitan mun kalenteriin paljon isommalla loma kuin Jeesuksen synttärit. Enkä mä halua odottaa, en jaksa olla kärsivällinen. 

Mutta samalla viikolla mä luen aamuisin Raamattua, tarjoan meidän keittiossä tortilloja ja superhyvää kasvistäytettä ja leivon hassuja joulutorttuja. Syön niin paljon suklaata, että vatsaan sattuu, kuuntelen joululauluja vasta joulukuussa ja saan iloisen puhelinsoiton. Askartelen Paavalin inspiroimia joulukortteja Ruusun kanssa. En pääse yhtenäkään iltana oikeaan aikaan nukkumaan.

Viimeinen Lähde liikkeelle -viikonloppu on ohi, tämä on ollut hirvittävää vauhtia. Vastahan oli kellanruskea syksy ja kävelin lähetystalolle ketään tuntematta. Nyt on harmaanruskea talvi ja tunnen ne kasvot, on vähän haikeaa lopettaa. Vaikka muistan, tämä on alku vasta. Ehkä mä olen aidosti lähdössä, joskus. Tätä haluan suunnitella Jumalan kanssa, mutta mulla on toiveikas olo, kun kävelen pois.

Viimeinen tentti on ohi ja syksy loppui eilen. Tentti meni hyvin paitsi katolinen ja ortodoksinen avioliittokaava ei. Parasta eilisessä oli kuitenkin ennen tenttiä toivotettu joulu, joka tulee vääjäämättä. Että se hymyili, vaikka yksi päiväkirja opitusta on vielä palauttamatta. Että on loma. It makes no sense, but this is grace.

Mä vain kiitän sua

- oranssista vuodenajasta ja kuura-aamuista, usvaisista pelloista radan ja tien varrella
- vanhoista vaatteista, jotka maailman jäähdyttyä saavat uuden elämän
- maailman halvimmasta piarminttuteestä, joka on oikeesti tosi hyvää
- glögistä, joka kertoo joulusta (mustikkaglögi on Jumalan lahja halleluuja)

- suhesta, joka sunnuntai valkoisessa kellarissa kaikuvasta ja raikuvasta todellisuudesta, suhesta jossa mulla on hyvä ja jossa näen tuttuja kasvoja joka sunnuntai
- kodeista, joissa suut hymyilevät ja äänet painuvat rukoukseen lopuksi, joissa mulla on hetkeni ja on silmät vastaamaan katseeseen, joissa mun kuulumiset painetaan aivoihin ja niiden perään kysellään viikon päästä
- jokaisesta ihmisestä, jonka nimi on mun aivoissa, jonka kasvot nostattaa hymyn, joka vastaa mun ääneen

- mun perheestä, joka on bussimatkan päässä mukamaalla
- riehuvasta huiskuhännästä, joka kantaa ovelle kumikanan ja pitkän pupun, kun tulen kotiin
- ennenaikaisesta joululahjasta, joka tallentaa mun maailman

- kivoista viikonlopuista, lähetyskirkosta lähetysseurasta, jossa luterilaisuus on juuri tarpeeksi elävää ja tarpeeksi totta, jossa körtti ja suhelainen istuu vierekkäin, kasvot Kristukseen kaikilla
- että mulla on silmät, joilla nähdä ja korvat, joilla kuulla

- syksystä, joka tulee ihan aina kesän jälkeen. mä rakastan syksyä, en kestä.
- ja talvesta, joka juoksee pohjoisesta oransseihin lehtikasoihin, piiloutuu mun kettureppuun ja tiputtaa valkeutta taivaasta

Tää on ihan hullua, hulluja viikkoja tällä hetkellä. Mutta mä vain kiitän sua elämästäni.

Valon rukous

Niin, eräänä perjantaina istuin junan viimeiseen vaunuun ja nytkähdimme liikkeelle Tampereen suuntaan. Maaseutumaisema muuttui jossain kohtaa valkoiseksi ja Hämeenlinnassa laitoin kaikille viestejä, että täällä on talvi! Talvi jatkui ja lumisateessa oli lopulta kumpu ja leirijärvi numero kolme (tai neljä tai viisi, miten laskee).

Parin tunnin päästä tuli pimeä, mutta nauratti ja sanottiin, että kai sähköt palaa pian. Ei palannut, niin palattiin koteihimme, vähän väsyneinä vähän pettyneinä. Silti nukuin parempaa unta kuin koko syksynä. Kai mä palaan sinnekin, haluisin nähdä, miltä riihikirkossa näyttää, kun nyt se oli pimeässä vain vähän musta, vaikka turvallinen.

Iltaisin juon glögiä keittiössä, poltan joulukynttilää ja pappikriiseilen. Kun ei musta ehkä voi. Enkä tiedä tarvitseeko edes. Enkä tiedä tuleeko. Niin kyllä silti näiden juttujen vaikutus on aika iso, kalenteriin ja suunnitelmiin, mahdollisuuksiin ja vakavimpaan eli hepreaan.

Aamuisin nousen sen takia, että muistan, että illalla on aikaa istua jonkun keittiössä ja rukoilla. Ja siksi menen hepreaan, siksi luen esseitä ja kommentoin toisten kielioppivirheitä. Yliopistolla hyvää on aika vähän, kirkon ilmasto-ohjelma ehkä, mutta ei sen analyysi. Mutta muussa maailmassa, vaikka sataa, mä elän hyvää uutta kirkkovuotta ja hyviä paastopäiviä.

Opettelen rukoilemaan, harjoittelen lukemaan Raamattua. Näen ihmeitä systiksen ryhmässä, kaverilta lainatussa kynässä ja kolikkotaskussa.

Ps. Yksi päivä opiskelin liian innokkaasti Aleksandriassa. Lopputuloksena ne kauniisti kirjoitetut luentomuistiinpanot luiskahtivat seinän rakoon, siellä ovat. Mitäs rakensivat seinän, jossa on rakoja. Viereinen tyyppi vähän vilkuili partansa takaa, hymisi ja mä nauroin mahdollisimman hiljaa.

Errors having reference to the university.

Eli mikä kaikki on tärkeämpää kuin mun systiksen tentti?
Eli tämä kaikkea aiempaa kauniimpi gaussin käyrä.

- runot
- rukous
- unisport
- glögimuki
- seurakunta
- Jumala-suhde
- rakkaat ihmiset
- pinkit urheilutossut
- sadeharmaa kaupunki
- pitkät unicafe-keskustelut
- hiljainen nauru kirjastossa
- illat ja yöt meidän keittiössä
- täydellisen talvitakin metsästys
- konseptin laidan sanat maailmasta

eli todella, todella moni asia, ne jutut,
jotka todella merkitsee, on yliopiston
ulkopuolella. ne keskustelut, joissa
Jeesus on erisnimi ennen kaikkea,
Jumalan poika ja kuningas, eikä
tieteen kappale tai joku tyyppi
vaan ihan oikeasti olemassa.
ne rukoukset, joissa mä en
pelkää luottaa, ne sanat,
joissa mä lasken mun
elämän sun käsiisi.
ne ateriat, joiden
aikana en laske
kalorimäärää,
vaan sanon
kiitos sen
lopuksi.

Mnf ja muut matkat

Oli tosi kiva mnf. Monta kivaa tuntia, kivoja ihmisiä (en tiennyt, että tunnen niin paljon tyyppejä. oli parasta vaan hymyillä Luther-divarin pöydän yli, nauraa omalla standilla kerran kiipeilypuistossa kohdatulle kaverin kaverille, syödä lähetysseuraihmisten karkkeja ja ihmetellä maailman pienuutta, juosta halaamaan tuttuja opiskelurakkaita ja puhua salassa, kuinka monta teologia kukakin on bongannut.) Kotikotiseurakunnalla oli oma piste, jonne kävelin vahingossa koko ajan. Oli vaan niin hyvä olla.

Sen jälkeen olen hukannut linssinsuojuksen ja huovuttanut vahingossa uuden villapaidan, jota rakastin. Kertonut kiireestä ja pelännyt. On ihan järkyttävä kiire ja vaikka yksi essee on valmis, monta odottaa sanojaan.

Maailma on paha, ja vaikka keskityn liikaa kutistuneeseen villapaitaan, tiedän, että on paljon pahempaakin. Pelottaa olla maailmassa, isän askelet Pariisissa parin viikon päästä vetelevät kylmiä väreitä selkää pitkin. Miksi isien pitää matkustaa niin paljon, niin vaarallisiin paikkoihin?

Mutta pahassa maailmassa on niin hyvääkin. Pienyhmänä tarkistettiin väsyneen maanantain ilta joulunlapsien lahjapaketteja operaation varastolla. Hämmästeltiin söpöjä pipoja ja minibiljardipeliä. Ihasteltiin joulua ja hyviä ihmisiä. Kuultiin hyviä tarinoita. On niin hyvää.

Odotan viikonloppua paikassa, josta puhutaan ylistäviä sanoja. Odotan, että nään kirkon, jossa on laulettu maksettu on. Odotan, että nään silmiä ja kuulen vahvaa puhetta. Kysyn jo valmiiksi, monessako paikassa saa olla kotona. Kun tiedän, että nekin ihmiset on mun perhe.

Marraskuu

On mun lempikuu ja lempivuodenaika. En lakkaa puhumasta aamu-usvasta niittyjen yllä, enkä lakkaa rakastamasta junaradan varsien maisemia. 

Teologia on paskaa, kirjoitan mun päiväkirjaan. No ei oikeasti ole, ei varmaan, mutta vähän tällä hetkellä. Ainakaan en tiedä, mitä ihmettä täällä oikein teen. (Paitsi käyttiksen aineopintokurssilla, joka on ihan super. En muista, milloin viimeksi olisin keskittynyt koko luennon kertaakaan puhelinta tai edes kelloa vilkaisematta. Musta tulee kirkkososiologi, vaikka muu teologia onkin ikävää.)

Meidän koira on tärähtänyt:

Ja kun tulin kotiinkotiin, se juoksi meidän taloa ja sen ääni sanoi, että se tykkää. Ja mäkin tykkään.

Vastasin ei kerran, kun kysyttiin. Kalenteri sanoi mun puolesta, ettei nyt ole aikaa kirjoittaa, vaikka olisi kuinka siistejä juttuja tarjolla. Harmitti, mutta muistin, että ne kaksi kirjainta on lopulta paras just nyt. Että ei.

Enkä yhtään ihmettele, ettei ole aikaa, kun olen sellainen, että saatan vahingossa lähteä nepalilaiseen ja käyttää kaksi tuntia leipäjuuston ja naan-leivän rakastamiseen. Ja sitten saatan kävellä kirkolle, vaikka pyykkikasa huutaa huoneen lattialla. Hups. 

Onneksi mun Jumala on huikein, ja jos hän on puolellani, kuka voisi olla meitä vastaan. Mä saarnaan siitä Jumalasta tänään illalla ja ihmettelen miksen osaa kieltäytyä ajoissa. Mutta oon oppinut luottamaan, että suurempi muita hän on, Jumalamme horjumaton. Ja hän on puolellani.

Greater things are yet to come

Hyräilen vielä näämme suurempaa, hänen armoaan julistakaa tähän kaupunkiin

Tarvitsen lisää tunteja. Tuntuu, että joka toinen lause tuskailee kiirettä, kalenteria ja oi kun olisi aikaa. Luen lähetysseuran materiaalia jokaisessa bussissa, väsyttää niin, että silmät painuu umpeen ennen omaa pysäkkiä.

Elämä on oppimispäiväkirjaa ja kirkkohissan esseetä. Pitää tuottaa tiedesanoja vähintään tuhat päivässä, kirjoittaa Jumalasta ja liturgiasta, sanoja Ambomaasta ja saarnata välillä. Nämä sanat sekoittuvat keskenään ja kirjoitan kaikessa mun pään sotkuisaa sekamelskaa, mutta se kelpaa, koska mun aivot on tässä kuussa teologiapuuroa.

On syksy ja siksi on täyttä. Keltainen rapina ja näkyvä usva. On syksy ja rakastan, tämä on totta.

Mulla on maailman kivoimmat villasukat, kynttilät ja pilkkumekko. Maailman parhaat värikkäät sukkahousut ja maailman suloisin musiikki korvissa. Mulla on maailman lempein seurakunta ja maailman kivoin sää mun ympärillä tänä syksynä.

On syksy ja siksi piparminttutee tuoksuu mun huoneessa. Ja kynttilät ja vanilja, on syksy.

On lähde liikkeelle -viikonloppu ja oi onnellisia kolmea päivää. Vaikka puhutaan vakavista asioista, kuullaan aidsin leviämisestä ja mietitään, pelkääkö laittomasti maahantullut poliisia, otetaan askeleita, mikäli roolihahmoilla on yksikin oikeus (ei oteta kovin montaa). Huolimatta vakavista asioista, se yhteys ja se ymmärrys on suunnaton. Ymmärrän ystävää, joka tahtoisi uudelleen.

Opettelen taas rukoilemaan ja lukemaan Raamattua.

Opettelen kiittämään ja näen, kuinka mun täydessä elämässä on hyvää. Kuinka syksy on hyvä.

Syksy soittaa mun päässä

Paluu arjen rytmiin riparirakaudesta oli nopea ja äkkinäinen, odotettu ja hauska. Helppoa, kun on jotain, mihin tulla. Jos jonain iltana väsyttää niin, että silmiin sattuu. Ettei näe ommella, kun silmät on niin loppuun saakka katselleet, on paras nukkua ja herätä kahdeksan tunnin jälkeen. Maanantaiaamuna näkee taas.

Opiskeluhuolettomuus on outoa mun aivoille yhä. Pelottavan huoleton, pelottavan varma aloittamaan lukemisen selaillen vain edeltävänä päivänä. Pelottavan lusmu, pelottavan uusi.

Silti epäilemättä aion päästä läpi, valikoin hurjan kivaa kakkosperiodia ja odotan.


Pienryhmä on paras keksintö vähään aikaan. On niin huikeaa, että voin vaan mennä ja tulla osaksi. Vaikka varmasti hiljalleen tämä tästä, mulla on jo nyt sellainen olo, ettei tarvitse enää vaihtaa. Ja mä tajuan sen hitaasti, mutta niin syvälle se tulee.

Ja yhtenä iltana Karkki vaan ilmestyy tänne. Ja vaikka ajattelin nukkua pois silmien särkyä tänä yönä, me juodaan teetä raitamattolattialla ja puhutaan Jumalasta. On huikeaa.


 Nyt juuri
on vain niin hyvä.

Vaikka välillä kirjastossa on hankala löytää paikka tai pysyä hetki paikallaan. Edes muutama sivu, niin silti. Olen syksyihminen ja aamuihminen. Unisportihminen, yhteysihminen ja hiljainen hymyilijä. Mä kuulun jonnekin.

syysripari

Laulattaa. Naurattaa, kun
- pelaan pingistä pakolaislapsen kanssa, eikä kielellä ole väliä, vaan naurulla

- lautetaan liturgiaa karmeimmilla äänillä

Olen punatiilitalolla kotona, olen töissä kotona. On rauhallista kävellä niitä lattioita, vakka tiilet kuluttaa villasukkia. Oon vaan kävellyt siellä monta vuotta, eikä ole enää monta nurkkaa, jota  en tuntisi.

Heitetään ylävitosia ehkä kymmenen päivässä. Aina kun keksitään uutta eli aina. Ja mun Jeesus-oppitunnilla puhun Jeesuksen talosta ja katsellaan kapinallisen profeetan kuvia. Näyttää siltä, että mua kuunnellaan, kun selostan Bet-lehemin merkitystä ja loistan teologiaa ainakin omissa vihreissä silmissäni.

On hauskaa jutella parrakkaan kanssa silloin, kun sen pitäisi tehdä töitä ja mun myös jotain. Tykkään keittää kahvia ja tykkään laittaa astioita, vaikka ne ovat juttuja, jotka aina jää. On ihanaa olla kotona.

Kesken ripariviikon tein ekskursion systemaattiseen tenttiin, jossa kirjoitin minulle niin tutuista armosanoista vierailla sanoilla. Söin tulista unicaferuokaa ja mietin, kuinka mun elämä on niin huikea just nyt. Kuinka parin bussin päässä on aina toinen koti ja toiset. Kuinka voi aina käydä välillä muualla.

Mnf-paniikki on täällä jälleen, eikä siihen ole kuin kolme kertaa seitsemän. Eikä tänä vuonna järkevien vaihtoehtojen määrä todellakaan huimaa. Keksin vieraita seurakuntia, joiden bussiin voisi mahtua, kun julkiset autot ovat olemattomia. Ja panikoin, koska en vaan pysty ottamaan kaikkia ihmisiä mukaan mun kanssa, enkä voi tehdä tätä parhaalla tavalla. Ja silti vain, olen kiitos huulillani.

Unia öisin paremmasta päivästä

Syksyn täydet viikonloput on ehkä alle puolessa, kun jo hengästyttää. Viimeksi ne kolme täyttä ja aikataulutettua oli sittenkin huikeat. Uusi punatiilinen keräsi minut ja kaksikymmentäneljä muuta kuulemaan lähetyksestä. Niin symppis pappi ja niin tuttuja sanoja, hoin viikonlopun jälkeen kysyville kasvoille. Niin hauskaa tuntea olevansa ihan varma siitä, missä on, varmasti kuulua ainakin neljä syysviikonloppua. Olla lähdössä liikkeelle ja paikallaan ja turvassa.

Maanantai-iltana (ja toivottavasti monena tästä eteenpäin) istun vaaleassa huoneessa ja puhun hyvää. Ei tarvitse enää esittäytyä. 

Ja aivot ovat jääneet johonkin reformaation sokkeloihin ja uskonnon funktion ja performanssin nurkille. En osaa selostaa piispan tehtäviä, mutta muuten kirjoitan konseptit täyteen. Menee varmasti hyvin ja mä hymyilen, harvoja kertoja aidosti tuollaisen tarkan kuulustelun jälkeen. Muistelen ytl:n setiä ja harmaita ruutuja, ne tuntuu niin kaukaiselta nyt. Miten sitä, vaikka uhkasin itseäni, etten ikinä unohtaisi?

Mun päivien parhaita hetkiä on kuitenkin katseettomat hymistelynaurut hississä randomtyyppien kanssa, konkreettiset törmäämiset teologitovereihin kiiruhtaessa oman tiedekunnan halki keskellä päivää.

Mukamaalla syksy näyttää paljon oranssimmalle kuin raiteiden varsilla. Jalat rahisee väreissä ja kaipaan aamuja, joina saisi vain kävellä hitaasti. Kiiruhdan painavan laukun kanssa bussiin ja ulos, kiiruhdan jalat painavina oranssissa elämässä ja unohdan usein, kuinka kaunis se on. Kunnes illalla jo mustalla tiellä mä muistan mun huiskuhännän kanssa. Kun se kulkee villapaidassa ja heiluttaa mulle, haukahtaa, että hei juostaan. Ja mä muistan, että mun elämä.

Mulle kuuluu ihan hyvää. Mutta mun kalenteri on tahrainen ja kaipaa lepoa. Ajattelin antaa sille vähän aikaa tän syyslomariparin, näiden tenttien ja konfiksen, syksyryntäilyn jälkeen. Ehkä vähän aikaa metsän ilmaa päivässä, vähän vapaampia sanoja ja lupa hengata pari minuuttia pidempään arkena. 

Ja hän tarttuu kiinni valoon

Löydän itsestäni aika supervahvana sen seitsentoista vuotiaan, punatiilitalolla villasukissa sunnuntaiaamupalalla. Nauramassa oudoille jutuille, melkein kielletyille, melkein hävettäville, vain tässä ja nyt. Rakas kotikotiseurakunta, ikuisesti rakkain ja tuttu. Puhutaan kaksitoista tuntia missiosta, puhutaan hyviä asioita. On punaiset patjat, harmaat kahvikupit ja ruutupaita. Tuttua tuttua juttua.

Toisaalta kotiutan itseäni muualle mahdollisimman lujaa, istutan mun nimeä niiden huulille ja sanon, ettei tässä ole mitään. Samaa perhettä, samoja lauluja, sama taivas ja maa. Mulla on paikka ja mä hymyilen poistuessani. Kuiskaan kiitos pimeään ja valkoisille seinille, kättelen, laulan.

Elämä on yhä yliopistolla, unisportilla ja seurakunnassa. Mun elämä, mun valitsema ja oma. Kiva. 

Ja mä pusken aikaa minun ja maailman väliin, siihen väliin työnnän nämä deadlinet ja kirjat, paksut keltaiset sivut. Mua väsyttää. 

Harhailen kirjaston kuudennessa käyttiksen perässä, mä seison siinä hyllyvälissä puoli tuntia ja mua väsyttää. Kun mä näen sen kirjan, mun ohi työntyy keltatakkinen tyttö, se vie sen kirjan kolme sekuntia sen jälkeen, kun se ilmestyi paikalle. Mulla kestää vartti kävellä kerrokset alas sateeseen, mutta muistan sitten, että tämä on mun elämä, mun valitsema ja kiva. 

Saan heprean pistarista täydet, koska muistan immanuelin. (paremmat pisteet kuin ne hellaripojat, mikä tekee mut vähän liian iloiseksi. mutta kun ne osaa aina, enkä mä yleensä. ja sai ne kuitenkin melkein yhtä hyvin.) Skippaan melkeinvahingossa systiksen ja elän sen aikaa seiskakerroksen sohvalla, karkkia naurattaa koko ajan. 

Ja jos mä en laulaisi, niin kivet huutaisi. Joten mä laulan.

Saamme periä valtakunnan

Minulle päivät ovat suikaleita paperilla. Kuuntelen, laulan ja hyräilen jatkuvaa iloa, mutta samalla jalkani vievät kauemmas. Nämä paperit ovat niin täysiä, maljani on jo särkymäisillään, enkä halua heittää mitään hyvää hukkaan.

Suoritan ja samalla nautin tästä. Aamulla kirjoitin käyttiksen esseetä, enkä tajunnut tekeväni velvollisuutta, kun oli niin kivaa. En muistanut tulevia opintopisteitä Kelan paperissa, mun aivot teologiasumussaan olivat vapaat ja sidotut vain mielenkiintoon. Vasta kun pääsinkin valittamasta.

Opin, että luennolla voi tehdä toisen aiheen läksyjä. Opin, ettei kukaan huomaa mitään. Opin lusmuksi luistajaksi ja käymme unicafe-keskusteluja siitä, kuinka paljon pitää osata. Ei paljon.

Ja niin minä istun puoli tuntia ennen kirjaston sulkemista sen kuudenteen kerrokseen, polvistun historian miesten juureen ja rukoilen, että löydän kirkkohissaesseen lähteen. Otan ensimmäisen kirjan ja Laestadiuksen kirjeen på svenska. (Lopulta lähde ei saakaan olla se kirje på svenska, koska herätysliikkeistä ei kuulemma ole tarpeeksi hyvää tutkimusta.) Ja olen kirjastossa jälleen seuraavana aamuna, hyllyn takaa hymyillään toisillemme, kaikki vähän viimeisellä hetkellä havahtuneina maailmaan. Lopulta löydän lähteeni, kahta tuntia ennen kuin on myöhäistä.

Ihmeellinen rauha hiipi aivojeni pohjalle, kun sanoin ääneen koti. Sen jälkeen ei ollut tilaa seikkailulle, oli rauha ja vakaus.

Kissan ja Karkin kanssa hylättiin heprea ja käyttis ja ajettiin bussilla ohi kauniiden talojen. Matkan päässä oli seikkailu, me kiivettiin puissa, verkoissa ja valjaissa, roikuttiin köysissä ja heilahdeltiin liaaneilla parin metrin korkeudessa. Oli niin hauskaa, minä nauroin niin kuin lapsi ja olin niin hetkessä. Korkeella jossain maan yllä.

Kaikki, joita, henki johtaa saavat nimen lapsi Jumalan.

En siis enää ole orja, vaan lapsi Jumalan. 

Me huudamme Abba, isä.

Mä en lopeta

Tässä mä istun mun elämässä, lusikoin jäämansikkarahkamaitomössöä ja luen ystävästä yllä pilvien ja matkalla kaukorannikolle. Hei sitten ystävä mä toivotan ja mitein, josko mustakin olisi. Jonakin päivänä olisi, mietin kakkosvuoden orientaatiotilaisuudessa. Jonakin päivänä tiedän, mitä haluan.

Musta tuntuu, että mun koti on busseissa, junissa, metroissa ja asemilla, joissa olen olemassa vain väliaikaisesti. Kaikkialla ympärillä lukee stop (napeissa, joita painaa), mutta mä en pysähdy. Ja niin hengästyttää vähän. kun en ole mikään maratoonari. Viihdyn kyllä väliajoissa, vaikka myöhästynkin koko ajan oikeista (ei ole minun tapaistani ja se harmittaa paljon).

Juoksen, juoksen, juoksen mun elämää. Hyvää kiirettä, hoen ja pohdin, josko hitaampikin arki kuitenkin riittäisi. (Mutta kun mä haluan niin paljon.)

Ravistelin kaupungin taas viikonlopuksi pois musta, kun villakoira hyppi riemuaan sohien kotona vastaan. Kävin ripariennakossa vetämässä leikkejä ja lausumassa pari rukousta, hokemassa nimeä ja että toista vuotta teologiaa, aikuinen juu. Suhteellisen meduusaa, harvoinpa enää itken messussa millekään, mutta nyt. 

Illalla vastasin nauraen joo, kun kysyttiin käynkö usein täällä. 

Ja mä päätin, että oon vihdoin kotona. Kun huomasin, etten enää ollut yhtään uusi, vaan se, joka oli kauiten laulanut valkoisessa kellarissa. Olin se, jolla oli vähiten kysyttävää, se joka tunsi parhaat julkisen reitit. Koska oli käynyt niin monta kertaa. Arvelen, että tämä vähentää kiireen tuntua, kun kotia ei yleensä aikatauluteta kalenteriin. Tämä päätös tuntuu hyvältä, vaikka epäilen sen järkevyyttä vielä. Ihan sama.

Hetki kaikkein kaunein

Perjantaina me eksyttiin Ruusun kanssa, kun ei osattu leiripaikalle. Huomattiin punainen tonttulakki, joka oli oikean tien merkkinä, mutta ajettiin ohi parkkipaikasta hups. Vasta kun oltiin ajamassa pensaaseen soitettiin paniikkipuheluita Pinkille ja päästiin perille.

Partiokämppä oli maailman varmasti upeimman maiseman rannalla. (Se lampi oli vaan pieni pisara maan pehmeässä kuopassa. Siitä heijastui kaikki huikeus, mitä Jumala on luonut. Heijastui taivas ja mustat puut yön valossa.)

Meillä oli aikaa viiskymmentä tuntia. Viiskymmentä tuntia pitää leiri, joka pakeni vastaanottokeskusta varapaikkaan. Viiskymmentä ihan parasta tuntia keitellä makaroonia, sulattaa paljon kynttilöitä ja puhua loisteesta. Viiskymmentä tuntia, joiden aikana nauroin hyvää naurua, vastasin mitä kuuluu ja puhuin syviä.

Kaksi nuotiota, kaksi hartautta, jumis ja medis, yhden kivan tyypin opetus. (Meillä on niitä kivoja, jotka ajaa meidän perässä keskelle metsää puhumaan sanaa ja myöhästyvät kalareissulta, jos meillä on puhuttavaa. Vaikka se on vaan niiden työ, ne tekee niin yllättävän huikeasti hurjan paljon.) 

Aika paljon ruokaa, kolme ruokavuoroa. Kymmeniä paahdettuja vaahtokarkkeja. Sata palaa sinistä suklaata. Sulaa suklaasamettia ja banaania. Kattiloita ja liekkejä, ihan itse tehtyä ruokaa. Itse tehty elämä. Itse tehty viikonloppu. 

Meillä oli ihana viikonloppu, rennot perjantaista sunnuntaihin, valoisia tunteja ja myrskärein valaistuja, Loistettuja sanoja jokaisessa suussa. Onnea on vaan istua portailla laulamassa liiankin tuttua kirjaa, pumpata kaivokylmää vettä ja pyöriä yhteisellä laverilla omassa makuupussissa. Onnea on yhteinen kolmen päivän eräarki, sellainen henki. 

Pitkästä aikaa pitkä sauna, hullua naurua silmät rypyssä, lauluja metsän keskellä, lauluja oikeilla ja väärillä sanoilla. Suloinen muisto monen vuoden takaa tiilitalolta, suloinen toive tulevista illoista. Suloinen elämä ja yhteys, nämä ihanat.

Tästä tuli sata kertaa parempi kuin kuvittelin.

syyskuu

Syyskuussa sataa harmautta maailman täydeltä, mä rakastan sitä. Haluaisin ostaa sadetakin tähän kosteuteen, lämpimänpunaisen anorakin ja uudet kengät.

Me ollaan hurjan ylpeitä meidän punatiilitaloisesta kotikotiseurakunnasta, kun se rakastaa niitä, joiden hätä on suurin. Se kuitenkin merkitsee meidän viikonloppuleirin väistymistä leirijärven rannalta jonnekin muualle, ruuan laittamista itse ja tästä me tapellaan (vähän). Toivoisin ymmärrystä siitä, että kun kaksi tai kolme ovat nähneet valtavasti työtä tämän eteen monta kuukautta, me muut osaisimme kiittää sen sijaan, että olemme (osa) tyytymättömiä. Loppujen lopuksi musta on aika siistiä mennä partiokämpälle näiden tyyppien kanssa.

Ihanan yliopiston viehätys haalistuu hiljaa. Käyttis on oikeastaan melko raskas, enkä ihan oikeasti mahdu kirjoittamaan kalenteriini mitään enää, mitään. Toisaalta käyttis on mahdollinen ihana pääaine, selitän lukion parrakkaalle uskonnon opelle, kun kohdataan kirjaston kerroksissa. Se tuli haluamaan väikkäriä, mä yritin haluta hepreaa. Ja se oli niin kiva, yhä muistaa, ihmettelen.

Makaan pilkkumekossani kirjaston lauantaihiljaisuudessa, on viikonloppu ja turistit ottavat valokuvia musta ja kirjaston portaista. Istun kirjastossa tiistain aamuvalossa ja analysoin uskontoa lehden julkisessa ympäristössä. Lojun kirjastossa kaikki ne hetket, kun valo vaihtuu talon puolelta toiselle.

Singing along to the alef bet nää illat. Heprea on hullu kieli mä luulen, kun taululle piirretään käyrä klassisten salakielten vaikeustasoista. Sen oli varmaan tarkoitus auttaa, mutta yhä opettajan jokainen lause päättyy joko siihen, että luottakaa muhun tai uskokaa, tää on helppoa. Vokaalit on piilossa eikä suostu taipumaan mun kieleen. Ne on sekaisin pitkiä ja puolipitkiä, pisteitä ja viivoja tekstin seassa, niistä sitten pitäisi päättää, mitä sanaa arvaa. Yks poikkeus on kaikessa ja aaeeiit voi muuttua toisikseen vielä lauseen lopussa, puolivälissä tai puolivälin puolivälissä. Ei voi tietää. Just as easy as abc, just joopa.

Rakastuneena unisportin vihreisiin varauksiin juoksen peilisaleissa ja hengitän koko keholla, vaikken muuten jaksakaan. Kävin kerran treenaamassa valkohousuisten lajia, entistä elämää, vaikka eri paikassa. Huikea lihasmuisti muisti hämmentävän hyvin, automaationa tuli paljon sellaista, minkä olemassa oloa en enää edes muistanut. Ehkä sitäkin voisi, jos aikaa olisi jossakin mulle.

Messussa mua ärsyttää, kun kukaan ei laula, niin itsekään en päästä ilmaa suustani. Vaikka biisit on maailman kauneimmat ja jotenkin juuri sellaiset sanat, jotka ovat ennen herättäneet eloon. Henki kaikkivaltiaan on yllämme. Minä tiedän lunastajani elää. Jotain huikeutta on toisaalla. 6.9. kello 16.30 ja räjähtävä kaupunginosa ja yhteinen laulu. Että mä tiedän, vaikken aina muista. Tätä sydämeni kaipaa.

Sparkle in our eyes

Viimeisinä arjettomina aamuina. On ihanaa pukea takki, kun menee ulos vain postilaatikolle. On ihanaa, että syystuuli puhaltaa hiuksiin niin lujaa. On ihanaa, että metsä on kevyiden pisaroiden peitossa, että koiran kuono heijastuu lätäköstä. On ihanaa.

Punatiilitalolla tulee syksy,  tanssitaan hiljaa saraste, kuullaan yllättävän kivat sanoitukset. (vapaa ja vahva, vahva) Yksi sunnuntai on viimeinen vapaa, mutta minulla on Eva ja Manu, jotenkin huikea hetki ja puistokonsertti. Musta tuntuu, että mä elän, vaikka taivas kastelee maan ja mun repun. On todella suhekaverit, vaaleat hiukset sai nimensä, mä tiedän kelle mä kuulun.

Ja maanantainen avajaisintoilu tekee arjen: haalarimerkit, randomtuttavat ympäri kaupungin, porkkanajätski, toveripiknik ja kesänraskas kahvakuula.

On oikea syksy, sataa vettä ja tämä kaupunki on harmaa, sulkee minut arkeensa. Katselen meidän fukseja lämmöllä, kuin vanha jo olisin, vaikka ihan tietämätön oikeasti itsekin. Unicafessa nauran kissan ja karkin kanssa pari tuntia, vaikkei olla nähty.

Meillä on hullunkurinen systiksen luennoitsija. Se puhuu enkeleistä ja yksisarvisista samassa lauseessa, sillä on tumman puvun sijaan Linkin parkin paita ja se sanoo, että sillä on dataa sen vaimon rakkaudesta. Meillä on vihdoin käyttistä ja iloitsen suuresti, tämä on mun, hymyilen luennolla. Meillä on ihan täyttä hepreaa. Jälleen opetellaan uudet aakkoset, ollaan alakoulutasolla, muttei enää olekaan niin hauskaa kuin vuosi sitten. Ei sellaista intoa ja uutuuden viehätystä outoihin aakkosiin, kun luulen ne melko turhiksi.

Ja onnen keskellä mietin niin kovasti kuitenkin:

Missä mun koti on?

Saanko mennä ihan oikeasti minne tuntuu?

Voiko sellaista kuin kirkko pettää niin kun ystävää?

Mutta yhä kaikissa kodeissani lauletaan Immanuel ja silloin tiedän, että tämä kaupunki on hyvä, tämä paikka on hyvä, mä olen tässä ja se on hyvä. Nyt kuinka kiittää voin, en voi. 

De vackra sidorna av det här livet

Sunnuntai oli aurinkoinen markkinapäivä, valoisa kirkonkylä ja kivat kaverit. Punatiilitalon punapatjaisella teltalla tuli istuttua varjossa hetkiä toisensa perään. Syötyä karjalanpiirakoita, kerrottua randomeimmat kuulumiset rastapäälle, esiteltyä niille mun vanhemmat, kun sattuivat paikalle. (Näyttivät ihan samalta, hoki kirkkohistoriapappi. Rastapää hihitti tosi väsyneenä ja pomppi ympäriinsä keltaisella jumppapallolla.)

Kirkkovenesoutu oli ihana myös, katsella veden pärskettä, valkoisia pisaroita, väritöntä massaa. Kuinka järvi niin kuin tanssi airojen keskellä, tahtiairojen rytmissä. Kuinka järven keskellä kellui sauna ja maailma oli samalla tuttu ja tuntematon. Absurdi elämä parhaimmillaan, sellainen päivä josta ei halunnut karata.

Markkinakojujen keskellä voi vaan kadota osaksi joukkoa, joka asuu täällä.

Sunnuntaina tehtiin kesän kolmas linnasaariretki, maanantaina yskin kamalasti ja tiistaina nousi lämpö. Ihan paikallaan oli olla vaan ja ehtiä lukea kelta-violettikantista kirjaa ajankohtaisesta. Tuntea itsensä tosi fiksuksi ja lukea toista suurperheiden arjesta. Ihan kuin tämä mua koskettaisi, tuntuu hyvältä tietää ja aavistaa.

Olen suunnitellut syksyä, kalenteri on oikeastaan aika ahdas jo. Mutta silti olen aika rauhallinen sen suhteen. Aion kovasti, saan paljon, haluan tänä syksynä ihan hirveästi. Oikeasti oletan olevani aika paljon kotona, vaikken yhtään vakituisessa osoitteessa, paitsi kellon nurjalla puolella. 

Livet

Mun elämää on:

aamukahvit raitapeitto indiska-muki
kivikatuja keskellä betonin vihreä puisto
matkoja raitiovaunussa
hirvittävän kauniita ihmisiä ympärillä

random mummo
ja seuraavassa nurkassa suhesisko

junanraiteet kausilippu
aamulenkki usvalammen vierillä

sairaan hieno radiolähetys Jumalasta, joka on huikeus:
hyvyyden voiman sanoja epätäydellisissä suissa
kuinka pitää rakkautta vuodattaa arjessa, jos saamme siitä kiinni
"tiiäkkö täähän on huikee juttu"

6.9. 16.30

(oi ehkä tämä mun koti on ihan okei vaikka mulla olisi kaksi kotia, kun
sanoma on sama ja ainakin molemmat puhuvat hyvää)

joogaa kirkon kryptassa
lämmin keskustelu, innostuneet kasvot
taiteiden kadut ja valloitettu yö
ylistystä kadulla, lahjaruusu, koska Jumala on rakastanut
mä sanon, että uskon ja tulen kohdatuksi

Multa kysytään kaduilla, uskonko ja ihmettelen
ja vastaan hymyillen aina. Mun maailma on ihmeellinen.

Livet är.

Tätä sydämeni kaipaa

Kaivoin kaapin nurkasta vihreäruutuisen matkakassin, jota en ole käyttänyt koko kesänä. Ja siellä odottivat urheiluliivit ja sateenvarjo. Ei ole muka satanut (tai siis olen tanssinut siellä ilman suojaa), enkä ole näköjään jaksanut jäätelön syömiseltä ja koiran halailulta paljon liikkua. 

Täytettyäni laukun vaatteilla ja kirjoilla muutin itseni ja tavarani takaisin kaupunkiin. Täällä on ystävät. Täällä maailma on yhtä juhlaa ja musiikkia. Pimenevässä lauantai-illassa näin Kiinan kansallisbaletin ja (kritisoidun) poliittisen tanssin. Sen Maon sijaan minä keskityin kyllä ikävöimään korkeita hyppyjä ja tasaisia triploja, oi. 

Olen nukkunut auttamattoman vähän ja syynä on vain oma tyhmyys: huoltoasemaillat ja yöt mustilla teillä erivärisissä autoissa, sängyssä ympyrää hyörivä koiralapsi, myöhään katsellut juhlavalot ja mustatukkaiset lentävät kiinalaistanssijat ja kirjat ja heprean kirjaimet, joita Ruusu lukee keittiössä. (en haluu hepreaan. Kuka muka oppii sellaiset kirjaimet, jotka näyttävät keskenään samalta, mutta eri käsialoilla ihan eriltä?)

Oli ihan paras hetki sunnuntai-iltana. On ollut ihan hirveä ikävä. 

Sittemmin olen:

mennyt kauppaan ainakin neljä kertaa aurinkolasien takia, mutta
ostanut uudet ja superhienot urheilupöksyt ja
maailman ihanimman mekon, johon
    kertakaikkiaan en voinut vastustaa rakastumista ensisilmäyksellä, mutta
koska se oli fidan se oli melkein eettistäkin

addiktoitunut pahasti värityskuviin, joita
olen värittänyt punatiilitalolla, kun
istuskelin yhtä turhaa päivää puhumassa seurakunnista
ja nyt on omassakin repussa värityskirja


Sellaista elämää, loma-arkea ja valoisia kasvoja.

Onnellista uimavettä

Sunnuntaina mummulassa syötiin marjakakkua, suklaakakkua ja omenapullaa, ja illalla pyöräilin veden rannalle. Ja melkein joka ilta siitä lähtien. 

Kirkasvetinen lampi tuntuu vähemmän kylmältä kuin koskaan. Lapset räiskyttävät keskenään, punaiset pukukopit on hiljaa, kaikki on jotenkin valmista. Vesi on niin ihme. On niin äärettömyys kellua pisarassa, joka on asettunut maan pintaan. Suuressa pisarassa, jonka maa itkee itsestään. Lähdelampi. Kylmä, kirkas ja vakava.

Ja sitten pyörän selässä maailma on taas yksi tuuli. Kultaiset heinät ja vihreät kaistaleet tien reunoilla. Saa toivomaan ikuista kesää ikuista valoa ja aukeutta. Mutta vain siinä, koska syksy on oikeasti aika ihana. Ja elokuu on melkein syksyä.

Vaikka mun syksystä tulee hyvin täysi, hyvin kiireinen ja hyvin vahva. Hyvin toiminnallinen, elävä ja vauhdikas. Vaikken tiedä, ehdinkö lukea yhtään kivaa kirjaa (tai yhtään kokonaista tenttikirjaakaan). Vaikken osaa vielä kuvitella, missä välissä pesen pyykit ja pakkaan, miten selviän heprean ja kaiken. Silti mä odotan onnellista syysvaloa. 

Ja vaikka toivon välillä ikuista kesäelämää ja auringon kappaleita, on elämä muualla kuin veden varassa joskus hidasta ja tylsää. Odotan yliopistoarkea, kaupunkirakkautta, ulisevia metroja, ystäviä, ratikoita, mun seurakuntayhteyttä hämärissä kirkoissa, suuria kirjastoja, kivikatuja ja kaupunkiääniä.

Kuuntelen järjestyksessä maata näkyvissä -artisteja, jotta osaisin parit sanat ja jotta tietäisin, mitä ympyröin värikkäästä vihkosta joskus marraskuussa. Niin pitkällä syksyssä unelmani ovat. Elän tulevaisuudelle, elän suunnitelmalle.

Oi syyskesä, rakkaani elokuu.

Sut luotiin nousemaan

Vietin yhden kaupunkiturismipäivän: oli hassua astua ulos bussista, tuttuun mutta kaukaiseen kivikaupunkiin. Istuin keskustelemassa unicafessa, istuin lukemassa kirjaa tuomiokirkon portailla. Kävelin katuja ristiin auringon kanssa, annoin sen maalata mun kasvoille valon pisaroita ja pärskyttää aivojen täydeltä tätä elokuuta. 

Mun elämä on oikeestaan aika siistiä, mutta sen tajusin vasta, kun huomasin muutoksen. Vasta kun joku mainitsi aiheesta.

Mun aivot on täynnä sanoja, silmät täynnä värejä. Mun korviin laulaa Pella ja Mikaveli ja saa uskomaan uudestaan. (Kirjoitan kalenteriin epälyistä huolimatta MNF ja perään monta sydäntä) Kirjoitan enemmän vapaita sanoja, on kolme viikkoa aikaa olla vapaa, mä muistan. Innostun hurjasti ensi vuoden kesäkuusta, vaikka edellinen on hädin tuskin kuollut kalenterissa.

Ja alan uskoa, että unelmat ja ajatukset toteutuvat, kun niille antaa syksyn listoissa oman arvokkaan kohtansa. Listahirmuilu on suotavaa, pystyn kyllä, minut on luotu pystymään. Kirjoitan uudella voimalla, kerron ja toivon, käytän hyviä sanoja.

Sain käteeni puhtaan kalenterin puhtaat sivut (vaikka syysviikonloput olen jo täyttänyt marraskuulle). On sanomattoman suloista suunnitella, on suunnattoman tuntuista tietää, missä on oranssiin aikaan. On sanomattoman suloista odottaa ja tietää, mitä yliopisto tarkoittaa. On suloista, että arki tarkoittaa kivan kuuloisia kursseja (ja pahan kuuloista hepreaa).

Sut luotiin nousemaan
valossa kulkemaan
sä olet vapaa

K E S Ä

Nämä on tuttuja rakkaita maisemia, mun elämän järven rantoja ja teitä. Niitä, joissa olen oppinut rauhan, joissa olen uskaltanut ja hymyillyt. Enkä voi olla miettimättä joka kerta ajaessani pienellä punaisella keskellä peltojen, että milloin on viimeisin kerta, kuinka kauan vielä.

Miten kolme kuukautta on juossut, ravannut ohi ennen kuin ehdin sanoa kesäteologi. Ennen kuin ehdin kasvaa ja näyttää joltain muulta kuin kuusitoista täyttäneeltä ekan kesän isoselta. Miten nämä kuukaudet ovat muka ohi? Ohi on ihan kamala sana.

On ollut huikea kesä. Kolme huikeaa leiriviikkoa rakkaimman järven rannalla. Jeesus-bileet, savukoneet, öiset keskustelutuokiot, huikeat ihmiset, suunnitelmat, yksi paloauto, yksi hajonnut käsi. Olen kasvanut ja lihonut muutaman kilon leirikeskusruuasta. Olen nauranut. Elämäni paras kesätyö.

Kotikotiasuminen on kohta loppu, katsellaan joskus uudelleen sanon ja pakkaan taas. Tätä tää on tää elämä: pakattuja huoneita, vaatekaappeja putkikasseissa. Kahdeksan pakattua vaatekappia tässä kesässä. Ja kun olen sellainen, että ikäväsiimat vetävät pitkin maata eri suuntiin. Ystävien perässä kauas, yliopistokaupunkiin, tänne. Missä ikinä olen, on jossain muualla osa aivoista. 

Koodisanoja:

lähetys

kutsu

kasvu

geokätköt

linnasaari

marjasangot

valoaurinko

Nyt on elokuu ja ensimmäistä kertaa kesän lämpöistä. Kolmen viikon suunnitelmassa on ystävät ja maailma, messut ja seurakuntalaisuus, sisustus ja siivous, sellaiset pienet. Pieniä yliopistojuttuja ja uusi kalenteri, puhdas elämä.

Kiitos kesä ja toivon et löydän mut taas.