vetten päällä käydä anna

Oli leirin jälkeinen lomaviikko, pari piknikkiä linnasaaressa, porvoo, nepskuu, post-juhannussynttärit, porkkanakakkua ja kaikkia kivoja. Ja paljon aurinkoa, sanoja, paljon rauhaa ja hiljaisuutta. Hyviä asioita.

Oli yks vika torstai-ilta ja hirveen haikeet fiilikset, vaikka viikkoja oli vielä neljä. Iloa, rauhaa ja rakkautta, sanoin ja puhuin Jumalan grillihiilistä. Tää on ollut hullun nopee ja hyvä kesä, en haluaisi syksyä.

Sitten taas leiri, kesän toka. Kivoja tyyppejä, vauhtia ja paljonpaljon kahvia. Vikan illan tuohusseuroissa sai taas vakavissaan sanoa, että tosissaan te ootte ihmeitä ja suuria sittenkin. Leirin jälkeinen epätodellisuus on muuttumaton, leiriväsymys on vakio. Juon yksin raparperimehua ja vaellan tän kaupungin rannoilla, koitan löytää uskoa leirinjälkeiseen elämään.


Salaa odotan jotain uutta ja jännää, mutten osaa etsiä mitään konkreettista. Kun en vielä viidennenkään jälkeen haluis olla järkevä vaan välttelen aikuisuutta ja auton hankintaa. Mutta tässäkään ei muka ole hyvä. Vaikka juuri tässä kesässä, niin paljon on.

Ja sitten kuitenkin, aika on kulunut hurjaa vauhtia, tapahtuu kaikenlaista ja sujuvat suunnitelmat rikkoontuu. Elämä on ihan jees.

just follow the light in the darkness

Maaliskuussa

arki on harmaan taivaan sävyistä, sumusia päiviä toisensa perään
metro on myöhässä ja pysähtyy keskelle mustaa tunnelia sinä päivänä, kun mulla on kiire
suunnitellaan uutta, varataan laivamatkoja ja ajankohtia
öisin  leivon pellillisen porkkanakakkua

Oon käväissyt harkkapaikassa kättelemässä läpi tuntemattomat papit ja nauramassa kirkkoherran kanssa, matkustanut bussilla turkuun, istunut kokouksissa, säntäillyt ympäri kotikaupunkia tauotta ja määrättä, suunnitellut välivuotta, puhunut Jumalasta ja sanonut hei sitten ruotsiin lähtijälle.

Tutkinut leipäjonoja, murtanut sydämeni niiden kolmen tuhannen vuoksi ja nähnyt konkreettisesti asioita. Ollut enemmän väsynyt ja vähemmän mä.

Ja maaliskuussa tiiän, että täällä mua ei jätetä yksin. Lupauksia on ja ne kestää. Just remember that you are a fighter. 

niinku loma

On vähän niinku loma ja rakastan valoja, kahviloita ja joulumarkkinoita suomessakin. 

Näihin päiviin syöksyy jo kesäunelmatkin, kun on joulukortteja kaikilta kivoilta, porkkalaa ja glögiä, ihan vähän koulua kätkettynä lomahetkiin. Juodaan mustikkaglögiä ja mietitään ripareita, kun nyt niihin on vielä puoli vuotta ja edellisistä saman verran. Kaikki kääriytyy kultaan. 

Pitäis vielä kirjoittaa essee ja toinen, portfolioida oma osaaminen kevättä varten ja lukea pari kirjaa. Väleissä on puurojuhlia ja kauneimpia, joulun kappaleita etukäteen siellä täällä. Aikaa tulvii ylenmäärin, ei ookaan yhtään kiire, toisin kun aina. 

Hämmentää, kun tyypit saa lapsia ja elämät menee suuntiin, joita ei ois ennakoitu. Pystyisinkö mä sellaiseen ennakoimattomuuteen? Kuitenki haaveilen siitä, että mulla olisi taitoa suunnitella välivuosi, nähdä sille oikee hetki ja hyvät koordinaatit. En mä haluu olla aikuinen niin pian, jotain keinoja pysäyttää tää vauhti edes hetkeksi. 

Viimeiset lahjat kääritään kultakuoreen tietysti aatonaattoiltana, kun on koko päivä säntäilty hankkimassa koiran leluja, pähkinöitä ja kirjoja. Jossain välissä mietin hämmentyneenä, missä tässä on tilaa yhdellekään jumalavauvalle syntyä, meidän arjen keskellä. Mutta kai sille, jossain nurkassa pieni seimi odottaa. 

helmikuuta, random

Väsyttää, aivot keinuu ja keinuu, pilvimassat peittää järjen. Oon koulussa hyvin vähän. Ruotsin tunnilla luetaan markusta ja näytellään jeesusta. Kandi_habibi.doc kaipaa aikaa (aikaa kolme viikkoa), pitäisi olla omatoiminen ja aktiivinen, mutta nukun, juon kahvia ja katselen ulos kaiken ajan.

Lemppariseurakunnassa on rukousviikko, seinät täyttyy unelmista ja toivosta. Sydämeen juurtuu alku eikä sillä ole kiire, kun oon siellä aamukahdeksalta, makaan patjalla ja toivon, että voisin jäädä. Pitää opetella luopumaan taas, miks ihmeessä kerään mun elämän niin täyteen, että kaikki painaa taas liikaa?

Muuten kuuluu ihan hyvää: vuosijuhlahuminaa, messuajatuksia ja sulaa säätä aivoissa. On hauskaa maalata huulet punaisiksi ja pukea satiinia. On hauskaa, että minut kutsutaan paikkoihin. On hauskaa, että naurat. Mun elämän suunnat ja mittakepit on kuitenkin taas kateissa. Esimerkiksi valkoinen kaulus ja sivuainepotentiaalit, kaikkinaiset kokonaisuudet. En tiedä, mitä haluan. Aloin opiskella espanjaa, jotta löytäisin jotain konkretiaa, rakastan kielioppia. Ilmoitin, että aion saarnata. 

On paljon rakastettavaa:
randomhetkiä, kirkkokeskusteluja ilman suunnitelmia

toinen solu ja sydän täynnä.
raitiovaunukohtaamisia ja sitä, että sä katsot silmiin, 

vaikka oon nolo ja itken niin että koko vaunu huomaa.
sä sanot, ettei hätää ja mä haluan luottaa.

operaatio 2017

kasvaa suhteessa rakastavaan ja yliluonnolliseen Jumalaan

kasvaa suhteessa muihin ihmisiin, tulla paremmaksi kuuntelijaksi

elää rakastaen itseä (syödä, nukkua, liikkua, levätä)

sanoa useammin kyllä hassuihin ideoihin

Näin visioin neljältä aamuyöstä 1. tammikuuta 2017. Olin tanssinut suomen leudossa talvessa, torilla tuhansien keskellä. Katsonut taivaalle ammuttua palavaa massaa ja nauranut. Laulanut paljon onnea parille rakkaalle whatsappin välityksellä keskellä yötä.

Vuoden viimeiset illat vietin hillsongin tahtiin (ja vikan yön siellä torilla). Hillsong-hetkinä tunsin valtavaa iloa siitä, että saan olla just tässä. Sinistä valoa, teräviä äänia, suoria sanoja ja hyviä puhujia. Jumala tekee mun sielussa asioita joka päivä, mutta ne jutut mitä koin mun sydämeen asetettavan vuoden tokavikana iltana tuntui olevan jotain tavallista isompaa.

Uskon, että tää tuleva vuosi on hyvä. Viime vuosi oli myös ihan kiva, mutta luulen, että jotain mussa on muuttunut niin, että tää alkaa jo ihan eri sävyillä kuin edellinen. Ja ihan varmasti tulee myös harmaita massoja, aaltoja jotka uhkaa heittää lattiaan ja sen läpi, mutta mun lattia on vahva kallio, joka kestää. Ja varmasti en tiedä mitään ja pelko ja epäluottamus hiipii nurkissa joka maanantai, mutta samalla ilo kiertyy serpentiininä yhtä tiukkaan mun elämään.

hei, tää on sun koti

Mulla oli viimeinen vihreä viikko, sen aikana monet kastellut kukat, nypityt aurinkoliisat ja kitketyt roskaruohot. Satoi vettä ja oranssi takki vuosi yhä, mutta en välittänyt paljon, koska aikaa oli vähän. Nautin viimeisistä päivistä, joina juteltiin ja suoristettiin ruohon reunoja yhdessä. Ja sitten mä lähdin. Ajoin viimeistä kertaa rautaportista, eikä tullut ikävä.

Oli taiteiden yö ja muuta sellaista. Aikaa, jona katsoa kun Karkki nauraa. Ja muut myös ovat nauraneet mun ympärillä. Myös mukamaalla, koska on siellä paikkansa, vaikkei mitenkään virallinen.

Sunnuntaina olin koko päivän ankkuroituneena suhelle, koska hei, tää on sun koti, vastattiin kun heitin läppää, että jään nukkumaan sinne aamun vieraanvaraisuusvuoron jälkeen. Olin ainoa tiimiläinen ja siivosin koko paikan, tai en, mutta niin paljon kuin ehti. Oli hassua ja hauskaa aikaa, vaikka vastuutyyppi oli keuhkokuumeessa ja yski niillä mustilla sohvilla sillä välin, kun pesin lattiaa. Yritin lukea niillä sohvilla, oppia tän iltaiseen tenttiin, mutta enemmän juttelin jokaiselle ohikulkevalle tyypille ja nauroin. Illalla opin enemmän siitä, millainen Jumala on.

Ja sen jälkeen olen hukannut systemaattisesti kaikkea kesällä oppimaani. Olen tunkenut aivoihin liikaa tietoa liian nopeasti, yrittänyt lukea yli kaksisataa sivua per päivä, jotta ehtisin lukea edes osan. Ja sitten olen ollut aika väsynyt, vaikkei syksy ole edes kunnolla alkanut. Mutta olen yrittänyt muistaa, mikä oli tärkeintä, mitä mun sydämeen on kesän aikana puhuttu.

elokuun sateet

Musta on hullun kivaa, että:

sataa vettä ja sumua
taivas tihkuu maan päälle
on harmaata
vaatteiden väri on ukkospilvi
kohme syö ötököitä öisin
näen iltaisin katuvaloja

eli on hullun kivaa, että vuosi on jo yli keski-iän. Ihana syysaika kuuluttaa mun nimeä ja ajatukset kasautuu valoon niin kuin vain oranssissa. (Vähän myöhään oon myös ihastunut vähän tän kaupungin kesään, haaveillut auringon laskiessa jo tutuilla kaduilla siitä, mikä on oikeastaan jo totta.)

Viisi aamua. Vihreät viikot on ohi kohta, en voi käsittää. Nypin daalian keltaisia terälehtiä ja suunnittelen ensi vuoden kukkia, vaikka aion olla itse jossain muualla. Mutta juuri nyt en jaksa ajatella tulevaa kesää, ne huutavat kuukaudet on kauempana kuin koskaan ja mä saan iloita auringonlaskusta aikaiseen aikaan.

Mä istun iltaisin kirjastossa ja kahvilassa, hukutan mun aivoja sosiaalipsykaan, vaikka ei erityisesti kiinnosta. Ja samalla odotan syksyä, johon kuuluu kirjoja ja kursseja. Mun syysviikonloput on viisi kertaa tyhjemmät kuin vuosi sitten ja tää hämmentää, ärsyttää ja pelottaa. Kuitenkin samalla uskon, että tää on hyvä lähtökohta tässä hetkessä. Että kalenteriin mahtuu kirjoittamaan, se on tavallista.

Viikonloppuna hyvästelin mun kotikodin lopullisen lopullista kertaa. Oli rankkaa sulkea ovi, jota ei koskaan avaa, mutta joka on ainoa ovi, jonka avaimet on omistanut ennen omaa kotia. Punatiilinen lapsuus pakattiin laatikoihin ja keltaiset seinät jäivät tyhjinä taakse. Onneksi mukamaalla on myös se toinen punatiilitalo, joka odottaa, vaikka lähtisin kauas. Sellaisen seurisillan jälkeen puolinukuin tutuimman huoltoaseman nahkasohvalla ja kuuntelin tinder-juttuja toisella puolella aivoja. Sellaisena yönä tajusin, että voin kuulua mihin vaan.

Oon haaveillut seuraavasta askeleesta Jumalan suunnitelmassa, enkä oo ihan varma. Tuntuisi hyvältä sanoa joo niihin kysymyksiin, joita esitettiin kuukausia sitten, mutta tarviin vielä yhden lupauksen, mietin. Ja loppujen lopuksi uskon, että meillä on aikaa. Uskon, että jotain hyvää tapahtuu.

sommarsaker

Tykkään sikana:
- muistikirjoista
- Oulun murteesta
- keltaisesta kyltistä kaulassa
- Jeesuksesta
- julkisilla matkustamisesta
- syksyplääneistä (kaikilla suunnilla)
- pimenevistä illoista

On ihan sairaan siistiä, että on elokuu! Ja että ihan kohta on syksy. Meillä on niin kivoja fiiliksiä herättävät somesuunnitelmat, mulla on jonkunlaisia ajatuksia talvesta ja kandista, ja mikä huikeinta: viisitoista vihreää viikkoa on kutistunut kahteen!!

Oon viime aikoina kirjoittanut aika vähän tänne ja se on ollut ok. Oon reflektoinut tänä kesänä kaiken, mitä on mahdollista pohtia hiljaisuudessa hautausmaalla, ja sekin on ollut tosi ok, mutta ei kivaa. Oon miettinyt mun unelmia, mun tavoitteita, mun cv:tä, mun elämän prioriteetteja, mun ajattelumalleja ja mua. Vähän kanssa elävää Jumalaa. Ja sekin on ollut erittäin ok, mutta ei kauhean yksinkertaista.

Viime sunnuntaina tiimikaveri lausui, että sometimes God has to put you to places where you have nothing else, jotta hän voi puhua sulle (tää lause tuli oikeestikin just tällaisena kahdella kielellä), ja se tiivisti tän jutun. Sama fiksu sanoi, että mieti et sä oot ollut koko kesän kuoleman laaksossa ja sä oot kävellyt elävänä sen läpi. Se oli sairaan siisti kuva, vaikka ei mun kesä oikeesti niin syvä laakso ole ollut. Mutta kuitenkin, pointti tässä Jumala-jutussa on käynyt sata kertaa syvemmäksi ja rakkaammaksi. On niin huikeaa tajuta, että tää on aina syvempää, rakkautesi on valtavaa.

Ja tällaisen kesän jäkeen syksy on maailman kaunein ajatus.

Uutta viinii

Yhtenä perjantaina pakkasin autoon liikaa (ja liian kesäisiä) vaatteita ja ihan sikana ruokajuttuja. Me paettiin Karkin kanssa keski-suomen sateiseen viikonloppuun. 

New wine oli täynnä rakkautta. Täyttä rakkautta huolimatta märästä taivaasta, joka valui meidän päälle ja teltan katon läpi makuupussiin asti. Teltan pystyttäminen kaatosateessa oli hankalaa, märät vaatteet ja vettä kengissä laskivat iltaa meidän päälle painavaksi, sateinen seutu ja harmaat fiilikset. Mutta samalla mun ympärillä oli niin lämmin tunnelma, suuri Jumala, tuttuja kasvoja joka suunnassa ja paljon ylistystä sydämessä. Oli niin helppoa kuulua joukkoon, jossa hymyillään. Vaivatonta kävellä juhlatelttaan, halata nauravia kasvoja ja kohottaa katse ja kädet laulun ylle.

Kietoiuduin äidin punaiseen sadetakkiin ja makuupussiin, kun väsytti ja sydämen valot uhkasivat himmetä. Mutta aina oli Jumala, joka otti syliin ja sanoi, että hei, tää märkä maa ei ole teidän lopullinen kohde eikä olosuhde ole vankila. Jumala joka sanoi, että sä saat levätä. Ja ne sanat jäivät sieluun resonoimaan. 

Lauantaina näin auringon ja sen valo kasvatti mussa kesää. Mun sydän pumppasi happea rytmikkäämmin kuin koko kuussa, se unohti ajoittaisen kesäallergian ja nauroi. Ja täynnä rakkautta, täyttä rakkautta kolme päivää. 

bergochdalbana

Mitäpä mulle, sitä samaa. Tuttua vihreää hautausmaalla, samoja pinkkejä kukkia ja sitruunadaalian nuppuja korttelissa 76. Haravan varresta rakkoisia kämmeniä ja kadonneita kumihanskoja. Aamuseitsemän perjantairikkaruohot itkumuurilla ja vuotava oranssi sadetakki. (vitsit että saa hautausmaankin tuntumaan hyvältä, kun suunnittelee sanansa)

Ja samalla parasta lupausta ja syvintä rauhaa kuukausiin, ehkä vuosiin. Tää on niin hassua, miten paljon sydämessä tapahtuu joka viikko. Rukoilen pysyvää muutosta ja rukoilen sun tahtoa, mä haluan luottaa. Eikä tällä hetkellä muutakaan näy, mutta hiljainen rauha pyyhkii kaikkien omien epätietojen ja tyhjyyksien päältä. (vitsit että luoja on hyvä)

Aamuisin luen Raamattua kello kuusi. Avaan verhot ja siellä on valoa, jossa mä kohta pyöräilen. Musta tuntuu, että mun elämä keskittyy tässä kuussa vaan aikaan ennen seitsemää arkiaamuina. Iltapäivisin mä tunnistan tutun paniikin, kun eksyn opinto-oppaaseen tai raamattukoulujen hipsterinettisivuille. Eksyn mun omiin ajatuksiin ihan liian usein, mutta tänä kesänä muistan, että niin käy ja tää elämä on pitkä projekti. 

midsommar

Mulla oli synttärit ja nyt väitän, että oon tosissaan aikuinen. Kakskymmentäyks ja fiksu, kaunis ja varma. Jättefint men inte på riktigt. Mun valoisa ja varma rukous on kumminkin, että tapahtuispa jotain kivaa, isä sä saat päättää mitä.

Ja mä odotan huikaisevaa syksyä, vaikken tiedäkään vielä tarkemmin, millaista. Ja vaikka tässä hetkessä eläminen on jatkuvasti yhtä sadetta silmissä ja sumua takaraivossa, mä tiedän, että aurinko on jo nousemassa. Sen ensisäteet on jo vallannut niin paljon maata mun sydämessä, että mä muistan tän: valo loistaa, eikä pimeys saa sitä valtaansa. 

Meillä täällä Suomessa pakkaudutaan autoihin ja ajetaan mökille viettämään keskikesän juhlaa. Meidän perheellä ei kuitenkaan ole mökkiä ja suurin osa lapsuuden jälkeisistä taikakesäjuhlista on kulunut osaltani moskeijamaassa, joten olin vähän hämilläni, että missä mun pitäisi niitä kukkaseppeleitä olla solmimassa.

Matkustin siis kotikotiin mukamaalle, kun en muuta fiksua aikuisilla aivoillani keksinyt. Sieltä löytyi Ruusu ja muutama muu, kokon loimussa tulinen taivas ja tanhumusiikit, joita paettiin hyttysmetsään. Valvoin liian myöhään, mutta nauroin ihan tarpeeksi. Unohdin solmia sen kukkaseppeleen, mutta ehkä tää hautausmaan kukkahengailu riittää tän kesän siitepölysadoksi.

Hyvää kesää!

Ps. mulla on selkeesti jonkun sortin yhdyssanaromanssi meneillään.

Ja siks mä laulan

Valoisaa.


On ollut kivaa, kun on saanut muistaa, miten lukee sanaa ja miten siitä saa joka aamuun uuden armon. On ollut kivaa, kun on saanut muistaa, ettei keskeneräisyys haittaa luojaa, vaan juuri niinä hetkinä on aikaa tulla kokonaan hyvän Jumalan eteen.

Oon lähtenyt kauppaan lauantaiaamuna kello 7.05, jotta ehtisin ennen vannoutuneita vegaaneja nyhtökaurahyllylle. Oon motivoinut itseäni nukkumaan ja heräämään suklaa-kauramaidolla ja yrittänyt valostuttaa aamuja kaikella mahdollisella. Loppujen lopuksi puutarha-ajat ei muutu mihinkään, kukkien värit ei hallan alla kirkastu, eikä ruoho lakkaa kasvamasta, vaikka leikkaan ja siimaan joka viikko. Mutta oon edes yrittänyt ylistää ja tykännyt parista riparikuvastakin kaiken tylsyyden keskellä. (vastoin kaikkea harmitusta)

Oikeesti ei oo mitään hätää. Oikeesti oon aika paljon onnelllisempi kun vuosiin. Oikeesti on aika helppoa. Oikeesti ois tilaa useammalle hymylle päivässä.

So let go my soul

and trust in Him.

It is well.

Mutta joka aamu aurinko nousee ennen mua ja 5.36 mä mietin, että mitä ihmettä mä täällä teen.

Happy days lemon

Oon

istuttanut onnellisten päivien sitruunojen väristä daaliaa
juhlinut meidän herraa
juhlinut mun veljeä, joka on muka-aikuinen nyt
nauranut pengerkujalla keltaisten talojen välissä
lausunut ääneen ajatuksia, joita ei kuulunut
katsonut silmiin
ja toisiin

Mulle on suositeltu hihhulielämää ja voi kun voisin vaan luottaa täysillä ja päästää irti omista ajatuksista. Kun mä tiedän, kelle mä kuulun, mä tiedän, kenen kanssa on onnellista ja mä tiedän, kuka loi valon. Hyvänen aika, miksi on niin vaikeaa täysillä juosta syliin?

Linnasaaren rantakallioilla me rukoiltiin ja oli niin ihmeellisen helppoa. Oi jospa voisin olla luonteeltani aina taivaan lintu.

aurinkoliisapäivät

Mä herään 5.45 ja tukehdun keltaiseen pölyyn jo pyöräillessäni 6.48 sisään hautausmaan rautaporteista. 7.06 kuljetan haravaa tai ruohonleikkuria ja tukehdun valoon. 15.30 leimaan itseni ulos ja pää painaa, kädet nukkuvat ja varpaat kiemurtelee kengissä. Mikään osa minusta ei ole luotu puutarhuriksi, mutta kerään motivaatiota lounaasta ja valosta, joka aamuisin satuttaa silmiä.

Mä en ole yksin.

Kolme viikkoa, kaksitoista viikkoa jäljellä. Vuosi sitten mä olin riparilla, joka on muistoissa kultainen, vaikka puuvärit lensivät. Joka toinen päivä mietin, miksi ja joka toinen alistun tähän aurinkoon. Tänä kesänä työ ei ole syy olla onnellinen, mutta onneksi on paljon muuta. 

Rakastan koiranputkia ja suunnitelmia, rakastan peltoja ja busseja, rakastan. 

Ja vaikka en oikein tiedä, mitä teen elokuussa, vaikka tekisi mieli lähteä botswanaan tai ostaa lentolippu tai hypätä junaan. Vaikka tekisi mieli rakastaa lujemmin ja lähteä pois ja muuttaa suunnitelmia. Mä olen yhä paikallani, vaikka ei se välttämättä ole mun paikka. 

Ja niin, Jumala on niin hyvä. Ja parhaat jutut tapahtuu silloin, kun mä en edes muista yrittää. 

sommartiden

Toinen yliopistovuosi oli täällä hetken ja meni niin nopsaan. En oikein juhlinut kertaakaan, haalarihengasin ehkä kahdesti ja olin välillä tylsä. Mutta tutustuin innolla uusiin tyyppeihin ja uusiin juttuihin, leikin toimitussihteeriä ja vastuullista vastaavaa, vastasin joo huomattavasti useammin kuin sen kääntöpuolen.


15.5.

Käsken sydämeni lyödä jälleen, ja jos käsken sitä tarpeeksi, se lakkaa juoksemasta vääriin suuntiin.

Viimeinen essee on roikkunut luvattoman kauan avoimena tiedostona. Sanan tai pari tiputan siihen silloin tällöin, ja viimeisenä iltana kirjoitan kai paniikissa loput. Mutta periaatteessa on loma ja olen tehnyt tosi lomaisia juttuja: syönyt jätskiä aika paljon, kävellyt auringossa ja jättänyt takin kotiin. Lukenut Raamattua kallioilla ja kosken rannassa, syönyt enemmän piknikviltillä kuin sisätiloissa, avannut ikkunan vaikka sisään puhaltaa keltaista pölyä. 

Ja mulle kuuluu ihan hyvää, tai parempaa kuin pitkään pitkään pitkään aikaan. Oikeesti olen ollut aika onnellinen. Musta tuntuu, että kuulun tähän kaupunkiin ja kuulun mun kotiin ja seurakuntaperheeseen. Mulla on tarpeeksi aikaa, enkä osaa olla luottamatta, että syksystä voi tulla hyvä. En jaksa enää pelätä. 

Kotikotiviikonloppu äitienpäivän tienoilla oli parasta hetkeen. Tulin niin onnelliseksi huoltoasemalla vietetyistä yötunneista, autoista, joissa on viisi paikkaa ystäviä ja illoista punatiilitalolla, että hirvittää ajatella, että joskus on viimeinen kerta. Kuitenkin aina on onni palata myös kaupunkiin. Olen oppinut, että täälläkin on iltoja ja öisinkin jo pari vuotta vanhoilla ystävillä on nimet. 

20.5.

On onnellisia päiviä. Oon niin kiitollinen.

Olen taas hautausmaalla, niin kuin kaksi vuotta sitten ylppärikeväänä. Herätys on 5.45, mutta aurinko on ylhäällä ennen mua. Tuntuu niin aikuiselta laittaa ruokaa niin usein ja niin fiksusti. Siellä on kahdeksan tuntia aikaa ajatella ja rukoilla, harrasta haravointia. Ja ajattelen niin paljon, että välillä se on hankalaa. Mutta mä uskon, että jotain hyvää tapahtuu.

Hassuja juttuja on törmäillä tyyppeihin metrotunneleissa, kirppiksillä ja kahviloissa, lukea ja itkeä, koska jonkun sanat on niin syviä ja hyviä. Oon hullun innoissani kaikesta uudesta, sometiimin jutut herättää hymyä aivoissa ja mä tiedän, kelle mä kuulun.

Safe to shore

Huhtikuussa nimitin itseni aakakkoseksi ja sen jälkeen olo on ollut hämärämpi kuin koskaan. Helpottaa, ettei tarvitse enää miettiä, kun se on sanottu ääneen. Ja samalla valkoisesta kauluksesta tuli isompi ongelma kuin ikinä, vaikkei se muka enää kosketa minua. On listattava sadalla eri tavalla, miksi ei ja mietittävä, että mikä ihme tämä juttu oli. Siunattava kuviteltu kutsu siistiin hautaan, kun siihen juuri mua ei kutsuttu.

Huhtikuussa haaveilen yhä siitä, ettei kaikki menisikään niin järjestyksessä kuin aiemmin toivoin. Olisi kiva tehdä jotain kivaa joskus. Vaikka kaikki on ihan hämärää ja liian sekavaa, samalla mahdollista ja silti niin kaukana. Eikä missään mun unelmissa ole mitään järkeä.

Huhtikuussa Jumala on ollut ihan ihmeellinen, mutta siitä huolimatta sanon, että hukun. Ei ole aikaa ajatella muuta kuin itseä. Ei ole aikaa eikä ole voimia. On vaan mä ja mun viikot ja mun, näin ei saisi olla.

Kun kuitenkaan tässä hetkessä ei periaatteessa ole mitään hätää.

Huhtikuussa laulan ja tanssin:

You are the peace in my troubled sea

My lighthouse, my lighthouse
Shining in the darkness. I will follow You.
My lighthouse, my lighthouse
I will trust the promise.
You will carry me safe to shore.

My lighthouse - Rend Collective

Liukuväritaivas ja Jumala-jutut

Oli hyvä viikon loppu ja viikonloppu. 

Yks ilta oltiin linnasaaressa ihmettelemässä Viaporin kuivatelakkaa ja henkäilemässä jokaisen nurkan kohdalla. (suosittelen sellaista retkeä ihan kaikille!) Nauramassa kanivauvalle ja juhannussalolle, joka saattoi kyllä olla masto. Hiljaa tuijottamassa tummanharmaata maameritaivasta ja valoja. Miten maailma on niin kaunis? Miten Jumala on niin läsnä?

Tämä seuranut viikko on heitellyt minua mustilla jutuilla ja suitsuttanut mieltä samealla sankalla sumulla. On ollut vaan mä ja mu aikajumala, joka laskee mun askeleet ja hengästyttää, vaikka kulkisi hissillä. Mutta hei, ehkä tää tästä, tällä viikolla oon kieltäytynyt jo kahdesti, kun joo oli huulilla ja joo olisi miellyttänyt kaikkia varmasti enemmän. 

Maanantaina kriiseilin ja istuin rukouskokouksessa, kun piti varmasti ahtaa teologiaa aivoihin ja hankkia kesätöitä. Tiistaina kriiseilin ja söin suklaata, kun piti varmasti kirjoittaa lehtijuttu ja kirjoittaa essee. Keskiviikkoaamuna kriiseilin ja haaveilin, kun piti pukea päälle päivä ja lähteä leikkimään virallista. Eilen kriiseilin ja tänään.

Mutta joka päivä:

Ohhoh, iloitsen kuitenkin. Sillä mä tiedän, että elämä on ihmeellinen.

Iltaisin googlaan ensi vuodesta upeaa, vaikka tää on vasta unelma. Mua pelottaa, etten hallitse sitä ja se tapahtuu ja mun maailma muuttuu ja muuttaa mua. Mua pelottaa, kun pari sanaa saa mut ihan sekaisin ja entä jos.

Entä jos elämä on ihmeellinen. 

Ah aurinkoo

Tykkään auringosta, koska näen kaiken sen valossa ja se kaikki on kaunista. Bussin ikkunassa on valoa ja sitä on vielä illalla, kun kävelen kotiin päin. Parasta! Valossa diakonian historia ja Lutherin ajatukset liusuvat aivoihin hitaasti, mutta todennäköisesti. Valossa näen tämän kauniimmin ja olen hetken ihan rauhassa.

Kirjoitin heprean tenttiin ulkomuistista Raamattua. Kuinka Jumalan kuvaksi hän heidät loi, hän loi heidät. Ihan itse ja kovin tarkkaan. Mitähän se tarkoittaa?

לַֽיהוָ֔ה  

Olen Herran oma. 

Ilta pimenee ja kasvatan ripari-ikävää. Millä siitä pääsisi, kysyy nimemrkki ripaririippuvainen N:nnen vuoden seurakuntanuori ja yhden kesän teologi. Ilta pimenee ja huolet paisuu, mutta tunnistan sen, että valo valtaa tilaa ja se tekee parasta. 

Syön lähinnä vuohenjuustojuttuja ja suklaata, rikoin tietoisesti paastoa, koska väsyttää. Kaikesta huolimatta asiat ratkeavat ja aurinko tuli sieluun, valo tuli ja täytti ja pimeys ei saa mitään valtaansa. Aamen.

laulakaa

גדול אלוהי

שירו

כי גדול אלוהי

כל אחד יראה

כי גדול אלוהי

On paljon tylsää. Heprea ei edisty, miksiköhän. Kuuntelen pyhällä kielellä niin suuri hän on ja tunnistan kolme sanaa. Ne ovat niin, suuri ja  Jumala. En tiedä, miten pääsen edes läpi, jos en tee mitään. Parhautta on ollut trivial pursuit, kaurasämpylät ja whatsapp. 

Elämän suhteen vastaan vain en tiedä, enkä tiedä. Että mitä teen kesällä tai syksyllä, mitä haluan ja mitä voin saada. Että onko tämä mun paikkani, mitä teen ja mitä sanon, mihin voin asettua. En tiedä. Sitä mulle kuuluu. 

Arkipäivisin on tyhjiä tunteja, jotka valuvat hitaasti ja kuitenkin liian lujaa. Huomaamatta ohitan maanantait, tiistait ja keskiviikot, torstait kuluvat hukkaan ja perjantaisin huokaan hiljaa lauantaille. Sitä mulle kuuluu, tyhjää kuminaa sydämessä, tyhjää ulinaa sielussa. Tyhjää jääkaappia ja pyykkikoppaa. To do -lista kasvaa, muttei se johdu ajan puutteesta vaan motivaation katoamisesta just kun tarvitsisi. Kalenteri on kaveri ja unisportin kausikortti sen serkku. Illat ja yöt on vihollisia, pimeitä ja kovia. 

Mutta sunnuntaisin:

On ihan kauniita tunteja seurakunnassa. Huikea Jumalan nainen saarnasi viikko sitten, Jumala oli ja minä itkin ja hymyilin  ja yritin kestää ja yritin olla hymyilemättä liikaa. Ei ole muita sanoja kuin huikeus ja huutomerkkejä käytän liian vähän. (!!!! tässä pari) Rakastan sitä, että Jumala on ihan tavallinen (no pyhä) sana ja osa arkipuhetta, että voi vaan sanoa ja saada jo siinä hetkessä. 

Ja rukoukseni on: vaikken nää, mitä näät, anna mun ymmärtää, viisautes viisauteni ylittää. 

tää on vaan mun maailma

Viimeisinä päivinä olen löytänyt oman ajanpalvontani jälleen, ollut kalenterin kanssa paras kaveri ja samalla suunnitellut ja suorittanut. Ja minä kerron teille, se olen minä, se tuntuu aidolta. Minä tunnun nyt täydeltä. Enkä tarkoita, että minulle laskeutuisi arvoa lisää täysistä tunneista, vaan että tunnen maailman paljon paremmaksi ja Jumalan rakkaammaksi, kun maailmassani tapahtuu vähän muutakin kuin aamukahvi ja iltapala. 

Että sitä vain, ettei nämä huolettomat kolmen kurssin periodit ole ihan järkeviä. 

Vaikka uskon, että nämä vapaat keskiviikot ovat olleet ihan oikein minulle ja uskon että minun täytyy ymmärtää paljon niiden pyhyyttä ennen kuin saan aloittaa seuraavaa hullua syksyä. Niin samalla tajuan, että minä salaa todella tykkään juosta, salaa riemuitsen to do -listoista, salaa nauran kellolle, kun ehdin aina ajoissa. 

Että mun sydän oikeasti täyttyy, kun se saa hyppiä kiireisten askelten tahtiin ainakin kerran viikossa (mutta enintään paljon harvemmin kuin syksyllä). Tietysti minun sydämeni tarvitsisi enemmän unta yhä, se tahtoo rauhaa ja rakkautta myös. Ja sen olisi hyvä sanoa edes joskus ei. Mutta kalenteri on kuitenkin sen hyvä ystävä eikä arkkivihollinen ainakaan joka päivä. 

Niin ja se Jumala. Meillä on mennyt tosi hyvin. Olen rakastunut Jeesukseen ja puhun sille useammin kuin moneen kuukauteen. (tai ehkä vuoteen) Jumala puhuu mulle ja minä kuuntelen. Tää on hyvää. 

Ja tää on vaan mun maailma ja mä saan päättää ja käsikirjoittaa.