Oli leiri, tutussa paikassa uudessa kontekstissa. Jännitti, mutta kun katson nyt, se oli niin erittäin hyvä. En vois olla kiitollisempi jokaisesta ihmeellisestä tyypistä, kollegasta ja muusta.
Oli mitä onnistuneimmat työskentelyt, oivaltavat kysymykset, ne hetket joina tein työtä jolla todellakin oli tarkoitus, merkitys ja päämäärä, jonka vuoksi olen täällä. Pulkkamäet, jokailtaiset toimistokeskustelut, posselapun hyvät sanat. Kirkonrotat, piilosleikit, pingikset ja ulkoläksyt. Kaikki se hyvä, kerääntyneenä mun ulottuville.
Leirin jälkeen jatkuu graduarki ja joka päivä pari sataa sanaa nuorten sitoutumisesta. Teen ekat haastattelut ja nyt se on konkreettista, että ehkä joskus valmistun. Edelleen varastan päiviä violeteilla sohvilla, haluisin linnoittautua niihin paninikaverihetkiin, joissa on vaan järjestöjuttuja ja hyviä hommia. Vaikkei se järjestö enää oo ees mun, vaan välillä on ikävä. Käyn kävelyllä kesken esseiden ja koitan pysyy hereillä.
Kaikesta huolimatta mun ajatukset on edelleen sadan kilometrin päässä, siellä missä mastot loistaa iltaisin. Siellä missä hyvyys ulottuu mun luo.