Vapaaviikot on hukkuneet kaikkien tärkeiden, mutta pienten arkijuttujen alle. On toukokuu, ja kuljen villasukissa ja juon teetä. Villasukkapäiviä, teehetkiä, rakastan. Kirjoitan raamismateriaaleja ja hartauksia. Mä rakastan sitä, kuinka vasta kun ajatukset suodattuu sormien ja näppiksen kautta ruudulle, ne muuttuu selkeiksi ja loogisiksi kokonaisuuksiksi ja kauniiksi lauseiksi.
Viikonloppuna oli kesän eka leiri, kolme päivää maailman söpöimmässä leirisaaressa. Lauantain aamuaivoissa asui tahmeus ja se harmitti, mutta en voi lakata yllättymästä, kuinka siunattu oikein olen, kun saan tehdä tällaista työtä. Niin kivoja tyyppejä, niin kivoja ensi kesän isosia, niin kivoja asioita. En tiedä, kuinka voisin kiittää tarpeeksi.
Kirkkokupla tuntuu jälleen turvalliselta ja kiehtoo samalla. On pappisvihkimystä ja messua. Epäilyttää, että tällä tavalla tulen takaisin ja koen kaiken tutun, muuttumattoman niin rakkaana. On reformaatio ja piispanvaali, tää on ilmeisen hyvä paluuvuosi. (enkä tiedä, onko puhe paluusta relevanttia, kun mihinkään en varsinaisesti koskaan mennyt, enkä mun seikkailuseurakuntaa, kotia, oo jättämässä nyt myöskään) Haaveissa siis vahvana valkoinen kaulus, ainakin nyt just. Katsellaan uudelleen viikon kuluttua.
Viimeisinä arjettomina aamuina. On ihanaa pukea takki, kun menee ulos vain postilaatikolle. On ihanaa, että syystuuli puhaltaa hiuksiin niin lujaa. On ihanaa, että metsä on kevyiden pisaroiden peitossa, että koiran kuono heijastuu lätäköstä. On ihanaa.
Punatiilitalolla tulee syksy, tanssitaan hiljaa saraste, kuullaan yllättävän kivat sanoitukset. (vapaa ja vahva, vahva) Yksi sunnuntai on viimeinen vapaa, mutta minulla on Eva ja Manu, jotenkin huikea hetki ja puistokonsertti. Musta tuntuu, että mä elän, vaikka taivas kastelee maan ja mun repun. On todella suhekaverit, vaaleat hiukset sai nimensä, mä tiedän kelle mä kuulun.
Ja maanantainen avajaisintoilu tekee arjen: haalarimerkit, randomtuttavat ympäri kaupungin, porkkanajätski, toveripiknik ja kesänraskas kahvakuula.
On oikea syksy, sataa vettä ja tämä kaupunki on harmaa, sulkee minut arkeensa. Katselen meidän fukseja lämmöllä, kuin vanha jo olisin, vaikka ihan tietämätön oikeasti itsekin. Unicafessa nauran kissan ja karkin kanssa pari tuntia, vaikkei olla nähty.
Meillä on hullunkurinen systiksen luennoitsija. Se puhuu enkeleistä ja yksisarvisista samassa lauseessa, sillä on tumman puvun sijaan Linkin parkin paita ja se sanoo, että sillä on dataa sen vaimon rakkaudesta. Meillä on vihdoin käyttistä ja iloitsen suuresti, tämä on mun, hymyilen luennolla. Meillä on ihan täyttä hepreaa. Jälleen opetellaan uudet aakkoset, ollaan alakoulutasolla, muttei enää olekaan niin hauskaa kuin vuosi sitten. Ei sellaista intoa ja uutuuden viehätystä outoihin aakkosiin, kun luulen ne melko turhiksi.
Ja onnen keskellä mietin niin kovasti kuitenkin:
Missä mun koti on?
Saanko mennä ihan oikeasti minne tuntuu?
Voiko sellaista kuin kirkko pettää niin kun ystävää?
Mutta yhä kaikissa kodeissani lauletaan Immanuel ja silloin tiedän, että tämä kaupunki on hyvä, tämä paikka on hyvä, mä olen tässä ja se on hyvä. Nyt kuinka kiittää voin, en voi.
Viikko sitten kiitollisuutta:
- pyörä ja kaupungin kadut, tuuli, joka nostaa kasvot esiin. Enkä ole ennen tajunnut, kuinka helppo pyörä on junassa.
- tasarahapäivät. Ostan sinisiä vaatteita (ja vain sinisiä), koska kohta on kesä ja aion tehdä sen näkyväksi.
- kreikan loppujuhla, muinaiskielellä laulettu totuuden henki, paras parodia
- Niina Repo (kirjan kannen sisuksiin painettu runo-ohje elämään) ja Taina Latvala (muuten vaan hesarin suosittelema ja kiva)
Vietettiin viimeistä ehtoollista ennen kesää ja neljän pitkän kuukauden diasporaa. (jolle ajalle on kyllä kehitelty treffejä ties mihin kaupunkeihin ja metsiin, jottei kukaan unohda) Syötiin liikaa, puhuttiin viimeisestä tuomiosta, vaikka kaikki on vasta alussa.
Messussa oli pop, melko täysi torillinen ihmisiä ja ihana Yona. (vaikka vierastin ajatusta artistivieraasta, mulla oli lopulta ihan juhlafiilis) Vettä satoi vain yhden virren ajan ja muuten oli vaan valoisista valoisin päivä. Valoisat kevätfiilikset.
Muutettuani koko kesäksi kotiinkotiin perehdyin yhdessä kahden muun kesätyypin kanssa punatiilitalon ja kotiseurakunnan käytäntöihin. En oikein tunne tätä kesää, tiedä siitä. Vaikka ihmiset ovat hirmu kivoja. (erityisesti Helga, joka vastasi jokaiseen kysymykseen ja laittoi perään hymiön) Paljon pitää oppia.
Tanssitko sä vielä? Kysytään kadulla ja joudun taas vastaamaan, että ensi syksynä vasta toivottavasti taas. Vasta syksyllä ehkä, on minulla keho.
Rakentelen maailmaa ja onnitasapainoa. Syön suklaata, ostan sinisiä mekkoja ja kokeilen peilin edessä erilaisia ilmeitä.
On päiviä ja öitä, niitä joina nauran ja toisia. Olen lakannut kirjoittamasta pakotettua kiitollisuuspäiväkirjaa, mutta olen paljosta kiitollinen silti.
Näistä:
- lähetyskirkon messu, niin kaunis kirkko
- unelmien elokuva (Aivan uskomaton Autolla Nepaliin, kuinka kävinkin katsomassa sen vasta nyt. Mutta oi onneksi. Mieletön unelma, mielettömät ihmiset ja toteutus. Sellainen valtavan kokoinen inspiraatio taas yrittää rakastaa.)
- aika lukea mielettömästi, yhteensä enemmän kuin koko alkuvuonna. Taito käyttää sitä aikaa oikeasti.
Olen välillä kotikotona: koiran ja kirjojen keskellä, kissapaitaan kääriytyneenä. Luen Harry Potteria ja niitä kirjoja, jotka raahasin mukanani kaupungista. Huvikseni saan nyt tehdä mitä vaan. Käydään mummulassa katselemassa ruusuja ja syömässä liikaa kakkuja.
Luen Raamattua harvoin, selailen vain, tuskin lausun rukoukseen viittaavaa sanaakaan. Ja olen kotona, en viitsi tanssia, enkä hyräillä, enkä harjata tukkaa. Käväisen punatiilitalolla istuskelemassa ja mukaosallistumassa, en sielläkään tee enkä sano, olen vaan.
Kirkkohissan kirjatkin pitää kaivella taas käsiini, jotta saan sen esseen heitettyä moodleen ennen perjantaita edes jonkin muotoisena. (ihan hyvä se oli joo) Pilkutukseni on näköjään sairasta (niin arvasinkin), eikä varmasti puoliakaan iskemistäni välimerkeistä tarvittaisi. Järkyttävää, miten olen romauttanut tekstien tason ylppäreiden jälkeen alemmas kuin koskaan, johonkin rotkoon. Järkyttävää on kyllä lähinnä muutos, ei se taso (myös aika hirveä). Ja järkyttävää, miten en ole jaksanut ajatellakaan ennen kuin joku leimaa tekstin täyteen capsilla kirjoitettuja huomioita. (mutta siihen esseeseen olen oikeastaan ihan tyytyväinen, rakkauteni romuttumiseen en)
On loppujen lopuksi enemmän kiitettävää kuin mitään.
Kreikka on ohi, painajaiset ja kymmenen opintopisteen edestä panikoidut hetket. Systiskin. Koko fuksivuosi on kirkkohissan esseen korjausta vaille valmis, nätisti niputetut kokonaisuudet ja hajanaisuudet, olen valmis lähtemään ja ajamaan viimeisen kerran bussilla kauniiden talojen ohi. Viimeisen kerran hyppäämään junaan kymmentä yli ja kiiruhtamaan kaupungin rytmiin, jotta pääsen kesäksi kotiinkotiin. (En vaan tiedä, onko missään enää varsinaisesti koti)
Vaikka tiedän, että syksyllä palaan, hämmentää tämä silti. Kuinka muutama kuukausi on vierähtänyt niin vauhdilla. Vastahan tulin (nuorena ja) voittoisana, ja esittäydyttiin uusina nyt niin tutuille. Pian palattais taas, ei todellakaan päätetty, vaan kuviteltiin tämänkin vuoden olevan vähintääkin ikuisuuden mittainen. Vaan kuten arvata olisi fuksia fiksumpi saattanut, eivät nämä viikot olleet yhtään pitkät, vaan elämän nopeimmat ja värikkäimmät.
Luoja, miten vähältä seuraavat vuodetkaan mahtavat tuntua, en mä ole valmis valmistumaan ennen kuin ehkä kymmenen saman mittaisen päästä!
Aiheeseen kuuluvan paniikin ja lapsenomaisen hämennyksen jälkeen voin ilmoittaa, kuinka valtavasti nämä reilut kahdeksan fuksikuukautta ovatkaan kasvattaneet minun pienen ihmisen olemustani. Valtavasti, niin. En vaan vuosi sitten kuvitellut tällaista enkä sellaista, en edes uskonut tosissani aina pääseväni sisään (Porthanian pyöröovista).
Vaan niin kävi ja kauniin kirjeen ja kymmenen kreikkapisteen lisäksi sain yliopistolta kasan uusia rakkaita, huikaisevia haaveita, kirjoituskokemuksia, suloisia juhlahetkiä ja kipeät niskat alkuviikon kirjaston lattialla makailusta. Lisäksi kaupungissa olen oppinut miljoona uutta lämmintä seurakuntaa, joissa uskallan katsoa silmiin. Olen tullut tutuksi kivikatujen kanssa, alkanut rakastaa raiteita ja vilkkaita asemia. En vain käsitä tätä muutosten massaa ja vauhtia ja elämän painoa. Enkä käsitä tätä haikeutta ja nyyhkysanoja kaiken sen perään, mitä syksyllä vielä pelkäsin vastaanottaa.
Tänään viimekerran tältä keväältä sain rauhoittua (ainakin jossain määrin) lempimessussa, valostuneessa kirkossa, jossa lauletaan ylistystä ja kuullaan hyvää sanomaa. Viimeisyyttä, hokee mieli väsymykseen asti.
Noniin rakas sieluni, rauhoitu nyt, sillä syksyllä koittaa paruusia.
Minä panikoin joka ilta, että en pysty, en ehdi, en jaksa, en. Ja sitten herään aamuisin valon kajastukseen rauhassa liian hitaasti.
Sitten #stadihope ja yksin Jeesus! Huikeita hetkiä, huikean hieno päivä. Jotenkin irrallinen maaliskuun harmaasta sateesta ja kummallisista aikaansaamattomuushengailuista, irrallinen väsymyksestä ja kiireestä. Hämmennyn ihmisistä, jotka muistavat monen viikon takaa ja hämmennyn, kuinka yksi loistaa. Kiitos aivan kaikesta huimaavat puhujat, järkkääjät ja yksin Jeesus.
Sunnuntain aikaansaamattomuus ylitti sitten kaiken sen kiitoksen määrän ja korotetun toivon. Piti tehdä, mutten. Lähdin kauppaan ostamaan lyijyä, että saisin kreikan läksyt tehtyä, mutta palasin kera motivaatiojätskin. (muttei haittaa rikkoa paastoa palmusunnuntaina, jos saisi sitten vaikka vähän aikaan) Ja sainkin: essee muuttui kolmesivuiseksi ja se teki onnelliseksi.
Minä tulen onnelliseksi:
- ilmaiseksi jaetusta soijakermasta ja mantelimaidosta
- suuruuden äärellä laulamisesta
- kohta olevasta pääsiäislomasta
- appelsiinilohkoista
- unisportista
- tarroista lyhtypylväissä
Minä uskon, että kaikesta selvitään. Setvitään verkkoja, ja sitten ollaan jo selvillä suunnasta. Huh.
Tulee kesä. Ja varmasti pian, voi tuuli nauraa vihreissä puiden latvoissa ja jalkapohjat saavat kuiskia kuumalle asfaltille. Voi pukea ne vaatteet, jotka julistavat kukkia ja kasvua, vaikka sellainen talvikautena ällöttäisi. Voi tuntea, kuinka koiran tassut ovat lämpimät. Ja pääsen kotiin. Odotan kivoja kolmea kotikuukautta, vaikka onkin ikävä moskeijamaata.
Viikonloppu oli kiva (tuplakiva, superkiva, mahti). Kaverit kävivät kirjoittamassa isosen ohjepakettia, pohdittiin vaikka mitä vinkkejä. Isosuus on enemmän kuin elämäntapa, melkein, totesin. Sunnuntaina nauroin kahvilassa hyvin monta tuntia, sitten hymyilin valkoisessa kellariseurakunnassa. Oli niin hauskoja päiviä, vaikka maanantaiaamu herätti epätoivoon kaikkien kreikan juttujen ja esseen ja muiden suhteen. Ja niistäkin selviän. *
Selviän. Tästäkin taas, neitsyt Mariasta, vaikka tekisi mieli (juuri minun kaikista ihmisistä, kaikista maailman teologian fukseista) kirjoittaa opeista ja systemaattisesta, vaikka juuri kirkkohissan luennoilla naurattaa (ja systis nukuttaa). Eilen itkin tuijottaessani tiedostoa (sen nimi on kolmesivuamariaa), mutta illalla kirjoitin vähän ja olo tuntui selvittävämmältä.
Uskon, että olen löytänyt kotiin. Vihdoin ja hylkäämättä juuria kokonaan.
Minä uskon, että isä kaikkivaltias on minun kanssani. Saan viipyä suuruuden äärellä ja kohottaa käteni, saan tietää olevani rakastettu. Minä tiedän, että lunastajan elää.
Ja olen saanut paljon, oi niin paljon. Jumala on puhunut ja olen kuullut. Istunut paikallani ja katsellut ihmettä, ollut rohkea. Toivonut ja rukoillut ihmettä.
Käytiin vieraassa kaupungissa, en eksynyt. Tärisin junassa sinne ja takaisin, oli auronko, oli naurua. Päätin, että on kevät ja pukeuduin liian ohuisiin sukkahousuihin. Melkein olikin ja niitä sukkahousuja harjoitin usean keran, liian ohuita. Valo piirtää minulle rajat, värjää hiukset ja saa sulkemaan silmät. Sulkemaan ovet hiljaisuudelta, pimeältä. Värittää sen tyhjyyden.
Kun junan ikkunassa vilkkuu aurinko.
Syöksyin seurakuntaan, jossa puhuttiin rukouksesta ja kohdattiin. Parasta, mitä ihmiselle voi tehdä, on tarjota kyyti. Punatiilitalossa keksittiin uutta loistavaa, suunniteltiin messua pääsiäisyöksi ja rukoiltiin pitsalähetin puolesta.
Ruusu väittää, että kuulostan papilta ja unelma ällöttää. Harmaita sanoja, vanhoja liiskattuja sanoja, pölyltä haisevia, äärimmäisen epäaitoja epä-. Ja silti huomaan kirjoittavani ties millä jäätävyyksillä, kuivilla ilmaisuilla, kaikkialta paitsi itseltäni lainatuilla. Enkä edes tunnista maneerejani ennen kuin niistä on kuullut miljoonasti liikaa.
Maaliskuu repii vuotta, repii joka suuntaan, (Piti tarkistaa, että onhan nyt maaliskuu.) Kaikenlainen harmaus ja massa pään päälle kasaantuneena, toisaalta niitä päiviä, joina valo työntää sumum syrjään ja tekee elävää. En osaa oikein päättää.
Ja kaiken sekavuuden keskellä olen päättänyt, ettei tarvitse tulevaisuudessakaan. Kaikki meni niin niin hyvin.
Puhelimeni mukaan olen hengannut paitsi ystävien kodeissa, myös aika paljon toreilla, metrotunneleissa ja kirjastossa, liikuntasaleissa ja kotona. Haaveillut sääriä hipovasta kesäsäästä, ruohonkorsista ja hiekkavarpaista. Jostakin unimaailman mahdollisuudesta.
Minulla on ollut sellaisia kavereita kuin Viitasen Piia ja Idän ihmeet.
Scandinavian music group.
Yhtenä iltana lauloin kokonaisia hetkiä ihan liian kirkkaasti verrattuna säveliin, joita normaalisti rikon. Hämmästyneenä itkin, koska ehkä minusta tuleekin joskus pappi, jos voin punastumatta tomaatiksi käydä ainakin ne kurssit, joilla on pakko leikkiä liturgia laulaen. (vaikka nyt olen taas todennut, ettei kai, koska ei se työ ikinä olisi pelkkää raamista ja kivaa palvelusta, puhetta armosta ja ihmeestä ja valosta. Se on korkeakirkollista liturgiaa ja vaikeita evankeliumitekstejä, albaa ja kuumuutta ja messuja, joissa jokainen tuijottaa omaa virsikirjaansa, katseita, kun minulla on kaulus. Enkä väitä, etteikö sellainenkin olisi arvokasta, väitän, ettei minua voida kutsua sellaiseen, mitä en koe ja mitä en ymmärrä. Vielä ainakaan.)
joopa joo, olen seurakuntaseikkaillut ja minulle on juteltu. Olen kävellyt kivikatuja eksymättä suuntaan toiseen, kirjoittanut kiitollisuuspäiväkirjaan joka ilta yhä ne kolme. Useiten siellä toistuu liikunta ja ihmiset, voima.
Ja maailma on täynnä ääniä
vaihtoehtoja sumeita sameita teitä
silmiä, joihin katsoa ja suita, joilla hymyillään
meidät on luotu rakastamaan, ajattelen
Tällä viikolla on muutama tentti, joista osaan olen lukenut. Tänään testasin huolettomuutta kreikan tentissä, suomensin vähän väärin, keksin lauseen pyhästä voimasta ja olin yhä huoleton. Enkä edelleenkään käy nukkumaan tarpeeksi monta tuntia ennen aamua. Tästä ihmsestä on tullut ihan eri.
Palapelin palat menevät kyllä paikalleen, kun vähän on voimaa. Jollain tapaa, pitää järjestää. Niputan merkitsevät katseet, pelkään, että yksi pala puuttuu, pelkään, että joku maalaa tilalle sellaisen, jonka tahallani heitin menemään. Tulin kotiin ja jätin päiväkirjan kaupunkiin, nyt olisi sille tarvetta. Lupaan kirjoittaa paperille taas joskus.
Syön appelsiinin ja ajattelen aurinkoa. Oranssit porkkanat on yhä parhaita. Punaan posket ja hymyilen, jumalainen kokonainen. Kirjoitan vuoden päähän (futureme.org) onnen toivotusta ja sellaista. Hämmentelen tulevaa kesää, haluan, että tuuli repii hiuksia, haluan puhua ruotsia. Syön linssipataa, joka syntyi inspiraatiossa ja oli sittenkin hyvää.
Puhun Jeesuksesta samoin sanoin tilanteesta toiseen: haastattelussa, nuortenillassa, minun ikäisilleni. Kuinka joku valopeili rakkauden heijastelu pyörii mielessä niin, ettei voi mistään puhua ilman viittausta kristityn tehtävään olla valo ja Jumalan kuva? Tosi rasittavaa. Ehkä jossain koulutetaan tulevat papit ja kaikki unohtamaan oivallukset pian niin, että voi oivaltaa aina uutta?
Lupasin myös, etten lupaa itseäni mihinkään, yhtään minnekään, ennen kuin kalenteri on valkoinen ja vapaa ja aikaa on muuhunkin kuin juoksemiseen. Muttei se onnistu, jos puheessa sanon vain joo, kun kaikki on liian houkuttelevaa.
Vain ylistysseurakunnassa oli tällä viikolla levollista, vain siellä. Oli vain aikaa, ei kelloa. Hiljaisuutta avoimuutta rajattomuutta. Läsnäolon tunnelmaa, tuntematon halaus ja nauru, kuiskiva ääni ja vapaus. Ihan vain hetki.
Mahtimessu ja sen saarna perjantai-iltana punatiilitalolla. Yhtenäkään päivänä sitä ennen en saanut aivojani irti Jeesuksen jumalallisesta voimasta, evankeliumitekstin sanoista, rakkaudesta. Koko viikon jokaisena aamuna, kun seisoin viimassa juna-asemalla, sanoin ääneen, että tää on ihan tosi huono idea, miks annatte mun saarnata. Kokeeksi ääneen maailmalle, harjoitukseksi, jotta voisin tunnustaa rastapäälle ja parrakkaalle nuortenillan aluksi. Ehkä Ruusullekin, kun se taiteili diaesitystä messuun. Mutta sitten aina ajattelin, etten saa, pitää nyt tehdä loppuun, kun kerran sanoi haaveen ääneen. Eikä kaikki nyt yhdessä saarnassa riipu.
ja se oli oikein.
Kun kannettiin patjoja kirkkosaliin, violetit diat screenillä, bändi hiljaa lavalla, alkoi hymyilyttää. Istuin vähän aikaa kädet auki silmät kiinni askartelukaapissa, hoin Jeesusta ja toivoin, mutta sen jälkeen olin tavallaan iloinen, innoissaan ainakin. Helgan kanssa me lukitsimme itsemme sakastiin ennen messun alkua ja sellaista hassua, ääni värisi, hämmensi, mutta silti. Ihan oikeasti me teimme jotain, Tähti näytti onnelliselta lavalla, oli kaunista. Paras oli ihan tuntematon ihminen, aikuinen nuortenmessussa, joka halasi ja sanoi mieletön saarna, kiitos. Ihan parasta, kiitos. Illalla en saanut unta.
Todellakin, sinä yönä nauroin.
Ja muutenkin, on ihan iloista. Käytiin yhden ystävän kanssa opkolla. Oli niin kuin punatiilinuortenillat, paitsi, etten ollut vanha. En oikein tiedä siltikään, mutta olen täällä. Söin ihan parasta ruokaa ja jälkiruokaa, kirjoitin vähän ja suunnittelin jo äitienpäivälahjaa. Ylistysseurakuntakin oli kiva. Jotenkin toivon, että osaisin sanoittaa muutamat asiat vähän paremmin, jos niihin sitten tulisi selvyys.
Olen jähmettynyt. Kuinka tyttö, joka haluaa mahtua gaussin käyrän kauneimpaan päähän, viitata vain tietoa ja tosissaan loistaa, lakkaa äkkiä huolehtimasta ja hyppää täysillä sellaiseen huolettomuuteen, ettei kreikan kirja todellakaan kiinnosta kahta minuuttia kauempaa? Että täysin on motivaatio piilossa vaikka tavallaan edes nimellisesti pitäisi.
Ensimmäinen toimituskokous tiedekuntalehdessä. Ihmiset kertovat aloittaneensa tuolla sinä vuonna, kun minä pääsin ripille, mutta silti kasvoilla oli hymyjä, kiinnostusta avutonta ja epämääräistä fuksia kohtaan. Kiitos ylipuhutun ystävän ja muiden, paniikki vaihtui heti iloiseen ääneen ja toiveikkuuteen kaiken suhteen. (Varsin akateemista olivat suolakeksit ja tuorejuusto)
Vuoden ensimmäinen agricola-messu, ylistyksestä on tullut oma. En tosiaan uskalla sanoa, missä olisi koti, mutta tutut kasvot monessa penkkirivissä ainakin naurattivat. On niin hauska, että tuntee kivoja tyyppejä.
Ulkona on harmaa, enkä jaksa huomata. Aurinko näkyy ehkä silloin, kun katson luentosalin ruskeita seiniä. Ja hetken näen sitä, kun käydään luentojen välissä kävelyllä hyytävässä tuulessa ja odotetaan, että kesällä siinä voi ostaa jäätelöä.
Poltan Helgalta joululahjaksi saatua kynttilää, juon päärynä-suklaateetä (oikeastaan ällöttävä yhdistelmä) ja ihmettelen, että olen tässä. Katua ylittäessä ihmettelen vieläkin, että olen ympäröity tällaisella maailmalla. Että on kivitalot korkealle asti, kirjasto täynnä akatemiaa ja että näen joka päivä uutta. Että on mahdollisuus heti raiteiden päässä. Kaikesta on tullut minua niin lyhyessä, onko ihmekään, että muukin siinä muuttuu?
On haaveita sellaisista, mitä en olisi uskaltanut ajatella vielä puolikaan vuotta sitten.
Haluan olla hyvä ihminen, sellaista vaan. Ja että olen kaikesta tästä melko kiitollinen, enkä halua kääntyä takaisin.
Oli onnellisin sunnuntai-ilta seurakunnassa. Illat siellä, valkoisessa kellarissa, ovat usein valtavia. Heti siitä, kun joku kättelee, katsoo silmiin ja kohtaa hymyn. Silloin tajuaa paljon. Siihen, että poistuessakin hymyillään ja tuntemattomille jutellaan ihan tavallisia.
Nyt, kun sijaitsen taas kaupungissa, pääsen käsiksi vanhoihin päiväkirjoihin ja viime vuoden uuden vuoden (uuden elämän) lupauksiin. Melko järkyttävää, totean vaan. Kuinka nuokin ovat onnistuneet, olen onnistunut monessa pienessä. Olemalla toivotunlainen ja kaikenlainen, muuttumalla muistamatta luvanneeni. Ehkä myönnän, että lupauksia saa tehdä ihan luvalla juu.
Mutta ei saa sanoa, ettei koskaan. Niin kuin minä sanoin, ettei minusta koskaan tule kirkkohistorian rakastajaa, mutta entä jos sittenkin tulee. Jos katso, infoluennon aiheet herättävät kaivatun motivaation kävellä luentosaleihin hymyssä suin? Jos jo otsikot kiehtovat, en olekaan ollenkaan valehdellut sanoessani, että olen tässä tiedekunnassa oikeassa paikassani. (enkä ollut ollenkaan ainoa, joka yllättäen saattoi ihastua sellaiseen kimppuun menneitä paaveja ja kirkon rappion vuosisatoja)
Luultavasti kuitenkin suurin, mitä olen tässä oppinut, on kahvin juominen mustana, kun unohtaa omistavansa myös maitoa.
Olen viime päivinä sekoittanut itseäni valtavilla kysymyksillä tulevasta, kirkoista ja minusta. Enkä oikein osaa vastata yhteenkään, silti outo huolettomuus on ainoa tunne. Kiva sinänsä kyllä. Levitellyt eteeni vaihtoehtoja linjoja valintoja pääainemahdollisuuksia, jokaista upeaa karttaa, värikästä unelmaa. Ja valittava vain yksi ja oikea ainoako?
Olen kotonakotona ja tätä rakastan. Olen tehnyt niin lomaisia asioita kuin ihminen voi. On kaunis hetki elämässä, sanon päivittäin itselleni. Minulla on seuranani yhtäkkiä monta kaunista ja surullista ja elävää kirjoitettua maailmaa, joista kaikki ovat kiehtovia. Sanoja on ollut aito ikävä. Ja vaikka ajattelin totella muutamaa pappia, jotka kielsivät lukemasta järkeviä kirjoja lomalla, en osannutkaan. Todellako joululoma ilman teologista kirjallisuutta?
- armahduksesta puhuminen sopii vain miehille, joilla on kokoparta nauratti Riikka Pulkkinen.
- Kaikkea tulisi tarkastella ennen muuta toivon näkökulmasta voi olla syvä totuus
- Ja lisäksi ajatus siitä, että Raamatussa ylistetään useammin huutaen tai kuorossa lausuen kuin laulaen, hymyilytti.
Minulla on aikaa aivan kaikelle, tuntuu. On ehtinyt miettiä, että tarvitsen sellaisen seurakuntakodin, jossa on kunnolla tuttua, myös kaupunkiin. On ehtinyt tuntea.
Näin Ruusua ja Tähteä, mutta sen hetken lisäksi olen ollut ihanihan rauhassa, ja sekin on ollut varsin rakasta. Juoda glögiä ja pitää sylissä suloisinta koiralasta vaikka tunti. Kävellä hiljaa lumessa ja sanoa yksin ääneen, että maa on niin kaunis. Olen ollut ulkona enemmän kuin koko syksynä.
Joulu hiipi tänne ihan yhtäkkiä, kaikesta jouluhihkutuksesta huolimatta yllättäen taas. Paketoin viimeiset joululahjat, veljen karttaan käärityt villasukat, vasta aatonaattona, eikä silloinkaan ollut oikeastaan joulumieli. Jonkinlainen ilo vapahtajasta ja maallinenkin rauha asettui minuun vasta siinä, kun hämmensin riisipuuroa ja ikkunan takana oli kerrankin valkea joulumaisema. Kuusi toi taivaan olohuoneeseen ja hyräilin, että juhlimaan tulkaa.
Pakollinen joulumaterialismi kesti vain hetken onneksi. Sen hetken, kun paperiin kätketty kreikan sanakirja nauratti. Sain kivojakin lahjoja, kuten Roope Lipasti ja villasukat. Käytännöllisyys hymyilytti eniten kaikesta.
Yöllä en jaksanut messuun, mutta aamulla sitten raahasin (äkillisestä, ehkä varsin kauhistuttavasta kauhistuttavuudesta huolimatta) itseni kirkkoon kuulemaan syyspapin saarnaa armosta ja rauhasta. Sellaista kaikkea, että kyyneliä ei kehdannut itkeä koskaan, eikä sitten enää tarvinnut.
Jouluun on ihan vähän aikaa, enkä ole oikein huomannut, On se hiipinyt minuunkin ja elämääni pieninä asioina. Piparkakkuja, glögiä, jouluvaloja, joululauluja, jouluhumua ja humua ja juhlaa. Kauneimmissa joululauluissa oli kirkko täydempi kuin ikinä ennen sen nähdessäni. Miten oi miten siellä olisi sellainen väenpaljous sunnuntaina kello kymmenen? Että penkkirivit eivät riitä, eikä vapaa lattia, niin että torillekin pakkautuu ihmisiä kuulemaan. Joulun vuoksi ne siellä olivat.
Mutta siltikään en ymmärtänyt tätä kuuta, en muistanut syödä joulukalenterin suklaista puoliakaan.
Viimeiset päivät kaupungissa ostoskeskusjoulun (sitäkin saa rakastaa), katumuusikoiden ja joulukojujen keskellä. Kävelen kopisevia kylmiä katuja kivitalojen välissä ja hymyilen ihmisille, jotka kurtistavat kulmiaan ajan kulumiselle. On kiirekiirekiire, niin kuin kaikilla muilla, mutta samalla ei ollenkaan. Minulla on aikaa kävellä saman liikkeen ohi kolmesti, vaikka en sittenkään osataisi mitään. On aikaa ottaa tärähtäneitä valokuvia jouluvaloista ja pysähtyä koskemaan jokaista kaunista esinettä.
Täällä kotona minun piti oppia tutkijoiden Jeesus-kuvien erot (erityisesti varmaan tutkijoiden nimet), ymmärtää synoptinen ongelma ja muistaa Paavalin elämä piiruntarkasti. Piti lähettää jonnekin kirje, jossa kuvaan, kuinka hyvä rippikouluopettaja olisinkaan. Mutta sitten, kun tulin kotiin, keitin teetä, soitin äidille, sytytin kynttilöitä ja pohdin, pitääkö kissavillapaita pakata joululomaksi kotiin, vai pärjäänkö noiden kuuden muun villaisen turvin. Kysyn Ruusulta, tarvitsenko toiset kengät, kun tajuan, että maailmassa on ihmsiä, joilla ei ole yksiäkään. Ja lopulta minä pakkaan ne miljoonat villapaidat, mutta en kenkiä.
On jo liian myöhäistä kai kovin syvällistä tenttilukemista harjoittaa. Että huomenna pääsen kotiin tutun koiran kuonolle kyyneleeni valuttamaan.
