2 0 2 0

Uusi vuosikymmen alkoi arkisesti, oli vielä tiedekunta, perjantaikahveja, pari hyvää leiriä (muun muassa superkiva hiihtis), uusia vegaanireseptejä, matkasuunnitelmia ja maailman parhaita tanssitunteja. Kirjoitettiin gradua kirjastossa, noustiin hissillä pakoon Helsinkiä ja juhlittiin vuosijuhlilla yhtenä lumisena iltana. Tuntuu, että niistä alkuvuoden huolettomista hetkistä ja kevyen arjen täyttämistä päivistä on ikuisuus.

Yhtäkkiä maaliskuisen arjen katkaisi pandemia, sekavat uutiset, muuttuvat rajoitukset ja pohjattomat pelot. Taulukoissa kasvavat kuolemaluvut, liian lähelle tullut hallitsemattomuus ja kutistunut elämänpiiri, kun meidät suljettiin toisiltamme. Kodin nurkat kävivät ahtaiksi, jossain välissä kirjoitin gradun loppuun ja  lähetin sen menemään. Huhtikuinen aurinko pelasti monet pyöräretkiminuutit ja yksin tehdyt seikkailut kaupungin rannoilla. Runoihin taltioitui toivo ja pelot. 

Säilyimme elävinä kesään. Postiluukusta kolahti kauan odotettu valkoinen paperi, musta tuli maisteri, vaikkei sitä saanutkaan juhlia. Vuodet tiedekunnalla loppui ja yhä välillä on ikävä. Kesä kului leireillä, ne oli muistoja normaaleista ajoista. Mulla oli maailman parhaat tiimit, ihanat ryhmät ja paljon kaikkea hauskaa. Rohkeutta, iloa, naurua ja uskallusta. 

Syksy vei mut takas tuttuihin työjuttuihin, niihin joille jo sata kertaa sanoin haikeena hyvästit. Illat kului töiden lisäks tanssisaleissa tai maski päässä julkisissa. Onneksi saatiin tanssia melkein koko kausi, sillä virtaava liike, laskut ja musiikki, joka huuhtoo pois pelot ja kantaa syvyyksien yli, on kuljettaneet eteenpäin kaiken muun keskellä. 

Säröjä, solmuja, haikeutta ja vaikeutta. Elämä on kaaos ja vaikka kaaoksessa tapahtuu paljon myös hyvää, epävarmuus on ikävä matkakumppani. Tulevaan katson varovaisen toiveikkaana, en uskalla rakennella haaveita tai unelmia, mutta ehkä jonain päivänä arki palaa tavallisemmaksi ja ehkä joskus taas halaamme, näemme ja uskallamme suunnitella tulevaa.