relevé

Pakkaan mun maailmaa ruskeisiin kuutioihin. Ihmettelen tavaran määrää, löydän Ruusun piirtämiä joulukortteja, kreikan tenttejä, Raamatun kohtia ja nenäliinapaketteja. Pakkaan ne kaikki, sillä naurattaa löytää. 

Näihin laatikoihin sekoittuu ilo ja onnellisuus kaikesta, mikä tulee lähemmäs, riemu jokaisesta minuutista, jonka saan takaisin joukkoliikenteeltä, jokaisesta kilometristä jota ei tarvitse enää kiitää junassa. Mun elämä tulee paljon lähemmäs ja mun ovi on kohta vaan mun. 

Mulla on tosi kova ikävä tanssia. Käytän vapaakeskiviikkoni (niin sellaisia on, jos kurssivalinnat eivät menekään niin kuin itsepäisesti halusi) asettelemalla kehoa klassisiin asentoihin. Raivaan muuttolaatikoiden keskelle piruetin kokoisen tilan ja soitan kylkiluita ja lonkkia niin kuin ennen. 

Tätä seuraa elämänohje:

Jos on tosi kova ikävä tanssia, ei silti kannata mennä millekään houkuttelevan ilmaiselle kokeilutunnille. Se saattaa olla viikon ihanin kuusikymmentä minuuttia ja se ei varmasti auta, vaan pahentaa vaan. Ja saattaa olla että jos menee vielä toiselle, niin saattaa tosissaan harkita käyttävänsä paljon rahaa sellaiseen menetettyyn rakkauteen. 

Ja sitten on pakko kieltää itseltään unelmia, jos haluaa kuitenkin valot päälle kotiinsa (ja ylipäätään kodin). 

Joka tapauksessa iloitsen tammikuusta. On kiva kylmä huopikassää, koti ja keltaiset sanat sen lattiassa, tyhjät tunnit kirpputoreilla, toimettomat päivät ja ne hetket musiikissa. Jopa violetti heprea on ihan kivaa joskus kun tajuaa nifalin merkityksen tai arvaa oikein verbin juurikonsonantit (joita on aina kolme, mutta joku saattaa mennä piiloon tai kutsua kaverin kylään ja silloin koko juttu on hepreaa). Niin iloitsen pitsirättisateessa ja sinisen talvivalon kajossa. Koko maailmasta. 

Olkoon valo

(Olen pahoillani, mutta epäilen, että mulla on addiktio blogin nimen vaihtamiseen. Tällä kertaa on kyllä sellainen oma fiilis tästä. Olen vähän hassu, kun keksin tällaisesta ongelman, mutta kun ensin oli kiire nimetä lapsi ja sitten kiire vaihtaa oksetus pois. Nyt on sitten mietitty vähän. Onneksi mahdollisten ihmislasten nimet on säilyneet samoina siitä, kun keksin ne ussan ylppäreihin opiskellessa. Ettei tarvitse sitten maistraatissa ravata.)

Vuosi on alkanut kyselemällä. Toteutan lupaus numero kakkosta niin kiireellä, että ehdin varmaan vuoden aikana tulla ketään muuta viisaammaksi. (tai sitten oon vaan harvinaisen tyhmä tapaus ja kerkeän juuri samalle tasolle järkevien kanssa) Joka tapauksessa päätin kysyä ja kysyn, niin paljon kuin ehdin.

Kirjaimellisesti vuosi alkoi raketeilla ja haleilla pakkasessa. Sillä välin, kun yksi ampui taivaalle värejä ja palavaa metallia, me muut lämmittelimme leikkimällä ponileikkiä, pientä lohikäärmettä, Esterin autoa, banaania ja Nooaa. Nooa on aika kova treeni, jos on tosi väsynyt, kylmissään ja tekee kaikki liikkeet hyppien x-hyppyjä. 

Aiemmin illalla oltiin syöty ihan valtavasti, joten treeni tuli tarpeeseen. Oltiin myös valettu tinaa ja ennustettu taskulampun valossa. Sekä keskusteltu siitä, voiko viiniä konsekroida juustonmaistajaisiin. (mun mielestä ei) Olin muuten ainoa teologi, mitähän se kertoo.

Noniin, vuosi on jo tässä, eikä mikään uusi alku tunnu enää.

On hirveä ikävä liikettä. Tanssia, balettia, peilisalin tuoksua, tossujen tuntua ja sormien asentoa. Rytmikkäitä tenduja, esitysasuja, hengettömiä ja kärkien kolahdusta lattiaan. Luistimetkin tuntuivat jaloissa hyvältä, haluan lisää kiitoa liitoa vielä, kun sille on aikaa.

Kyllä tämä tästä. 

syyskuu

Syyskuussa sataa harmautta maailman täydeltä, mä rakastan sitä. Haluaisin ostaa sadetakin tähän kosteuteen, lämpimänpunaisen anorakin ja uudet kengät.

Me ollaan hurjan ylpeitä meidän punatiilitaloisesta kotikotiseurakunnasta, kun se rakastaa niitä, joiden hätä on suurin. Se kuitenkin merkitsee meidän viikonloppuleirin väistymistä leirijärven rannalta jonnekin muualle, ruuan laittamista itse ja tästä me tapellaan (vähän). Toivoisin ymmärrystä siitä, että kun kaksi tai kolme ovat nähneet valtavasti työtä tämän eteen monta kuukautta, me muut osaisimme kiittää sen sijaan, että olemme (osa) tyytymättömiä. Loppujen lopuksi musta on aika siistiä mennä partiokämpälle näiden tyyppien kanssa.

Ihanan yliopiston viehätys haalistuu hiljaa. Käyttis on oikeastaan melko raskas, enkä ihan oikeasti mahdu kirjoittamaan kalenteriini mitään enää, mitään. Toisaalta käyttis on mahdollinen ihana pääaine, selitän lukion parrakkaalle uskonnon opelle, kun kohdataan kirjaston kerroksissa. Se tuli haluamaan väikkäriä, mä yritin haluta hepreaa. Ja se oli niin kiva, yhä muistaa, ihmettelen.

Makaan pilkkumekossani kirjaston lauantaihiljaisuudessa, on viikonloppu ja turistit ottavat valokuvia musta ja kirjaston portaista. Istun kirjastossa tiistain aamuvalossa ja analysoin uskontoa lehden julkisessa ympäristössä. Lojun kirjastossa kaikki ne hetket, kun valo vaihtuu talon puolelta toiselle.

Singing along to the alef bet nää illat. Heprea on hullu kieli mä luulen, kun taululle piirretään käyrä klassisten salakielten vaikeustasoista. Sen oli varmaan tarkoitus auttaa, mutta yhä opettajan jokainen lause päättyy joko siihen, että luottakaa muhun tai uskokaa, tää on helppoa. Vokaalit on piilossa eikä suostu taipumaan mun kieleen. Ne on sekaisin pitkiä ja puolipitkiä, pisteitä ja viivoja tekstin seassa, niistä sitten pitäisi päättää, mitä sanaa arvaa. Yks poikkeus on kaikessa ja aaeeiit voi muuttua toisikseen vielä lauseen lopussa, puolivälissä tai puolivälin puolivälissä. Ei voi tietää. Just as easy as abc, just joopa.

Rakastuneena unisportin vihreisiin varauksiin juoksen peilisaleissa ja hengitän koko keholla, vaikken muuten jaksakaan. Kävin kerran treenaamassa valkohousuisten lajia, entistä elämää, vaikka eri paikassa. Huikea lihasmuisti muisti hämmentävän hyvin, automaationa tuli paljon sellaista, minkä olemassa oloa en enää edes muistanut. Ehkä sitäkin voisi, jos aikaa olisi jossakin mulle.

Messussa mua ärsyttää, kun kukaan ei laula, niin itsekään en päästä ilmaa suustani. Vaikka biisit on maailman kauneimmat ja jotenkin juuri sellaiset sanat, jotka ovat ennen herättäneet eloon. Henki kaikkivaltiaan on yllämme. Minä tiedän lunastajani elää. Jotain huikeutta on toisaalla. 6.9. kello 16.30 ja räjähtävä kaupunginosa ja yhteinen laulu. Että mä tiedän, vaikken aina muista. Tätä sydämeni kaipaa.

Livet

Mun elämää on:

aamukahvit raitapeitto indiska-muki
kivikatuja keskellä betonin vihreä puisto
matkoja raitiovaunussa
hirvittävän kauniita ihmisiä ympärillä

random mummo
ja seuraavassa nurkassa suhesisko

junanraiteet kausilippu
aamulenkki usvalammen vierillä

sairaan hieno radiolähetys Jumalasta, joka on huikeus:
hyvyyden voiman sanoja epätäydellisissä suissa
kuinka pitää rakkautta vuodattaa arjessa, jos saamme siitä kiinni
"tiiäkkö täähän on huikee juttu"

6.9. 16.30

(oi ehkä tämä mun koti on ihan okei vaikka mulla olisi kaksi kotia, kun
sanoma on sama ja ainakin molemmat puhuvat hyvää)

joogaa kirkon kryptassa
lämmin keskustelu, innostuneet kasvot
taiteiden kadut ja valloitettu yö
ylistystä kadulla, lahjaruusu, koska Jumala on rakastanut
mä sanon, että uskon ja tulen kohdatuksi

Multa kysytään kaduilla, uskonko ja ihmettelen
ja vastaan hymyillen aina. Mun maailma on ihmeellinen.

Livet är.