muutoskuu, paastokuu ja sydän voittaa silloinkin

Olen yhä minä, vaikka tuntuu, että kaikki mahdollinen on tapahtunut.

Mä olen siirtynyt paikasta K paikkaan V.
Mä olen vastannut joo ja joo, kaksi kertaa kun olisin voinut sanoa ei ja en tiedä.
Mä olen sanonut, etten tiedä.
Mä olen kysynyt ja todennut, etten.
Mä olen sanonut hei ja hymyillyt. Paljon.

Törmäilen yhteen pappiin ympäri kaupunkia. On maailman söpöin kysymys sunnuntaina, että oonko matkalla kirkkoon. Vaikka olenkin jo matkalla pois. En kyllästy ajattelemaan, että yhä mulla on paras seurakunta tähän hetkeen. Vietän siellä hymyjä sunnuntaina reilusti yli satakaksikymmentä minuuttia ja se on parasta aikaa näissä viikoissa.

En paastoa blogista, vaikka näyttää siltä. Olen lakannut kirjoittamasta ja minua pyydetään (tiedekuntalehden) toimitussihteeriksi. Enkä oikein tiedä, mitä vastata, kun sydän huutaa hullun innolla joota, mutta järki tarrautuu äsken saatuihin vapaapäiviin samalla voimalla. Enkä tiedä, kumpaa uskoa, kun pää on aina vain yhtä sekaisin unelmista ja kiireen pelosta. Ja jostain syystä cv ja sydän voittaa.

Paastoan herkuista (miinus ne, joita ympäröi ystävät), mutta erikoisiltoja on joka ilta, joten paasto ei juuri pääse näkymään. Ovessa lukee muista avaimet ja keep praying, ja se naurattaa, mutta on totta ja tärkeää.

Yhä hengitän heprean läksyjä vasta viimeisenä hetkenä. Käytän suomeksikin konsekutiivista imperfektiä.  Ja tentissä keksin uusia sanoja ja juurikonsonantteja, kun edeltävän yön lukemista häiritsivät yllätykset ja ikävät jutut. Unohdan kysyä, kuka käski jättää lukemisen viimeiseen vuorokauteen?

Voi luoja mietin, kuinka hops pystyy sekoittamaan ja ahdistamaan. Osaan valehdella lomakkeelle, että olen varma, mutta tajuan, ettei se auta ensi syksynä. Pyörittelen aata ja beetä ja kaikkia sivuaine-soveltava-tiedekuntakombinaatioita. Sitten valitsen kursseja hölmöillä motiiveilla ja alennun kolmetoistavuotiaaksi joka päivä, kun sataa lunta.

On pyörryttävä tajuamus, että yksi lumihiutale on maailman kaikkeudessa vain mun kämmenellä. Ja kun se sulaa, sitä ei ole ja vain minä tiedän sen. Huh, mäkin olen öisin vain yksi lumihiutale, mutta niin ovat muutkin. Ja lumihiutaleet ovat kauniita mun kämmenellä, Jumalan sormilla kanssa.

Sut luotiin nousemaan

Vietin yhden kaupunkiturismipäivän: oli hassua astua ulos bussista, tuttuun mutta kaukaiseen kivikaupunkiin. Istuin keskustelemassa unicafessa, istuin lukemassa kirjaa tuomiokirkon portailla. Kävelin katuja ristiin auringon kanssa, annoin sen maalata mun kasvoille valon pisaroita ja pärskyttää aivojen täydeltä tätä elokuuta. 

Mun elämä on oikeestaan aika siistiä, mutta sen tajusin vasta, kun huomasin muutoksen. Vasta kun joku mainitsi aiheesta.

Mun aivot on täynnä sanoja, silmät täynnä värejä. Mun korviin laulaa Pella ja Mikaveli ja saa uskomaan uudestaan. (Kirjoitan kalenteriin epälyistä huolimatta MNF ja perään monta sydäntä) Kirjoitan enemmän vapaita sanoja, on kolme viikkoa aikaa olla vapaa, mä muistan. Innostun hurjasti ensi vuoden kesäkuusta, vaikka edellinen on hädin tuskin kuollut kalenterissa.

Ja alan uskoa, että unelmat ja ajatukset toteutuvat, kun niille antaa syksyn listoissa oman arvokkaan kohtansa. Listahirmuilu on suotavaa, pystyn kyllä, minut on luotu pystymään. Kirjoitan uudella voimalla, kerron ja toivon, käytän hyviä sanoja.

Sain käteeni puhtaan kalenterin puhtaat sivut (vaikka syysviikonloput olen jo täyttänyt marraskuulle). On sanomattoman suloista suunnitella, on suunnattoman tuntuista tietää, missä on oranssiin aikaan. On sanomattoman suloista odottaa ja tietää, mitä yliopisto tarkoittaa. On suloista, että arki tarkoittaa kivan kuuloisia kursseja (ja pahan kuuloista hepreaa).

Sut luotiin nousemaan
valossa kulkemaan
sä olet vapaa

elämä antaa sinistä

Mustikoita. ihan sairaan isoja helmiä, Jumalan kyyneliä mietin. Oon vähän hassu, kun kyykistelen siellä pensaassa ja ajattelen, että jos ne kaikki mustikat asettelisikin kaatuneelle rungolle, josta muurahaiset voisi kantaa ne ruuakseen. Mutta poimin silti ämpärin täyteen, päivä toisensa jälkeen, marjaterapiaa, metsämeditaatiota, lapsen lomaelämää. (on tässä oikeita työpäiviä vielä, vaan niiden määrä on laskettu yhden käden sormilla.)

Yöpöydän kirjakasa muuttuu nopeammin. Paperimaailmat vaihtuu ja elelen milloin kenenkin silmin, on lahjaa että voi lukea. Lukupäiväkirjan sisäkanteen olen kirjoittanut lukion äidinkielijärkäleestä: Kirja on protesti, rakkaus, tunteet ja kylmyys. Tarina, oli se runo tai proosamuotoon kirjoitettu, on jotain, mitä tarvitsemme elääksemme. Kirjallisuus ei kuvaa tapahtunutta, vaan esittää sen, mikä saattaisi tapahtua, on todennäköistä tai välttämätöntä. Ja perään olen seitsemäntoistavuotiaana piirtänyt sydämeni.

Huolimatta kesäisestä sanarakkaudesta tuskailen omieni kanssa. Kun en jaksa järjestellä niitä, kun ne ei ole kivoja, kun ei ne taivu niin kuin tahdon. Kun sanat tuntuu kaikonneen, ei voi mitään.

On vähän kirkkohengausta, koska meidän kirkossa voi olla villasukissa ja keitellä kahvia sakastissa. Konfistreenit tuntui enemmän nuoruudelta kuin työltä, sellaista. Ukkonen uhkaa, eikä tule. Syön jäätelöä ja mustikoita ja kirjoitan raporttia kesästäni. Odottelen jo yliopiston akateemista arkea.

valo värjää minut

Olen jättänyt

kirjoittamatta

laulamatta

nukkumatta

puhumatta

halaamatta

itkemättä

katumatta

ja pelkäämättä. Jättänyt jättänyt jättänyt.

Ja olen saanut paljon, oi niin paljon. Jumala on puhunut ja olen kuullut. Istunut paikallani ja katsellut ihmettä, ollut rohkea. Toivonut ja rukoillut ihmettä. 

Käytiin vieraassa kaupungissa, en eksynyt. Tärisin junassa sinne ja takaisin, oli auronko, oli naurua. Päätin, että on kevät ja pukeuduin liian ohuisiin sukkahousuihin. Melkein olikin ja niitä sukkahousuja harjoitin usean keran, liian ohuita. Valo piirtää minulle rajat, värjää hiukset ja saa sulkemaan silmät. Sulkemaan ovet hiljaisuudelta, pimeältä. Värittää sen tyhjyyden.

Kun junan ikkunassa vilkkuu aurinko. 

Syöksyin seurakuntaan, jossa puhuttiin rukouksesta ja kohdattiin. Parasta, mitä ihmiselle voi tehdä, on tarjota kyyti. Punatiilitalossa keksittiin uutta loistavaa, suunniteltiin messua pääsiäisyöksi ja rukoiltiin pitsalähetin puolesta. 

Ruusu väittää, että kuulostan papilta ja unelma ällöttää. Harmaita sanoja, vanhoja liiskattuja sanoja, pölyltä haisevia, äärimmäisen epäaitoja epä-. Ja silti huomaan kirjoittavani ties millä jäätävyyksillä, kuivilla ilmaisuilla, kaikkialta paitsi itseltäni lainatuilla. Enkä edes tunnista maneerejani ennen kuin niistä on kuullut miljoonasti liikaa. 

Maaliskuu repii vuotta, repii joka suuntaan, (Piti tarkistaa, että onhan nyt maaliskuu.) Kaikenlainen harmaus ja massa pään päälle kasaantuneena, toisaalta niitä päiviä, joina valo työntää sumum syrjään ja tekee elävää. En osaa oikein päättää.

Ja kaiken sekavuuden keskellä olen päättänyt, ettei tarvitse tulevaisuudessakaan. Kaikki meni niin niin hyvin.

rakastaa sinun sydämelläsi

Olen jähmettynyt. Kuinka tyttö, joka haluaa mahtua gaussin käyrän kauneimpaan päähän, viitata vain tietoa ja tosissaan loistaa, lakkaa äkkiä huolehtimasta ja hyppää täysillä sellaiseen huolettomuuteen, ettei kreikan kirja todellakaan kiinnosta kahta minuuttia kauempaa? Että täysin on motivaatio piilossa vaikka tavallaan edes nimellisesti pitäisi.

Ensimmäinen toimituskokous tiedekuntalehdessä. Ihmiset kertovat aloittaneensa tuolla sinä vuonna, kun minä pääsin ripille, mutta silti kasvoilla oli hymyjä, kiinnostusta avutonta ja epämääräistä fuksia kohtaan. Kiitos ylipuhutun ystävän ja muiden, paniikki vaihtui heti iloiseen ääneen ja toiveikkuuteen kaiken suhteen. (Varsin akateemista olivat suolakeksit ja tuorejuusto)

Vuoden ensimmäinen agricola-messu, ylistyksestä on tullut oma. En tosiaan uskalla sanoa, missä olisi koti, mutta tutut kasvot monessa penkkirivissä ainakin naurattivat. On niin hauska, että tuntee kivoja tyyppejä.

Ulkona on harmaa, enkä jaksa huomata. Aurinko näkyy ehkä silloin, kun katson luentosalin ruskeita seiniä. Ja hetken näen sitä, kun käydään luentojen välissä kävelyllä hyytävässä tuulessa ja odotetaan, että kesällä siinä voi ostaa jäätelöä.

Poltan Helgalta joululahjaksi saatua kynttilää, juon päärynä-suklaateetä (oikeastaan ällöttävä yhdistelmä) ja ihmettelen, että olen tässä. Katua ylittäessä ihmettelen vieläkin, että olen ympäröity tällaisella maailmalla. Että on kivitalot korkealle asti, kirjasto täynnä akatemiaa ja että näen joka päivä uutta. Että on mahdollisuus heti raiteiden päässä. Kaikesta on tullut minua niin lyhyessä, onko ihmekään, että muukin siinä muuttuu?

On haaveita sellaisista, mitä en olisi uskaltanut ajatella vielä puolikaan vuotta sitten.
Haluan olla hyvä ihminen, sellaista vaan. Ja että olen kaikesta tästä melko kiitollinen, enkä halua kääntyä takaisin.

Olet tervetullut tähän paikkaan

Aikaansaavin viikko ja sen loppu pitkään. Olen iloisesti huolehtinut, tehnyt ja ollut läsnä aina jossakin kerrallaan. Istunut tuomiokirkon kryptassa kuulemassa ehtoollisen teologiaa, nauranut vaaleatukkaisen tuutorin kanssa, käynyt kävelyllä luentojen välissä ja kirjoittanut saarnaa mahtimessuun. Huoletta sulkenut kirjat maailman uskonnoista ja syönyt mansikkajugurttia sittenkin vain makuun keskittyen.

Tätä sydämeni kaipaa.

Kuunnellut kutsua. Tällä hetkellä, vaikka valkokaulusunelma on kätkettynä varsin haalistuneeseen puheeseen, se ei lainkaan haittaa. Olen ihan varma, että minulle on paikka ja aika.

Muutamat punatiilitalossa vietetyt tunnit kera ihanien tyttöjen ja ihanan naisen. Valtava aika, ehkä avarampi mieli kuin koskaan. Kuinka joku niin loistaa sellaista valoa ja iloa ja rakkautta, sanoo viisaita? Ylitsevuotavaa lempeyttä. Kuinka voi tajuta kokonaisen maailman ainakin hetken niin voimakkaana? Kuinka on luotettava oma maailma jonkun käsiin, annettava laittaa käsi pään päälle ja oltava läsnä?

Tätä sydämeni kaipaa.

Äkillisestä päätöksestä lähetin sähköpostia tiedekuntalehden toimitukseen ja kerroin, että kirjoittaminen on ikuinen rakkaus, vaikka kokemusta mistään ei olekaan. Ylipuhuttu ystäväkin suostui, eikä tarvitse olla ainoa eksynyt fuksi. Elämä on kiva, maailma on kaunis.

Ehdottomasti kivoin viesti oli kuitenkin, että kiva nähdä. Kiva nähdä, vaikka en ole näkynyt kovin. Pyhä onni, ylistysseurakunta ja rakas Tähti.

There's a calling out, can you hear the sound? Can you hear His voice? Come up here, my beloved, my bride. -- See the light, breaking through the night.

All things new

Minun vuoteni on alkanut oransseissa housuissa, villapaidoissa, siinä tutussa. Teeveden keittäminen on yhä rakkain harrastus, enkä vieläkään huolimatta uudesta osaa soittaa ihmisille. (Kaipaan vain lisää ja lisää rauhaa, aikaa ja tilaa.) Olen sittenkin rakastanut yksin vietettyjäkin hetkiä näinä viikkoina. Messuun oli kuitenkin liian pelottava mennä, monesta (hirmuisen typerästä ja oikeasti huonosta) syystä vaikka harmitti. Hassua, että silti uskon niihin syihin,

Siltikin olen kohdannut Jumalaa. Koettanut totella kutsua ja opetellut puhumaan hiljaa taas suurimmalle. Opetellut luottamaan. Ja olen ihan oikeasti tuntenut, että Jumala puhuu ja nostaa ja kantaa ja on. Sanoo: minä rakastan sinua. (ikuisesti, yli kaiken, vaikken itse)

Kirjotin vuosi sitten, että mandariinit näyttivät auringosta karanneilta, ja olen yhä samaa mieltä. Paitsi, ettei auringosta oikeasti voi tietää, miltä se näyttää, kun se pysyttelee piilossa. Olen käyttänyt hedelmiä kirjanmerkkeinä lähinnä, syönyt joulutorttuja, sillä loppiaiseen asti on joulu (ja joka päivä).

Haluaisin kirjoittaa paljon enemmän, eikä se silti mahtunut edes uuden vuoden lupauksiin (joita siis kuitenkin listasin liikaa paperiseen päiväkirjaani) Haluaisin, että jaksaisin purkaa sanat mielestäni paperille asti ja että ymmärtäisin sen ilon. Sillä kirjoitin viimeksi viime vuonna, ja eilen pakotetusti, mutta haluaisin taas rakastaa omiakin sanoja.

Maailma on ihan harmaa ja märkä ja kastunut, vaikka ei se oikeastaan muuta mitään. En usko että mikään oikeastaan muuttaisi kyllä. Maailma on silti, on ja minä olen. 

Valon sä tuot pimeään, 

nousemme tuhkasta taas elämään, 

ei vertaistas oo ei kaltaistas 

Ja hymy se on hehkuvaa

Kolme kappaletta, joissa kerron, miksi vanha blogi piti sulkea niin äkkiä:

Ennen kirjoitin metrejä sanoja villasukkaotsikon alle. Siellä salaisessa kansiossani kaikki rakkaat kauniit sanat elämästä, Jeesuksesta, kuurapäivistä ja tutusta punatiilitalosta yhä ovat. Mutta oli sanoja kadonneista papeista, sanoja riittämättömistä kirjaimista ja sellaisia. Minä en halunnut enää olla niin auki kaikille kasvoille.

Aion oppia hallitsemaan sanoja, joita maailma minusta saa. Ei enää niin paljon, ei niin syviä. Kerron sen nyt: tämä tarina on eletty, mutta jätän lauseet kesken, pahasti puolikkaiksi.

Sillä niin se on tarkoitettu. Sanoja jokatoiselta päivältä, luennoilta, joilla hymyilen. jokatoiselta tunnilta, valoisilta kaduilta. Jokatoisesta hetkestä, värikkäistä teemukeista, ehjistä sukista. Jokatoiselta yöltä, niiltä, joina katulamput palavat. Sillä niinä öinä nauran sinun kanssasi.

Ja nyt menneen voi unohtaa.

Viime päivinä olen nauranut. Kiirehtinyt paikasta toiseen, kaupunkiin ja mukamaalle, jossa useimmat kodit ovat. Kirjoittanut jutalaiskristityistä ja uskontojen haasteista. Kiirehtinyt messusta toiseen, luennoille, juniin, kreikan tunneille

nuorteniltaan, jossa olin hetken aloillani juoksematta. Rakkaat ystävät, aikuiset parrakas ja vaaleatukkainen farkkupaita. Sytytin kynttilät tiililattialle. Minä puhuin hämärässä kynttilänvalossa ystäville hartauden voimasta, sillä meillä on suurin korkein kaunein voima, kuningas. Minä uskon siihen Jumalaan.

ylistysseurakuntaan ihan yksin. Sielläkin tuntui silti käsittämättömän kodilta.

Ja päiväkirjattomina kotipäivinä tajusin, kuinka paljon tosissani hengitän sanoissani. Etten minä voi lakata hellimästä niitä, en unohtaa, kuinka monta synonyymiä on hymylle. Ja tajuan taas senkin, että hengittämiseeni tarvitsen myös muiden sanoja, tänään Riikka Pulkkisen. Koko ajan opetan itselleni omien kasvojeni rajoja.