aina tulee uusi maanantai

Elämä jatkuu ja samalla tuntuu siltä, että kaikki seisoo paikallaan, ei enää edes odottaen vaan pysähtyneenä, hiljaa, vähän rampana. Sellainen tämä vuosi kai on. Ja samalla kalenterissa kääntyy joka viikko uusi aukeama. Aina tulee uusi maanantai, aina tulee uusi harmaa aamu. 

Arki kuitenkin juoksee eteenpäin. On töitä, iltoja junissa ja muissa julkisissa, kauppakassien paino käsivarsilla, tanssituntien muistona tummat mustelmat polvissa. Pikaisia välipalasmoothieita, nopeita salaatteja ja tasaisen pyöreitä korvapuusteja. Haaveita lyhyistä hiuksista, haaveita tulevaisuudesta ja katseita kartalla. Googlailen uusia paikkakuntia sitä mukaa, kun tuntemattomille Suomen nurkille kaivataan pappia.

Töissä on yleensä kivaa. Leireillään ja syysseikkaillaan. Perjantaisin koristellaan kirkkosalia, puhun kasveista ja kasvusta, ripustetaan paastohaasteita pyykkinarulle ja kirjoitetaan kysymyksiä Jumalalle. Meillä on maailman kivoimmat nuoret ja mulla, edelleen, maailman kivoin työ. 

Lopulta kuitenkin tulimme siihen pisteeseen, jossa maailma suljetaan taas pala palalta. Oon kiitollinen siitä, että ehti kulua melkein kokonainen syksy ennen kuin tanssitunnit loppui, työt siirrettiin viimeistäkin kohtaamista myöten etään ja kodin nurkat tulivat taas tutummiksi. 

Uuden edessä jännittää, joskus solmut tuntuu vain kiristyvän, vaikka kuinka yrittäis. Kiertelen uusilla kulmilla ja mietin, mitä pitäisi valita. Haluisin vaan luottaa siihen, että mitä vaan. Ja vaikka eniten sitä, mitä sydän tänään kaipaa. 

no one really wins this time

Syksy on tullut ja pelkäämme, että toisen aallon askelissa perutaan taas kaikki. Odotamme henkeä pidättäen, että ovet laitetaan säppiin ja sydämet suppuun, niin ettei mikään viima, näytölle hahmoteltu virus tai muu hallitsematon tilanne pääse voitolle meistä. Ja monet hetket, retket ja tilaisuudet perutaankin, enkä enää osaa suhtautua siihen niin suurella pettymyksellä. Koko vuosi on kuljettu varpaillaan ja odotettu, milloin kaikki sovittu ei olekaan varmaa.

Haluaisin vierailla kymmenissä museoissa ja noukkia viimeisiä kappaleita helsingistä. Haluaisin tuntea ja tutustua, nauraa ja halata yömyöhään. Istua kahviloissa ja katsella kirskuvien ratikoiden kiirettä. Juhlia vihdoin valmistumista, pitää kiinni ja puristaa lähelle. Mutta suurimmaksi osaksi istun ja odotan sekavan elämän keskellä. 

Ja mä tanssin, sitä ei ole vielä peruttu. Ja toivon enemmän kuin mitään, ettei niitä hengenvetohetkiä tanssisaleissa otettais pois tänä syksynä. Edelleen ajattelen, että oli parhain päätös pitkään aikaan palata valoisiin saleihin, joissa musiikki ja liike peittää alleen ja vetää pois pimeyden. Rakastan virtaavaa liikettä, siedän improa joka viikko paremmin ja usein nykyään jopa nautin siitäkin. 

Yhtenä viikonloppuna syyskuussa mökkeiltiin lemppariporukalla. Illat notskilla, päivät veden päällä kanootissa ja soutuveneessä, aamut laiturilla kahvin kanssa ja kävelyillä koivumetsän keskellä oli hyviä. Ne oli sellasia pieniä hetkiä, joita on ikävä. 

Kaikesta huolimatta tän kummallisen vuoden syksy ja valmistumisen jälkeinen elämä on myös hyvää. Syyskuu vei mut mastokaupunkiin ja tuttuihin töihin, vaikka sanoin hyvästit tuhat kertaa. Töissä on kivaa, jokainen työkaveri on entuudestaan tuttu, tiedän edelleen, minne kirkon salakäytävät vie ja muistan ulkoa junien aikataulut. Kaikki se, mistä puhun meidän omana, on taas tän syksyn hetken mun. Meidän nuoret ja meidän kirkko, meidän leirit ja illat, meidän asiat. On retkiä syksyiseen leirikeskukseen, ihania ykkösiä, taidetta, toivoa ja maailman parhaita nuoria. 

Ja vaikka joka viikko pelkään, että ensi viikolla emme enää näe, emmekä enää ikinä. Vaikka kaikki on vähän häilyvää ja haurasta. Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, niin olen päättänyt uskoa, että syksy on edelleen hyvä. 

this is living now

Maanantaisin leikin aikuista ja soitan sata virallista puhelua putkeen. Puhun hengästymättä ja vakaana, puhun katkeamatta kahtia. Kokoustan ja kokoustan, kirjoitan virallisia papereita. Seuraavana päivänä aikuisuus katkeaa, minusta ja puhelimesta loppuu akku ja toivon, ettei tämä haittaa. Joka aamu on uusi uhka, mutta osa loppuu hyvin.

Helsinki on kaunis. Vaikka on märkää ja sen päällä on kerros sulaa lunta ja hiekkaa. Punaiset hait kulkevat kivikaduilla kotonaan, innoissaan, onnelliset kengät. Loskaisella kujalla seinässä lukee lover. Olen turvassa, turvassa, turvassa. Kävelen sunnuntaina, maanantaina ja tiistaina samoilla kaduilla. Paljaat jalat ovat nyt tutut, nämä jalat on luotu ojentumaan. Tällä hetkellä olen niin kotona minussa, etten muista samanlaista tammikuuta.

Olen huolissani kesätöistä, tulevaisuudesta ja tyhjistä kuukausista. En halua sellaisia. Enkä haluaisi tylsää kesää, vaan elämäni parhaan, mutta sellaisia ei taida enää olla avoinna kovin paljon.

Lasken viimeisiä junamatkoja. Lasken minuutteja joka aamusta iltaan. Hengitän katkeillen, hengitän joskus tuskin ollenkaan. Viimeisyys tihkuu seinien raoista, löydän muistoja menneestä. Luetaan raamismatskua ja pohditaan Jobin kirjaa yöllä. Öisin me pohditaan outoja juttuja. 

Viimeisenä päivänä Immanuelin toinen puoli haluaisi auttaa minua hakkaamaan tämän paikan pölyjä matoistani. Viimeisenä päivänä elän pahvilinnassa, mun salaiset unelmat, toiveet ja pelot on paketoituna tiukasti ruskeaan. Väsyttää, yskittää ja nukuttaa, mutta huomenna se on ohi. 

Mä lähden, hei sitten. 

relevé

Pakkaan mun maailmaa ruskeisiin kuutioihin. Ihmettelen tavaran määrää, löydän Ruusun piirtämiä joulukortteja, kreikan tenttejä, Raamatun kohtia ja nenäliinapaketteja. Pakkaan ne kaikki, sillä naurattaa löytää. 

Näihin laatikoihin sekoittuu ilo ja onnellisuus kaikesta, mikä tulee lähemmäs, riemu jokaisesta minuutista, jonka saan takaisin joukkoliikenteeltä, jokaisesta kilometristä jota ei tarvitse enää kiitää junassa. Mun elämä tulee paljon lähemmäs ja mun ovi on kohta vaan mun. 

Mulla on tosi kova ikävä tanssia. Käytän vapaakeskiviikkoni (niin sellaisia on, jos kurssivalinnat eivät menekään niin kuin itsepäisesti halusi) asettelemalla kehoa klassisiin asentoihin. Raivaan muuttolaatikoiden keskelle piruetin kokoisen tilan ja soitan kylkiluita ja lonkkia niin kuin ennen. 

Tätä seuraa elämänohje:

Jos on tosi kova ikävä tanssia, ei silti kannata mennä millekään houkuttelevan ilmaiselle kokeilutunnille. Se saattaa olla viikon ihanin kuusikymmentä minuuttia ja se ei varmasti auta, vaan pahentaa vaan. Ja saattaa olla että jos menee vielä toiselle, niin saattaa tosissaan harkita käyttävänsä paljon rahaa sellaiseen menetettyyn rakkauteen. 

Ja sitten on pakko kieltää itseltään unelmia, jos haluaa kuitenkin valot päälle kotiinsa (ja ylipäätään kodin). 

Joka tapauksessa iloitsen tammikuusta. On kiva kylmä huopikassää, koti ja keltaiset sanat sen lattiassa, tyhjät tunnit kirpputoreilla, toimettomat päivät ja ne hetket musiikissa. Jopa violetti heprea on ihan kivaa joskus kun tajuaa nifalin merkityksen tai arvaa oikein verbin juurikonsonantit (joita on aina kolme, mutta joku saattaa mennä piiloon tai kutsua kaverin kylään ja silloin koko juttu on hepreaa). Niin iloitsen pitsirättisateessa ja sinisen talvivalon kajossa. Koko maailmasta. 

Tätä sydämeni kaipaa

Kaivoin kaapin nurkasta vihreäruutuisen matkakassin, jota en ole käyttänyt koko kesänä. Ja siellä odottivat urheiluliivit ja sateenvarjo. Ei ole muka satanut (tai siis olen tanssinut siellä ilman suojaa), enkä ole näköjään jaksanut jäätelön syömiseltä ja koiran halailulta paljon liikkua. 

Täytettyäni laukun vaatteilla ja kirjoilla muutin itseni ja tavarani takaisin kaupunkiin. Täällä on ystävät. Täällä maailma on yhtä juhlaa ja musiikkia. Pimenevässä lauantai-illassa näin Kiinan kansallisbaletin ja (kritisoidun) poliittisen tanssin. Sen Maon sijaan minä keskityin kyllä ikävöimään korkeita hyppyjä ja tasaisia triploja, oi. 

Olen nukkunut auttamattoman vähän ja syynä on vain oma tyhmyys: huoltoasemaillat ja yöt mustilla teillä erivärisissä autoissa, sängyssä ympyrää hyörivä koiralapsi, myöhään katsellut juhlavalot ja mustatukkaiset lentävät kiinalaistanssijat ja kirjat ja heprean kirjaimet, joita Ruusu lukee keittiössä. (en haluu hepreaan. Kuka muka oppii sellaiset kirjaimet, jotka näyttävät keskenään samalta, mutta eri käsialoilla ihan eriltä?)

Oli ihan paras hetki sunnuntai-iltana. On ollut ihan hirveä ikävä. 

Sittemmin olen:

mennyt kauppaan ainakin neljä kertaa aurinkolasien takia, mutta
ostanut uudet ja superhienot urheilupöksyt ja
maailman ihanimman mekon, johon
    kertakaikkiaan en voinut vastustaa rakastumista ensisilmäyksellä, mutta
koska se oli fidan se oli melkein eettistäkin

addiktoitunut pahasti värityskuviin, joita
olen värittänyt punatiilitalolla, kun
istuskelin yhtä turhaa päivää puhumassa seurakunnista
ja nyt on omassakin repussa värityskirja


Sellaista elämää, loma-arkea ja valoisia kasvoja.

Onnikonstanssi

Rakentelen tasapainoa.

Viikko sitten kiitollisuutta:
- pyörä ja kaupungin kadut, tuuli, joka nostaa kasvot esiin. Enkä ole ennen tajunnut, kuinka helppo pyörä on junassa.
- tasarahapäivät. Ostan sinisiä vaatteita (ja vain sinisiä), koska kohta on kesä ja aion tehdä sen näkyväksi.
- kreikan loppujuhla, muinaiskielellä laulettu totuuden henki, paras parodia
- Niina Repo (kirjan kannen sisuksiin painettu runo-ohje elämään) ja Taina Latvala (muuten vaan hesarin suosittelema ja kiva)

Vietettiin viimeistä ehtoollista ennen kesää ja neljän pitkän kuukauden diasporaa. (jolle ajalle on kyllä kehitelty treffejä ties mihin kaupunkeihin ja metsiin, jottei kukaan unohda) Syötiin liikaa, puhuttiin viimeisestä tuomiosta, vaikka kaikki on vasta alussa.

Messussa oli pop, melko täysi torillinen ihmisiä ja ihana Yona. (vaikka vierastin ajatusta artistivieraasta, mulla oli lopulta ihan juhlafiilis) Vettä satoi vain yhden virren ajan ja muuten oli vaan valoisista valoisin päivä. Valoisat kevätfiilikset.

Muutettuani koko kesäksi kotiinkotiin perehdyin yhdessä kahden muun kesätyypin kanssa punatiilitalon ja kotiseurakunnan käytäntöihin. En oikein tunne tätä kesää, tiedä siitä. Vaikka ihmiset ovat hirmu kivoja. (erityisesti Helga, joka vastasi jokaiseen kysymykseen ja laittoi perään hymiön) Paljon pitää oppia.

Tanssitko sä vielä? Kysytään kadulla ja joudun taas vastaamaan, että ensi syksynä vasta toivottavasti taas. Vasta syksyllä ehkä, on minulla keho.

Rakentelen maailmaa ja onnitasapainoa. Syön suklaata, ostan sinisiä mekkoja ja kokeilen peilin edessä erilaisia ilmeitä.

Katsokaa siskot huomisen valoa päin!

Maanantaina:

Vietin viimepäivät syöden ihan hirveästi, koska koko ajan on nälkä. Kirjoittamalla esseetä ja muuta, wordin täyteen viisaita (ja vähemmän) sanoja, aloitin sunnuntain kahdella työhakemuksella. Lauantaina soitettiin, että tervetuloa haastatteluun kotiisi, ja unohdin kysyä, missä mahtaa haastattelu olla. Sellaista sekavaa sähellystä kesästäkin kai tulee, jos sinne päädyn. Vaikka kivaa se olisi varmasti myös.

Kun! Kun sinne päädyn, tänään soitettiin! Oi mahtavuutta, riemuisaa hymyä kirkkohissan luennolla.

(En tiedä, tuleeko musta pappia. En todellakaan, pitäisi vain olla varovainen sen suhteen, mitä sanoo. En lupaa tulla vihkimään ketään, en kastamaan kenenkään lasta. Tässä asiassa olen tehnyt päätöksiä, muka varmoja valintoja vähän joka suuntaan, eikä mikään oikein ole varmaa. Kutsu on harmaa ja tappelen vastaan kaikin keinoin (ei minusta ole) Silti kai jotenkin kuitenkin olisi kiva, kun kerran itkettää, etten osaa laulaa liturgiaa.)

Muutenkin kaiken kiireen keskellä täällä on ihan kivaa, elämässä. Pelottavimmat deadlinet on ohi ja on aikaa (muka) opiskella. Ympärillä on ystävällisiä kasvoja ja sanoja.

Tiedekuntayhdistyksen vuosijuhlat, huikeat kiviholvit vanhalla saarella, Laineet ja lautta, hajoilevat nutturat ja maataviistävät satiinit. Oi että, sellaisesta kannattaa ensi vuonnakin maksaa opintotuen valtaosa, parhaista puheista ja ruuista. Ystävän kanssa aiheutimme pahennusta miljoonasti enemmän kuin ehkä olisi järkevää. Liian lyhyet yöunet painavat yhä.

Eksymäänkin onnistuin, matkalla periaatteessa tuttuun paikkaan. Ja senkin jälkeen oli hauskaa, kun meitä pidettiin ihan ihmisinä ja hymyilemisen arvoisina. Tänään taas, kuljetin itseni afrotanssitunnille ja oli ihan mahtavaa, vaikka olinkin oikeastaan aika huono. 

"Maailmaan käymme yhdessä rohkeina näin"

lunastetut lupaukset, rakastan palavasti

Joogata, tanssia, nauraa, laulaa, kohottaa käsiä, oppia hymyillen lupasin viikko sitten.

Maanantaiaamuna heräsin kuudelta, koska halusin aikaiselle joogatunnille. Ei ollut mun juttu, harmi, koska polviin sattui niin, että välillä halusi vain itkeä.

Olen tanssinut: suuressa salissa ainakin monta kymmentä tyttöä. Oli virtaavaa liikettä vähän omissa oloissa, juuri niin sopi. Sai tehdä, kun ei ollut maksanut mitään, kukaan ei ollut velvoitettu tarkkailemaan nilkan asentoa tai aukikiertoa. (vaikka salaa sellaistakin kaipaa, tarkkuutta, kehitystä)

Oli ihan mahtava kirkkohistorian luento, aiheena psalmilaulu! (Tiedän, kuulostaa tylsältä vanhalta harmaalta) Luennoitsija lauleli luostarisävelmiä, esitteli nuotteja keskiajalta. hymistiin gregoriaanista tunnelmaa. Loppupäivän päässä soi herra on minun paimeeneenii, ei miinulta mitään puu uu tuu.

Viime yönä nauroin ja tänään aion kohottaa käteni, ottaa kiinni taas. 

Välihetkinä olen rakastanut appelsiinijugurttia, saanut onnellista sähköpostia ja käynyt tatamilla tuntemassa taistelulajitunnelman, vähän kuin ennen, vaikka ihan eri puolelta maailmaa. Piiloutunut peiton alle, halunnut kadottaa maailman kadota. Nauranut ihan liian väsyneenä, kaatanut ensin vesilasin ja sitten heittänyt kukkakaali-pinaattipadan syliin yliopistolla. (eikä siinä vaiheessa ollut servettejä tietenkään, kun olin liottanut ne siinä vedessä) Olenkohan nyt ihan tarpeeksi aikuinen tänne?

Teen usein kreikan läksyjä keskiyöllä, vaikka lupasin nukkua niin kuin ihminen. Olen vain niin kamalan väsynyt, että olisi parempi nukkua kotona kuin uskontotieteen luennoilla. Vietettiin Ruusun kanssa ainakin neljä tuntia eräästä yöstä vain valittaen maailmaa, erilaisia fragmentteja meidän elämästä. Olen opetellut paremmaksi, sekä itseni että muiden kanssa. Aina hymyilyttää ymmärtää maailmaa.

reinkarnaatio

Tämä uusi manifesti hämmentää minua, mutta kai huojentaa myös. Jos entisestä voisi päästä näin eroon, olisiko se totta. Haluaisinko uuden otsikon? Ehkä pitäisi lakata sellainen, ehkä pitäisi elää aina niin, että olisi vauhti eteen. 

Maailma heittelee vaihtoehtoja, polkuja kuljettavaksi, mahdollisuuksia tartuttavaksi. Ja minä suostun kaikkeen. Ja kalenterin lehdet uivat musteessa, jolla niille kirjaan kaikkia mahdollisia hyviä töitä ja kohtaamisia. Eilen onnistuin välttämään yhden tosi kivan ja kaikin tavoin houkuttavan, vaikka tiesin kuinka varmasti nauraisin Betlehemissäkin, kuten viime keväänäkin nauroin ja halusin taas. 

Kuitenkin elämäni on aika täynnä, viikon tunnit pursuvat ja yhä haluaisin mahtua itsekin joukkoon. Kohtaamisia yliopiston tietokonepaikassa (Nuotti siellä kirjoittaa kai jotakin akateemista, kun aina menen katkaisemaan ne ajatukset ja nauramaan turhille), kaikki pitkät minuutit junassa, luennot, joilla äänet soljuvat ohitseni, istun kuplassa.

Oli puurojuhla, kuiskatut nauretut salaisuudet, äidin porsaat myös ruotsiksi ja kreikaksi, ihan liian pieni mukillinen glögiä. Oli tyttöjä, joiden kanssa nauraa kaikelle, syödä yhden täydellisiä piparkakkutähtiä ja tuntea kuuluvansa. On tänäkin iltana, ja saan hämmästellä. Valvon joka yö liikaa, enkä osaa laittaa itseäni nukkumaan, kun tekee mieli Ruusun kanssa askarrella maailman paras joulukortti ja leikata lehdestä kaikki nauravat mummot. 

Mieli kiljuu riemusanoja, koska eksyin kuulemaan, että on tapahtunut hyvää. Tällä kertaa olen järkevä. (niin varmaan)

Päätin lähettää itseni keväällä edes muutamalle tanssitunnille, jotta voisin tuntea itseni ja olemassaoloni. Että olemisesta tulisi jotenkin konkreettisempi kuin kreikan läksyt tai käheä ääni tai huonosti laulettu virsi. Että voisin hetken tuntea lattian ja painon ja kehollisuuden. Ja katsoin jo valmiiksi missä on halvin mahdollisuus olla olemassa aidosti. On enää uskallus.

Riikka Pulkkinen on hehkutettu joka mielen käänteessä ja vielä ainakin tämän kerran. Sillä ihminen, joka kirjoittaa tanssin sanoiksi ja saa ne painetuksi ja minä koen, on ainakin jokseenkin onnistunut ja täydellinen.