Maanantaisin leikin aikuista ja soitan sata virallista puhelua putkeen. Puhun hengästymättä ja vakaana, puhun katkeamatta kahtia. Kokoustan ja kokoustan, kirjoitan virallisia papereita. Seuraavana päivänä aikuisuus katkeaa, minusta ja puhelimesta loppuu akku ja toivon, ettei tämä haittaa. Joka aamu on uusi uhka, mutta osa loppuu hyvin.
Helsinki on kaunis. Vaikka on märkää ja sen päällä on kerros sulaa lunta ja hiekkaa. Punaiset hait kulkevat kivikaduilla kotonaan, innoissaan, onnelliset kengät. Loskaisella kujalla seinässä lukee lover. Olen turvassa, turvassa, turvassa. Kävelen sunnuntaina, maanantaina ja tiistaina samoilla kaduilla. Paljaat jalat ovat nyt tutut, nämä jalat on luotu ojentumaan. Tällä hetkellä olen niin kotona minussa, etten muista samanlaista tammikuuta.
Olen huolissani kesätöistä, tulevaisuudesta ja tyhjistä kuukausista. En halua sellaisia. Enkä haluaisi tylsää kesää, vaan elämäni parhaan, mutta sellaisia ei taida enää olla avoinna kovin paljon.
Lasken viimeisiä junamatkoja. Lasken minuutteja joka aamusta iltaan. Hengitän katkeillen, hengitän joskus tuskin ollenkaan. Viimeisyys tihkuu seinien raoista, löydän muistoja menneestä. Luetaan raamismatskua ja pohditaan Jobin kirjaa yöllä. Öisin me pohditaan outoja juttuja.
Viimeisenä päivänä Immanuelin toinen puoli haluaisi auttaa minua hakkaamaan tämän paikan pölyjä matoistani. Viimeisenä päivänä elän pahvilinnassa, mun salaiset unelmat, toiveet ja pelot on paketoituna tiukasti ruskeaan. Väsyttää, yskittää ja nukuttaa, mutta huomenna se on ohi.
Mä lähden, hei sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti