Saamme periä valtakunnan

Minulle päivät ovat suikaleita paperilla. Kuuntelen, laulan ja hyräilen jatkuvaa iloa, mutta samalla jalkani vievät kauemmas. Nämä paperit ovat niin täysiä, maljani on jo särkymäisillään, enkä halua heittää mitään hyvää hukkaan.

Suoritan ja samalla nautin tästä. Aamulla kirjoitin käyttiksen esseetä, enkä tajunnut tekeväni velvollisuutta, kun oli niin kivaa. En muistanut tulevia opintopisteitä Kelan paperissa, mun aivot teologiasumussaan olivat vapaat ja sidotut vain mielenkiintoon. Vasta kun pääsinkin valittamasta.

Opin, että luennolla voi tehdä toisen aiheen läksyjä. Opin, ettei kukaan huomaa mitään. Opin lusmuksi luistajaksi ja käymme unicafe-keskusteluja siitä, kuinka paljon pitää osata. Ei paljon.

Ja niin minä istun puoli tuntia ennen kirjaston sulkemista sen kuudenteen kerrokseen, polvistun historian miesten juureen ja rukoilen, että löydän kirkkohissaesseen lähteen. Otan ensimmäisen kirjan ja Laestadiuksen kirjeen på svenska. (Lopulta lähde ei saakaan olla se kirje på svenska, koska herätysliikkeistä ei kuulemma ole tarpeeksi hyvää tutkimusta.) Ja olen kirjastossa jälleen seuraavana aamuna, hyllyn takaa hymyillään toisillemme, kaikki vähän viimeisellä hetkellä havahtuneina maailmaan. Lopulta löydän lähteeni, kahta tuntia ennen kuin on myöhäistä.

Ihmeellinen rauha hiipi aivojeni pohjalle, kun sanoin ääneen koti. Sen jälkeen ei ollut tilaa seikkailulle, oli rauha ja vakaus.

Kissan ja Karkin kanssa hylättiin heprea ja käyttis ja ajettiin bussilla ohi kauniiden talojen. Matkan päässä oli seikkailu, me kiivettiin puissa, verkoissa ja valjaissa, roikuttiin köysissä ja heilahdeltiin liaaneilla parin metrin korkeudessa. Oli niin hauskaa, minä nauroin niin kuin lapsi ja olin niin hetkessä. Korkeella jossain maan yllä.

Kaikki, joita, henki johtaa saavat nimen lapsi Jumalan.

En siis enää ole orja, vaan lapsi Jumalan. 

Me huudamme Abba, isä.

Mä en lopeta

Tässä mä istun mun elämässä, lusikoin jäämansikkarahkamaitomössöä ja luen ystävästä yllä pilvien ja matkalla kaukorannikolle. Hei sitten ystävä mä toivotan ja mitein, josko mustakin olisi. Jonakin päivänä olisi, mietin kakkosvuoden orientaatiotilaisuudessa. Jonakin päivänä tiedän, mitä haluan.

Musta tuntuu, että mun koti on busseissa, junissa, metroissa ja asemilla, joissa olen olemassa vain väliaikaisesti. Kaikkialla ympärillä lukee stop (napeissa, joita painaa), mutta mä en pysähdy. Ja niin hengästyttää vähän. kun en ole mikään maratoonari. Viihdyn kyllä väliajoissa, vaikka myöhästynkin koko ajan oikeista (ei ole minun tapaistani ja se harmittaa paljon).

Juoksen, juoksen, juoksen mun elämää. Hyvää kiirettä, hoen ja pohdin, josko hitaampikin arki kuitenkin riittäisi. (Mutta kun mä haluan niin paljon.)

Ravistelin kaupungin taas viikonlopuksi pois musta, kun villakoira hyppi riemuaan sohien kotona vastaan. Kävin ripariennakossa vetämässä leikkejä ja lausumassa pari rukousta, hokemassa nimeä ja että toista vuotta teologiaa, aikuinen juu. Suhteellisen meduusaa, harvoinpa enää itken messussa millekään, mutta nyt. 

Illalla vastasin nauraen joo, kun kysyttiin käynkö usein täällä. 

Ja mä päätin, että oon vihdoin kotona. Kun huomasin, etten enää ollut yhtään uusi, vaan se, joka oli kauiten laulanut valkoisessa kellarissa. Olin se, jolla oli vähiten kysyttävää, se joka tunsi parhaat julkisen reitit. Koska oli käynyt niin monta kertaa. Arvelen, että tämä vähentää kiireen tuntua, kun kotia ei yleensä aikatauluteta kalenteriin. Tämä päätös tuntuu hyvältä, vaikka epäilen sen järkevyyttä vielä. Ihan sama.

Hetki kaikkein kaunein

Perjantaina me eksyttiin Ruusun kanssa, kun ei osattu leiripaikalle. Huomattiin punainen tonttulakki, joka oli oikean tien merkkinä, mutta ajettiin ohi parkkipaikasta hups. Vasta kun oltiin ajamassa pensaaseen soitettiin paniikkipuheluita Pinkille ja päästiin perille.

Partiokämppä oli maailman varmasti upeimman maiseman rannalla. (Se lampi oli vaan pieni pisara maan pehmeässä kuopassa. Siitä heijastui kaikki huikeus, mitä Jumala on luonut. Heijastui taivas ja mustat puut yön valossa.)

Meillä oli aikaa viiskymmentä tuntia. Viiskymmentä tuntia pitää leiri, joka pakeni vastaanottokeskusta varapaikkaan. Viiskymmentä ihan parasta tuntia keitellä makaroonia, sulattaa paljon kynttilöitä ja puhua loisteesta. Viiskymmentä tuntia, joiden aikana nauroin hyvää naurua, vastasin mitä kuuluu ja puhuin syviä.

Kaksi nuotiota, kaksi hartautta, jumis ja medis, yhden kivan tyypin opetus. (Meillä on niitä kivoja, jotka ajaa meidän perässä keskelle metsää puhumaan sanaa ja myöhästyvät kalareissulta, jos meillä on puhuttavaa. Vaikka se on vaan niiden työ, ne tekee niin yllättävän huikeasti hurjan paljon.) 

Aika paljon ruokaa, kolme ruokavuoroa. Kymmeniä paahdettuja vaahtokarkkeja. Sata palaa sinistä suklaata. Sulaa suklaasamettia ja banaania. Kattiloita ja liekkejä, ihan itse tehtyä ruokaa. Itse tehty elämä. Itse tehty viikonloppu. 

Meillä oli ihana viikonloppu, rennot perjantaista sunnuntaihin, valoisia tunteja ja myrskärein valaistuja, Loistettuja sanoja jokaisessa suussa. Onnea on vaan istua portailla laulamassa liiankin tuttua kirjaa, pumpata kaivokylmää vettä ja pyöriä yhteisellä laverilla omassa makuupussissa. Onnea on yhteinen kolmen päivän eräarki, sellainen henki. 

Pitkästä aikaa pitkä sauna, hullua naurua silmät rypyssä, lauluja metsän keskellä, lauluja oikeilla ja väärillä sanoilla. Suloinen muisto monen vuoden takaa tiilitalolta, suloinen toive tulevista illoista. Suloinen elämä ja yhteys, nämä ihanat.

Tästä tuli sata kertaa parempi kuin kuvittelin.

syyskuu

Syyskuussa sataa harmautta maailman täydeltä, mä rakastan sitä. Haluaisin ostaa sadetakin tähän kosteuteen, lämpimänpunaisen anorakin ja uudet kengät.

Me ollaan hurjan ylpeitä meidän punatiilitaloisesta kotikotiseurakunnasta, kun se rakastaa niitä, joiden hätä on suurin. Se kuitenkin merkitsee meidän viikonloppuleirin väistymistä leirijärven rannalta jonnekin muualle, ruuan laittamista itse ja tästä me tapellaan (vähän). Toivoisin ymmärrystä siitä, että kun kaksi tai kolme ovat nähneet valtavasti työtä tämän eteen monta kuukautta, me muut osaisimme kiittää sen sijaan, että olemme (osa) tyytymättömiä. Loppujen lopuksi musta on aika siistiä mennä partiokämpälle näiden tyyppien kanssa.

Ihanan yliopiston viehätys haalistuu hiljaa. Käyttis on oikeastaan melko raskas, enkä ihan oikeasti mahdu kirjoittamaan kalenteriini mitään enää, mitään. Toisaalta käyttis on mahdollinen ihana pääaine, selitän lukion parrakkaalle uskonnon opelle, kun kohdataan kirjaston kerroksissa. Se tuli haluamaan väikkäriä, mä yritin haluta hepreaa. Ja se oli niin kiva, yhä muistaa, ihmettelen.

Makaan pilkkumekossani kirjaston lauantaihiljaisuudessa, on viikonloppu ja turistit ottavat valokuvia musta ja kirjaston portaista. Istun kirjastossa tiistain aamuvalossa ja analysoin uskontoa lehden julkisessa ympäristössä. Lojun kirjastossa kaikki ne hetket, kun valo vaihtuu talon puolelta toiselle.

Singing along to the alef bet nää illat. Heprea on hullu kieli mä luulen, kun taululle piirretään käyrä klassisten salakielten vaikeustasoista. Sen oli varmaan tarkoitus auttaa, mutta yhä opettajan jokainen lause päättyy joko siihen, että luottakaa muhun tai uskokaa, tää on helppoa. Vokaalit on piilossa eikä suostu taipumaan mun kieleen. Ne on sekaisin pitkiä ja puolipitkiä, pisteitä ja viivoja tekstin seassa, niistä sitten pitäisi päättää, mitä sanaa arvaa. Yks poikkeus on kaikessa ja aaeeiit voi muuttua toisikseen vielä lauseen lopussa, puolivälissä tai puolivälin puolivälissä. Ei voi tietää. Just as easy as abc, just joopa.

Rakastuneena unisportin vihreisiin varauksiin juoksen peilisaleissa ja hengitän koko keholla, vaikken muuten jaksakaan. Kävin kerran treenaamassa valkohousuisten lajia, entistä elämää, vaikka eri paikassa. Huikea lihasmuisti muisti hämmentävän hyvin, automaationa tuli paljon sellaista, minkä olemassa oloa en enää edes muistanut. Ehkä sitäkin voisi, jos aikaa olisi jossakin mulle.

Messussa mua ärsyttää, kun kukaan ei laula, niin itsekään en päästä ilmaa suustani. Vaikka biisit on maailman kauneimmat ja jotenkin juuri sellaiset sanat, jotka ovat ennen herättäneet eloon. Henki kaikkivaltiaan on yllämme. Minä tiedän lunastajani elää. Jotain huikeutta on toisaalla. 6.9. kello 16.30 ja räjähtävä kaupunginosa ja yhteinen laulu. Että mä tiedän, vaikken aina muista. Tätä sydämeni kaipaa.

Sparkle in our eyes

Viimeisinä arjettomina aamuina. On ihanaa pukea takki, kun menee ulos vain postilaatikolle. On ihanaa, että syystuuli puhaltaa hiuksiin niin lujaa. On ihanaa, että metsä on kevyiden pisaroiden peitossa, että koiran kuono heijastuu lätäköstä. On ihanaa.

Punatiilitalolla tulee syksy,  tanssitaan hiljaa saraste, kuullaan yllättävän kivat sanoitukset. (vapaa ja vahva, vahva) Yksi sunnuntai on viimeinen vapaa, mutta minulla on Eva ja Manu, jotenkin huikea hetki ja puistokonsertti. Musta tuntuu, että mä elän, vaikka taivas kastelee maan ja mun repun. On todella suhekaverit, vaaleat hiukset sai nimensä, mä tiedän kelle mä kuulun.

Ja maanantainen avajaisintoilu tekee arjen: haalarimerkit, randomtuttavat ympäri kaupungin, porkkanajätski, toveripiknik ja kesänraskas kahvakuula.

On oikea syksy, sataa vettä ja tämä kaupunki on harmaa, sulkee minut arkeensa. Katselen meidän fukseja lämmöllä, kuin vanha jo olisin, vaikka ihan tietämätön oikeasti itsekin. Unicafessa nauran kissan ja karkin kanssa pari tuntia, vaikkei olla nähty.

Meillä on hullunkurinen systiksen luennoitsija. Se puhuu enkeleistä ja yksisarvisista samassa lauseessa, sillä on tumman puvun sijaan Linkin parkin paita ja se sanoo, että sillä on dataa sen vaimon rakkaudesta. Meillä on vihdoin käyttistä ja iloitsen suuresti, tämä on mun, hymyilen luennolla. Meillä on ihan täyttä hepreaa. Jälleen opetellaan uudet aakkoset, ollaan alakoulutasolla, muttei enää olekaan niin hauskaa kuin vuosi sitten. Ei sellaista intoa ja uutuuden viehätystä outoihin aakkosiin, kun luulen ne melko turhiksi.

Ja onnen keskellä mietin niin kovasti kuitenkin:

Missä mun koti on?

Saanko mennä ihan oikeasti minne tuntuu?

Voiko sellaista kuin kirkko pettää niin kun ystävää?

Mutta yhä kaikissa kodeissani lauletaan Immanuel ja silloin tiedän, että tämä kaupunki on hyvä, tämä paikka on hyvä, mä olen tässä ja se on hyvä. Nyt kuinka kiittää voin, en voi.