Oon miettinyt, että suurin osa mun arjen ongelmista liittyy siihen, että oon tosi kärsimätön.
Koko mun sumuisen tulevaisuuden aiheuttama paniikki pohjautuu siihen, etten jaksa odottaa ja että haluaisin jo tietää. Haluaisin elää tosi vahvasti tulevaisuutta varten ja olla valmis, mennä mahdollisimman nopeasti ja lujaa, mahdollisimman korkealle. Ja vaikka oon oppinut, ettei mun cv oo mun elämän ykköstarkoitus, mä haluaisin, että se olis täydellinen ja että mun tulevaisuus rakentuisi loogisemmin kuin mikään palapeli.
Oon miettinyt myös, että haluisin tulla paremmaksi kuuntelijaksi, oppia luontevammin kantamaan toistenkin taakkoja. Ja nyt oon tullut siihen, että tääkin juttu ehkä osittain liittyy siihen, ettei mulla ole kärsivällisyyttä olla hiljaa, en jaksa odottaa.
Maanantaina mun maailmassa jyrisi, kun en (vieläkään) voittanut ruotsiarvontaa, enkä tiedä, miten saan ne neljä noppaa toista kotimaista tähän kandijuttuun. Mutta sitten ajattelin, että hei, mun maailma ei todellakaan voi olla kiinni tästä, mikään ei riipu siitä, millä päivämäärällä oon teol.kand. paperilla.
Ja toisaalta mulla on ihmeellinen rauha, jollaista en aiemmin oo huomannut. Sellainen tunne, ettei tää kaikki ehkä ookaan kiinni mistään tietystä.
ettei mikään oikeestaan oo niin painavaa
että kannattaisi jäädä tai ottaa mukaan
Mulla on vielä ruotsipläänit b, c ja d, ja vasta jos nekään ei onnistu, mun pitää laksea ensi syksyn koordinaatit uudelleen. Tai siis, ei mulla mitään koordinaatteja ole
, vaan avoimia haaveita ja langanpätkiä sydämen sykkyrällä. Ehkä jostain niistä tulee jotain kaunista.
vaikka myöhästyin teatterista, jonka takia juoksin kolmeen bussiin hullun lujaa ja yskin yksin hakanimessä. vaikka väsyttää, enkä jaksa iltaisin ihmismassoja. mä päätin, että se on ok.
