lauantai 2. toukokuuta 2020

ehkä skippaamme tämän vuoden

8.3.2020

Uusi vuosikymmen on kahtena ekana kuukautenaan tuonut ainakin ikuisia sanoja joka aamu, paljon vegaaniruokaa, ainakin pari hyvää gradupäivää, monta monta sataa uutta sanaa siihen tiedostoon ja kaikenlaisia gradunvälttelytöitä iltapäiväkerhossa ja muualla.

Vuosi alkoi yllärileirillä tutussa ja parhaassa seurassa, turhaan haikeilin viimeisyyttä syksyllä, kun menihän niistä viimeisistä hetkistä melkein kokonainen kuukausi. Tällä vuosikymmenellä en enää osannut uskoa viimeisyyteen, vaikka se varmaan sitä olikin.

On tanssia kaksi tuntia viikossa, vuosien takaa tuttuja plieitä, tenduja ja releveitä tangolla maanantaisin. Painovoimaleikkiä ja virtaavaa liikettä tiistaisin. Ra-kas-tan.

On riparitapaamisia, uusia kappeleita ja tutuksi tulevia kasvoja. Töisssä naurattaa ja on hauskaa, kai se kertoo, että suunta on hyvä ja tarkoin valittu osui oikeeseen. Hiihtolomalla oli tän vuoden ripari 1/5 ja sen jälkeen entistä varmempi fiilis. Yksi maailman hauskimmista tiimeistä ja leireistä.

Yhtenä perjantaina juhlittiin 167-vuotiasta, rakasta ja parasta tiedekuntayhdistystä. Oli hippusen haikeeta, vähän outo ja ulkopuolinen olo. Kai se kertoo vaan siitä, et tää paikka oli mun, mutta oon jo kohta matkalla seuraavaan. Silti oli kaunis ilta, naurua ja akateemisia tansseja. Ehkä elämän kiusallisin pas d'espagne ja pari valssia. Koristevaloja ja tiilikellari, ihan kun viis vuotta sitten mun elämän ekoilla vujuilla, kaikkea hyvää ja rakastettavaa.

2.5.2020

Enpäs tiennytkään silloin. Maaliskuun perjantai kolmastoista oli sellainen, yhtäkkiä maailma oli sekava ja kaikki vaikeaa.

Varoittamatta maailman läpi leikkasi tuntematon ja hallitsemattomalta tuntuva pandemia. Piti lentää valtameren yli, mutta hyvin suunniteltu ja tarkkaan harkittu loma peruuntui päivää ennen alkuaan. Sitten peruttiin kaikki muu. Suomi suljettiin, rajat laitettiin kiinni ja arki ja elämä pois päältä. Kaikki tapahtui nopeasti, enkä osannut varautua mihinkään, ei varmaan kukaan.

Viimeinen normaali ihmiskontakti oli viikkoja sitten, viimeinen tavallinen päivä. On vaikea ymmärtää, ettei nyt ole mitään tavallista, mistä pitää kiinni ja mihin tarttua. Sanotaan, että poikkeus on poikkeus eli ei-ikuinen, mutta lupauksista on vaikea saada kiinni, kun ei näe, minne ja missä tämä tunneli päättyy. On vaikea lakata listaamasta niitä asioita, jotka menetin ja tuun seuraavien kuukausien aikana vielä menettämään.

Kaiken epävarmuuden, sortuvien suunnitelmien ja horjuvien haaveiden keskellä kirjoitin gradun loppuun. Yhtenä maanantai-iltana korjailin viimeiset viitteet ja lähetin sen tiedoston matkaan. Se oli hullua, pelottavaa ja suurta ja toisaalta vain sekunnin mittainen klikkaus. Ethesis sanoi kiitos, opinnäytetyösi on tallennettu ja laitoin siitä ruutukaappauksen kaikkien katseltavaksi, niin kuin kai kuuluu. Sain hetkeni ja ostin keltaisia tulppaaneja, siinä se. Sen jälkeen ei ole juuri mitään.

Poikkeusoloelämässä leivon joka päivä, tanssin balettia ruudun välityksellä ja pelataan piirtopeliä, jonka yleensä häviän. Pidetään etäraamista ja yleensä puhutaan skypessä kahteen yöllä. On ikävä töitä, yliopistoa, raamattupiirin mummoja, tiedekunnan kahvilaa, kaikkia elämäni kirjastoja, violetteja sohvia, ystäviä ja normaalia elämää. Ikävä arkea, jossa ei ole pandemiaa. Hahmoton, loputon kevät yksin on pitkä, mutta jostain sitä toivoa kai on kaivettava. Istutettava alkuja lopun multiin. Uskottava helpompaan huomiseen.