kaltaises sydämen

On ollut
- latinan läksyt ekan kerran keväässä
- kahvia ja smoothieita
- solujuttuja, yllätystuttuja
- solsidan, ihana
- syke
- kiire bussiin ja paikkoihin
- pannukakkutarjoilua ja kaikkee hyvää
- tyyppejä teellä
- svenska klubben ja tove jansson

Oon miettinyt, että
- millainen pappi musta tulee
- ja tunteeko kukaan mua oikeesti
- oonko koskaan kellekään ihan rehellinen ja aito
- ja miksen ois

Maaliskuun leirillä sata sanaa kutsusta, kutsuttuna elämisestä ja siihen vastaamisesta. Avoimia ajatuksia kuplien välissä asumisesta ja identiteeteistä. Kaks minuuttia pantapaidassa oli hauska ja läppä, mutta tosissaan, se mahtuis päälle varmaan oikeestikin.

Mutta 4.3. oli kaunis sunnuntai ja tajusin, että mun kellariseurakunnassa on paljon niin tuttua ja rakasta, että se on mun ainoo varma kiintopiste tässä kaupungissa ja etten mä voi sieltä lähteä ellen muuta pois. Ja että vaikka mun suurin unelma estyis sen vuoks, niin sitten se ei varmaan olekaan mun unelma.

Perustettiin taas kymmenen mielikuvitustiimiä ja naurettiin ovella, vaikkei mun edes pitänyt jäädä pitkäksi. Oli hyvä päivä. Ja pitkästä aikaa niin superhelppo olo ja onni.

helmikuuta, random

Väsyttää, aivot keinuu ja keinuu, pilvimassat peittää järjen. Oon koulussa hyvin vähän. Ruotsin tunnilla luetaan markusta ja näytellään jeesusta. Kandi_habibi.doc kaipaa aikaa (aikaa kolme viikkoa), pitäisi olla omatoiminen ja aktiivinen, mutta nukun, juon kahvia ja katselen ulos kaiken ajan.

Lemppariseurakunnassa on rukousviikko, seinät täyttyy unelmista ja toivosta. Sydämeen juurtuu alku eikä sillä ole kiire, kun oon siellä aamukahdeksalta, makaan patjalla ja toivon, että voisin jäädä. Pitää opetella luopumaan taas, miks ihmeessä kerään mun elämän niin täyteen, että kaikki painaa taas liikaa?

Muuten kuuluu ihan hyvää: vuosijuhlahuminaa, messuajatuksia ja sulaa säätä aivoissa. On hauskaa maalata huulet punaisiksi ja pukea satiinia. On hauskaa, että minut kutsutaan paikkoihin. On hauskaa, että naurat. Mun elämän suunnat ja mittakepit on kuitenkin taas kateissa. Esimerkiksi valkoinen kaulus ja sivuainepotentiaalit, kaikkinaiset kokonaisuudet. En tiedä, mitä haluan. Aloin opiskella espanjaa, jotta löytäisin jotain konkretiaa, rakastan kielioppia. Ilmoitin, että aion saarnata. 

On paljon rakastettavaa:
randomhetkiä, kirkkokeskusteluja ilman suunnitelmia

toinen solu ja sydän täynnä.
raitiovaunukohtaamisia ja sitä, että sä katsot silmiin, 

vaikka oon nolo ja itken niin että koko vaunu huomaa.
sä sanot, ettei hätää ja mä haluan luottaa.

onnijuttuja

- raitapaidat
- random saksan kurssi
- yksi nauruisa moi pimeänä iltana
- lukioajan solun uudelleen oleminen
- hillsong på svenska (tää on mun panostustaso tällä hetkellä)

nää tekee mut onnelliseksi just tässä

sumunen snäppistory puhuu mun arjesta, jossa en nuku tarpeeksi, hengaan suhella paljon ja luen tenttiin tosi nopeesti, jos ehdin

vaikka myöhästyin teatterista, jonka takia juoksin kolmeen bussiin hullun lujaa ja yskin yksin hakanimessä. vaikka väsyttää, enkä jaksa iltaisin ihmismassoja. mä päätin, että se on ok.

ruotsiplääni b toimi ja ruotsi on ihana kieli.
mä nauran
ja mä tiedän, oon turvassa

nobody like you

Mulle kuuluu hyvää. Viikonloppuna nukuin, kuuntelin mnf-streamia suorana turusta, nauroin huonolle läpälle ja olin paljon yksin. Oon ollut paljon yksin, ja se on ollut kivaa, mutta nyt alkaa kirpaista. Kalenteri on tosi tyhjä pitkästä aikaa, enkä tiedä, mitä mieltä oon sen valkoisista sivuista.

Hullun pitkän keskiviikon jälkeen mä rakastin tuttuja kasvoja bussissa, yhteistä matkaa yhteiseen kotiin. Oli valtava fiilis suhegaalassa, mä hymyilin niin paljon. Vitsi, mulla on siisti koti, mä rakastan!

Kandifiilikset on jälleen korkealla, vaikken osaakaan ajatella, mitä sen kanssa pitäisi lähteä tekemään. Oon pitkästä aikaa sitä mieltä, että tää tiede on täysin mun. Tykkään olla teologi ja tykkään koko sydämellä. Oon aavistellut tällaista outoa tasapainoista hyvää fiilistä jo hetken ja nyt uskallan sanoa, että tosi kokonaisvaltaisesti hyvää, vaikka väsyttääkin välillä.

Saan jatkaa ensi vuonna kivoja teologimessujuttuja ja olla järjestämässä jotain hauskaa. Ja saman päivän aikana haaveilen taas työstä kirkossa, kaikesta jossain ihan muualla, väikkäristä ja tohtorinhatusta. Liikaa hulluja haaveita, joilla ei ole mitään rajoituksia.

hei, tää on sun koti

Mulla oli viimeinen vihreä viikko, sen aikana monet kastellut kukat, nypityt aurinkoliisat ja kitketyt roskaruohot. Satoi vettä ja oranssi takki vuosi yhä, mutta en välittänyt paljon, koska aikaa oli vähän. Nautin viimeisistä päivistä, joina juteltiin ja suoristettiin ruohon reunoja yhdessä. Ja sitten mä lähdin. Ajoin viimeistä kertaa rautaportista, eikä tullut ikävä.

Oli taiteiden yö ja muuta sellaista. Aikaa, jona katsoa kun Karkki nauraa. Ja muut myös ovat nauraneet mun ympärillä. Myös mukamaalla, koska on siellä paikkansa, vaikkei mitenkään virallinen.

Sunnuntaina olin koko päivän ankkuroituneena suhelle, koska hei, tää on sun koti, vastattiin kun heitin läppää, että jään nukkumaan sinne aamun vieraanvaraisuusvuoron jälkeen. Olin ainoa tiimiläinen ja siivosin koko paikan, tai en, mutta niin paljon kuin ehti. Oli hassua ja hauskaa aikaa, vaikka vastuutyyppi oli keuhkokuumeessa ja yski niillä mustilla sohvilla sillä välin, kun pesin lattiaa. Yritin lukea niillä sohvilla, oppia tän iltaiseen tenttiin, mutta enemmän juttelin jokaiselle ohikulkevalle tyypille ja nauroin. Illalla opin enemmän siitä, millainen Jumala on.

Ja sen jälkeen olen hukannut systemaattisesti kaikkea kesällä oppimaani. Olen tunkenut aivoihin liikaa tietoa liian nopeasti, yrittänyt lukea yli kaksisataa sivua per päivä, jotta ehtisin lukea edes osan. Ja sitten olen ollut aika väsynyt, vaikkei syksy ole edes kunnolla alkanut. Mutta olen yrittänyt muistaa, mikä oli tärkeintä, mitä mun sydämeen on kesän aikana puhuttu.

sommarsaker

Tykkään sikana:
- muistikirjoista
- Oulun murteesta
- keltaisesta kyltistä kaulassa
- Jeesuksesta
- julkisilla matkustamisesta
- syksyplääneistä (kaikilla suunnilla)
- pimenevistä illoista

On ihan sairaan siistiä, että on elokuu! Ja että ihan kohta on syksy. Meillä on niin kivoja fiiliksiä herättävät somesuunnitelmat, mulla on jonkunlaisia ajatuksia talvesta ja kandista, ja mikä huikeinta: viisitoista vihreää viikkoa on kutistunut kahteen!!

Oon viime aikoina kirjoittanut aika vähän tänne ja se on ollut ok. Oon reflektoinut tänä kesänä kaiken, mitä on mahdollista pohtia hiljaisuudessa hautausmaalla, ja sekin on ollut tosi ok, mutta ei kivaa. Oon miettinyt mun unelmia, mun tavoitteita, mun cv:tä, mun elämän prioriteetteja, mun ajattelumalleja ja mua. Vähän kanssa elävää Jumalaa. Ja sekin on ollut erittäin ok, mutta ei kauhean yksinkertaista.

Viime sunnuntaina tiimikaveri lausui, että sometimes God has to put you to places where you have nothing else, jotta hän voi puhua sulle (tää lause tuli oikeestikin just tällaisena kahdella kielellä), ja se tiivisti tän jutun. Sama fiksu sanoi, että mieti et sä oot ollut koko kesän kuoleman laaksossa ja sä oot kävellyt elävänä sen läpi. Se oli sairaan siisti kuva, vaikka ei mun kesä oikeesti niin syvä laakso ole ollut. Mutta kuitenkin, pointti tässä Jumala-jutussa on käynyt sata kertaa syvemmäksi ja rakkaammaksi. On niin huikeaa tajuta, että tää on aina syvempää, rakkautesi on valtavaa.

Ja tällaisen kesän jäkeen syksy on maailman kaunein ajatus.

sommartiden

Toinen yliopistovuosi oli täällä hetken ja meni niin nopsaan. En oikein juhlinut kertaakaan, haalarihengasin ehkä kahdesti ja olin välillä tylsä. Mutta tutustuin innolla uusiin tyyppeihin ja uusiin juttuihin, leikin toimitussihteeriä ja vastuullista vastaavaa, vastasin joo huomattavasti useammin kuin sen kääntöpuolen.


15.5.

Käsken sydämeni lyödä jälleen, ja jos käsken sitä tarpeeksi, se lakkaa juoksemasta vääriin suuntiin.

Viimeinen essee on roikkunut luvattoman kauan avoimena tiedostona. Sanan tai pari tiputan siihen silloin tällöin, ja viimeisenä iltana kirjoitan kai paniikissa loput. Mutta periaatteessa on loma ja olen tehnyt tosi lomaisia juttuja: syönyt jätskiä aika paljon, kävellyt auringossa ja jättänyt takin kotiin. Lukenut Raamattua kallioilla ja kosken rannassa, syönyt enemmän piknikviltillä kuin sisätiloissa, avannut ikkunan vaikka sisään puhaltaa keltaista pölyä. 

Ja mulle kuuluu ihan hyvää, tai parempaa kuin pitkään pitkään pitkään aikaan. Oikeesti olen ollut aika onnellinen. Musta tuntuu, että kuulun tähän kaupunkiin ja kuulun mun kotiin ja seurakuntaperheeseen. Mulla on tarpeeksi aikaa, enkä osaa olla luottamatta, että syksystä voi tulla hyvä. En jaksa enää pelätä. 

Kotikotiviikonloppu äitienpäivän tienoilla oli parasta hetkeen. Tulin niin onnelliseksi huoltoasemalla vietetyistä yötunneista, autoista, joissa on viisi paikkaa ystäviä ja illoista punatiilitalolla, että hirvittää ajatella, että joskus on viimeinen kerta. Kuitenkin aina on onni palata myös kaupunkiin. Olen oppinut, että täälläkin on iltoja ja öisinkin jo pari vuotta vanhoilla ystävillä on nimet. 

20.5.

On onnellisia päiviä. Oon niin kiitollinen.

Olen taas hautausmaalla, niin kuin kaksi vuotta sitten ylppärikeväänä. Herätys on 5.45, mutta aurinko on ylhäällä ennen mua. Tuntuu niin aikuiselta laittaa ruokaa niin usein ja niin fiksusti. Siellä on kahdeksan tuntia aikaa ajatella ja rukoilla, harrasta haravointia. Ja ajattelen niin paljon, että välillä se on hankalaa. Mutta mä uskon, että jotain hyvää tapahtuu.

Hassuja juttuja on törmäillä tyyppeihin metrotunneleissa, kirppiksillä ja kahviloissa, lukea ja itkeä, koska jonkun sanat on niin syviä ja hyviä. Oon hullun innoissani kaikesta uudesta, sometiimin jutut herättää hymyä aivoissa ja mä tiedän, kelle mä kuulun.

de bästa

 

Mulla oli hyvä vappu. Kaikista ennusteista ja aiemmista vuosista huolimatta oli tosi hyvä, yllättävä ja kaunis kevätjuhla. Paljon oli perusarkea eli seurakuntahengausta niinkun aina, mutta se oli kanssa tosi tosi hyvää aikaa. 

Oon tyytyväinen, että vastasin joo maailman randomeimpaan ehdotukseen. Niinpä lauantai myytiin vappupalloja (leijuvia minioneja, kiiltäviä muumeja ja prinsessoja) hullun kovaan hintaan k-kaupan pihalla. Eihän siitä nyt oikeasti kovin paljon rahaa saanut, ja keskustelujen syvällisyys lähestyi miinusasteita, mutta en myöskään kadu. 

Sunnuntaina heräsin kuudelta ja olin puol kympiltä siivoamassa mun toisessa kodissa. En tiedä, miksi tulen siitä niin iloiseksi, mutta hyvä näin. 

Kevätretkihetki Ullanlinnanmäellä oli väsynyt, mutta ihan onnellinen. Oli ihana piknik-sää ja liikaa ruokaa, sekä kaksi parasta. Just ja just mahduttiin ratikkaan ja auringossa oli paikka meille. Vaikka iso osa ajasta oli yhtä haukotusta ja saippuakuplat puhkesi lakkeihin ja laseihin, mua nauratti. 

Puistosta päädyin takaisin suhelle, ja oli hyvä kerrankin vain olla ilman keltaista lappua kaulassa. Väsytti hirveästi, mutta niin paljon, että jo vähän liikaa. Niinpä illalla istuin vahingossa aika myöhään burger kingin tekonahkasohvalla, syötin mun ranskalaiset muille ja mietin, ettei mikään muutu ja joskus se on parasta!

maaliskuu onnea täynnä

Rakastan linnasaarta ja aamuja. Siitä huolimatta, että nykyään uskallan poistua peiton alta huomattavan harvoin ihan oikeasti aikaisin, arvostan rauhallista aamukahvia ja kirpakkaa aamuilmaa enemmän kuin synkkää yötaivasta. Linnasaaressa illat ja aamut ovat kyllä molemmat kauniit, ne kannattaa kokea varmaankin vielä vähän useammin.

Rakastan:

valoa valoa valoa

palveluvuoroja, joissa naurattaa
rohkeutta tulkata ylistysbiisejä englanniksi
ja jutella vaikka kenelle
tuttuja kasvoja väkijoukossa, lievää hysteriaa

iltoja onnea täynnä, repeilevää naurua
pannukakkua ja kermavaahtoa
hulluja kertomuksia elämästä, hullun hauskoja suunnitelmia

kirjamaailmaa, johon uskaltaa palata jälleen
chai-teetä, jota vihdoin löytää prismasta

rakastan niin paljon.

laulakaa

גדול אלוהי

שירו

כי גדול אלוהי

כל אחד יראה

כי גדול אלוהי

On paljon tylsää. Heprea ei edisty, miksiköhän. Kuuntelen pyhällä kielellä niin suuri hän on ja tunnistan kolme sanaa. Ne ovat niin, suuri ja  Jumala. En tiedä, miten pääsen edes läpi, jos en tee mitään. Parhautta on ollut trivial pursuit, kaurasämpylät ja whatsapp. 

Elämän suhteen vastaan vain en tiedä, enkä tiedä. Että mitä teen kesällä tai syksyllä, mitä haluan ja mitä voin saada. Että onko tämä mun paikkani, mitä teen ja mitä sanon, mihin voin asettua. En tiedä. Sitä mulle kuuluu. 

Arkipäivisin on tyhjiä tunteja, jotka valuvat hitaasti ja kuitenkin liian lujaa. Huomaamatta ohitan maanantait, tiistait ja keskiviikot, torstait kuluvat hukkaan ja perjantaisin huokaan hiljaa lauantaille. Sitä mulle kuuluu, tyhjää kuminaa sydämessä, tyhjää ulinaa sielussa. Tyhjää jääkaappia ja pyykkikoppaa. To do -lista kasvaa, muttei se johdu ajan puutteesta vaan motivaation katoamisesta just kun tarvitsisi. Kalenteri on kaveri ja unisportin kausikortti sen serkku. Illat ja yöt on vihollisia, pimeitä ja kovia. 

Mutta sunnuntaisin:

On ihan kauniita tunteja seurakunnassa. Huikea Jumalan nainen saarnasi viikko sitten, Jumala oli ja minä itkin ja hymyilin  ja yritin kestää ja yritin olla hymyilemättä liikaa. Ei ole muita sanoja kuin huikeus ja huutomerkkejä käytän liian vähän. (!!!! tässä pari) Rakastan sitä, että Jumala on ihan tavallinen (no pyhä) sana ja osa arkipuhetta, että voi vaan sanoa ja saada jo siinä hetkessä. 

Ja rukoukseni on: vaikken nää, mitä näät, anna mun ymmärtää, viisautes viisauteni ylittää. 

muutoskuu, paastokuu ja sydän voittaa silloinkin

Olen yhä minä, vaikka tuntuu, että kaikki mahdollinen on tapahtunut.

Mä olen siirtynyt paikasta K paikkaan V.
Mä olen vastannut joo ja joo, kaksi kertaa kun olisin voinut sanoa ei ja en tiedä.
Mä olen sanonut, etten tiedä.
Mä olen kysynyt ja todennut, etten.
Mä olen sanonut hei ja hymyillyt. Paljon.

Törmäilen yhteen pappiin ympäri kaupunkia. On maailman söpöin kysymys sunnuntaina, että oonko matkalla kirkkoon. Vaikka olenkin jo matkalla pois. En kyllästy ajattelemaan, että yhä mulla on paras seurakunta tähän hetkeen. Vietän siellä hymyjä sunnuntaina reilusti yli satakaksikymmentä minuuttia ja se on parasta aikaa näissä viikoissa.

En paastoa blogista, vaikka näyttää siltä. Olen lakannut kirjoittamasta ja minua pyydetään (tiedekuntalehden) toimitussihteeriksi. Enkä oikein tiedä, mitä vastata, kun sydän huutaa hullun innolla joota, mutta järki tarrautuu äsken saatuihin vapaapäiviin samalla voimalla. Enkä tiedä, kumpaa uskoa, kun pää on aina vain yhtä sekaisin unelmista ja kiireen pelosta. Ja jostain syystä cv ja sydän voittaa.

Paastoan herkuista (miinus ne, joita ympäröi ystävät), mutta erikoisiltoja on joka ilta, joten paasto ei juuri pääse näkymään. Ovessa lukee muista avaimet ja keep praying, ja se naurattaa, mutta on totta ja tärkeää.

Yhä hengitän heprean läksyjä vasta viimeisenä hetkenä. Käytän suomeksikin konsekutiivista imperfektiä.  Ja tentissä keksin uusia sanoja ja juurikonsonantteja, kun edeltävän yön lukemista häiritsivät yllätykset ja ikävät jutut. Unohdan kysyä, kuka käski jättää lukemisen viimeiseen vuorokauteen?

Voi luoja mietin, kuinka hops pystyy sekoittamaan ja ahdistamaan. Osaan valehdella lomakkeelle, että olen varma, mutta tajuan, ettei se auta ensi syksynä. Pyörittelen aata ja beetä ja kaikkia sivuaine-soveltava-tiedekuntakombinaatioita. Sitten valitsen kursseja hölmöillä motiiveilla ja alennun kolmetoistavuotiaaksi joka päivä, kun sataa lunta.

On pyörryttävä tajuamus, että yksi lumihiutale on maailman kaikkeudessa vain mun kämmenellä. Ja kun se sulaa, sitä ei ole ja vain minä tiedän sen. Huh, mäkin olen öisin vain yksi lumihiutale, mutta niin ovat muutkin. Ja lumihiutaleet ovat kauniita mun kämmenellä, Jumalan sormilla kanssa.

this is living now

Maanantaisin leikin aikuista ja soitan sata virallista puhelua putkeen. Puhun hengästymättä ja vakaana, puhun katkeamatta kahtia. Kokoustan ja kokoustan, kirjoitan virallisia papereita. Seuraavana päivänä aikuisuus katkeaa, minusta ja puhelimesta loppuu akku ja toivon, ettei tämä haittaa. Joka aamu on uusi uhka, mutta osa loppuu hyvin.

Helsinki on kaunis. Vaikka on märkää ja sen päällä on kerros sulaa lunta ja hiekkaa. Punaiset hait kulkevat kivikaduilla kotonaan, innoissaan, onnelliset kengät. Loskaisella kujalla seinässä lukee lover. Olen turvassa, turvassa, turvassa. Kävelen sunnuntaina, maanantaina ja tiistaina samoilla kaduilla. Paljaat jalat ovat nyt tutut, nämä jalat on luotu ojentumaan. Tällä hetkellä olen niin kotona minussa, etten muista samanlaista tammikuuta.

Olen huolissani kesätöistä, tulevaisuudesta ja tyhjistä kuukausista. En halua sellaisia. Enkä haluaisi tylsää kesää, vaan elämäni parhaan, mutta sellaisia ei taida enää olla avoinna kovin paljon.

Lasken viimeisiä junamatkoja. Lasken minuutteja joka aamusta iltaan. Hengitän katkeillen, hengitän joskus tuskin ollenkaan. Viimeisyys tihkuu seinien raoista, löydän muistoja menneestä. Luetaan raamismatskua ja pohditaan Jobin kirjaa yöllä. Öisin me pohditaan outoja juttuja. 

Viimeisenä päivänä Immanuelin toinen puoli haluaisi auttaa minua hakkaamaan tämän paikan pölyjä matoistani. Viimeisenä päivänä elän pahvilinnassa, mun salaiset unelmat, toiveet ja pelot on paketoituna tiukasti ruskeaan. Väsyttää, yskittää ja nukuttaa, mutta huomenna se on ohi. 

Mä lähden, hei sitten. 

merellä tuulee

Ihmettelen vielä viikon jälkeen, kuinka hyvä koti mulla on. Just mulle tosi hyvä, just nyt.

Haaveilen salaa sivuaineista, joista valmistuu ei-minkään-alan ammattiin. 50 noppaa sosiaalijotain sopisi kirkkososiologian rinnalle varmaan ihan hyvin. Pelkään, etten osaa rakennella itselleni mitään urapolkua, mutta siksi juuri en saa jäädä paikalleni aaykköslinjalle, että se olisi helppo vaihtoehto. Jos se on ainoa syy, se on tosi huono. Mutta en tiedä, vastaan kaikkiin kysymyksiin.

Pelkään, että joudun myöntämään vielä, että vanhemmat tuntee lapsensa paremmin kuin lapset itsensä.

Loman lopuksi kävin merellä kera teologien, vaikka hiukkasen verran hirvitti. Merellä tuulee ja jäätää, laivan sisällä on kovaäänistä ja värikästä. Mutta mukavaa. Lite svenska ja arki on hetkeksi edes vähän kauempana. Olen tyytyväinen siitä, että voi olla hauskaa, vaikka ei olisi sekoittanut aivojaan millään myrkyllä. 

Lopulta loman loppu inhottaa hiukkasen. Palaan arkeen pesemällä vessaa ja purkamalla matkalaukkua. Eilen oli sunnuntai, joka on usein viikon paras. Mutta sen lisäksi piti sulattaa pakastin ja manata seemiläisiä aakkosia esiin mielen kauimmasta nurkasta. (Mulla on ollut kahden kuukauden joululoma hepreasta, hups)

Mutta lopulta, aivan viimeksi meillä on aivan huikea Jumala. Jumala on puhunut paljon ja pitkästä aikaa luulen, että oikeasti haluan kuunnella, enkä pelkästään (vaikka myös) väittää vastaan. Tämä on hyvää. 

Syksy soittaa mun päässä

Paluu arjen rytmiin riparirakaudesta oli nopea ja äkkinäinen, odotettu ja hauska. Helppoa, kun on jotain, mihin tulla. Jos jonain iltana väsyttää niin, että silmiin sattuu. Ettei näe ommella, kun silmät on niin loppuun saakka katselleet, on paras nukkua ja herätä kahdeksan tunnin jälkeen. Maanantaiaamuna näkee taas.

Opiskeluhuolettomuus on outoa mun aivoille yhä. Pelottavan huoleton, pelottavan varma aloittamaan lukemisen selaillen vain edeltävänä päivänä. Pelottavan lusmu, pelottavan uusi.

Silti epäilemättä aion päästä läpi, valikoin hurjan kivaa kakkosperiodia ja odotan.


Pienryhmä on paras keksintö vähään aikaan. On niin huikeaa, että voin vaan mennä ja tulla osaksi. Vaikka varmasti hiljalleen tämä tästä, mulla on jo nyt sellainen olo, ettei tarvitse enää vaihtaa. Ja mä tajuan sen hitaasti, mutta niin syvälle se tulee.

Ja yhtenä iltana Karkki vaan ilmestyy tänne. Ja vaikka ajattelin nukkua pois silmien särkyä tänä yönä, me juodaan teetä raitamattolattialla ja puhutaan Jumalasta. On huikeaa.


 Nyt juuri
on vain niin hyvä.

Vaikka välillä kirjastossa on hankala löytää paikka tai pysyä hetki paikallaan. Edes muutama sivu, niin silti. Olen syksyihminen ja aamuihminen. Unisportihminen, yhteysihminen ja hiljainen hymyilijä. Mä kuulun jonnekin.

Unia öisin paremmasta päivästä

Syksyn täydet viikonloput on ehkä alle puolessa, kun jo hengästyttää. Viimeksi ne kolme täyttä ja aikataulutettua oli sittenkin huikeat. Uusi punatiilinen keräsi minut ja kaksikymmentäneljä muuta kuulemaan lähetyksestä. Niin symppis pappi ja niin tuttuja sanoja, hoin viikonlopun jälkeen kysyville kasvoille. Niin hauskaa tuntea olevansa ihan varma siitä, missä on, varmasti kuulua ainakin neljä syysviikonloppua. Olla lähdössä liikkeelle ja paikallaan ja turvassa.

Maanantai-iltana (ja toivottavasti monena tästä eteenpäin) istun vaaleassa huoneessa ja puhun hyvää. Ei tarvitse enää esittäytyä. 

Ja aivot ovat jääneet johonkin reformaation sokkeloihin ja uskonnon funktion ja performanssin nurkille. En osaa selostaa piispan tehtäviä, mutta muuten kirjoitan konseptit täyteen. Menee varmasti hyvin ja mä hymyilen, harvoja kertoja aidosti tuollaisen tarkan kuulustelun jälkeen. Muistelen ytl:n setiä ja harmaita ruutuja, ne tuntuu niin kaukaiselta nyt. Miten sitä, vaikka uhkasin itseäni, etten ikinä unohtaisi?

Mun päivien parhaita hetkiä on kuitenkin katseettomat hymistelynaurut hississä randomtyyppien kanssa, konkreettiset törmäämiset teologitovereihin kiiruhtaessa oman tiedekunnan halki keskellä päivää.

Mukamaalla syksy näyttää paljon oranssimmalle kuin raiteiden varsilla. Jalat rahisee väreissä ja kaipaan aamuja, joina saisi vain kävellä hitaasti. Kiiruhdan painavan laukun kanssa bussiin ja ulos, kiiruhdan jalat painavina oranssissa elämässä ja unohdan usein, kuinka kaunis se on. Kunnes illalla jo mustalla tiellä mä muistan mun huiskuhännän kanssa. Kun se kulkee villapaidassa ja heiluttaa mulle, haukahtaa, että hei juostaan. Ja mä muistan, että mun elämä.

Mulle kuuluu ihan hyvää. Mutta mun kalenteri on tahrainen ja kaipaa lepoa. Ajattelin antaa sille vähän aikaa tän syyslomariparin, näiden tenttien ja konfiksen, syksyryntäilyn jälkeen. Ehkä vähän aikaa metsän ilmaa päivässä, vähän vapaampia sanoja ja lupa hengata pari minuuttia pidempään arkena. 

Ja hän tarttuu kiinni valoon

Löydän itsestäni aika supervahvana sen seitsentoista vuotiaan, punatiilitalolla villasukissa sunnuntaiaamupalalla. Nauramassa oudoille jutuille, melkein kielletyille, melkein hävettäville, vain tässä ja nyt. Rakas kotikotiseurakunta, ikuisesti rakkain ja tuttu. Puhutaan kaksitoista tuntia missiosta, puhutaan hyviä asioita. On punaiset patjat, harmaat kahvikupit ja ruutupaita. Tuttua tuttua juttua.

Toisaalta kotiutan itseäni muualle mahdollisimman lujaa, istutan mun nimeä niiden huulille ja sanon, ettei tässä ole mitään. Samaa perhettä, samoja lauluja, sama taivas ja maa. Mulla on paikka ja mä hymyilen poistuessani. Kuiskaan kiitos pimeään ja valkoisille seinille, kättelen, laulan.

Elämä on yhä yliopistolla, unisportilla ja seurakunnassa. Mun elämä, mun valitsema ja oma. Kiva. 

Ja mä pusken aikaa minun ja maailman väliin, siihen väliin työnnän nämä deadlinet ja kirjat, paksut keltaiset sivut. Mua väsyttää. 

Harhailen kirjaston kuudennessa käyttiksen perässä, mä seison siinä hyllyvälissä puoli tuntia ja mua väsyttää. Kun mä näen sen kirjan, mun ohi työntyy keltatakkinen tyttö, se vie sen kirjan kolme sekuntia sen jälkeen, kun se ilmestyi paikalle. Mulla kestää vartti kävellä kerrokset alas sateeseen, mutta muistan sitten, että tämä on mun elämä, mun valitsema ja kiva. 

Saan heprean pistarista täydet, koska muistan immanuelin. (paremmat pisteet kuin ne hellaripojat, mikä tekee mut vähän liian iloiseksi. mutta kun ne osaa aina, enkä mä yleensä. ja sai ne kuitenkin melkein yhtä hyvin.) Skippaan melkeinvahingossa systiksen ja elän sen aikaa seiskakerroksen sohvalla, karkkia naurattaa koko ajan. 

Ja jos mä en laulaisi, niin kivet huutaisi. Joten mä laulan.

Mä en lopeta

Tässä mä istun mun elämässä, lusikoin jäämansikkarahkamaitomössöä ja luen ystävästä yllä pilvien ja matkalla kaukorannikolle. Hei sitten ystävä mä toivotan ja mitein, josko mustakin olisi. Jonakin päivänä olisi, mietin kakkosvuoden orientaatiotilaisuudessa. Jonakin päivänä tiedän, mitä haluan.

Musta tuntuu, että mun koti on busseissa, junissa, metroissa ja asemilla, joissa olen olemassa vain väliaikaisesti. Kaikkialla ympärillä lukee stop (napeissa, joita painaa), mutta mä en pysähdy. Ja niin hengästyttää vähän. kun en ole mikään maratoonari. Viihdyn kyllä väliajoissa, vaikka myöhästynkin koko ajan oikeista (ei ole minun tapaistani ja se harmittaa paljon).

Juoksen, juoksen, juoksen mun elämää. Hyvää kiirettä, hoen ja pohdin, josko hitaampikin arki kuitenkin riittäisi. (Mutta kun mä haluan niin paljon.)

Ravistelin kaupungin taas viikonlopuksi pois musta, kun villakoira hyppi riemuaan sohien kotona vastaan. Kävin ripariennakossa vetämässä leikkejä ja lausumassa pari rukousta, hokemassa nimeä ja että toista vuotta teologiaa, aikuinen juu. Suhteellisen meduusaa, harvoinpa enää itken messussa millekään, mutta nyt. 

Illalla vastasin nauraen joo, kun kysyttiin käynkö usein täällä. 

Ja mä päätin, että oon vihdoin kotona. Kun huomasin, etten enää ollut yhtään uusi, vaan se, joka oli kauiten laulanut valkoisessa kellarissa. Olin se, jolla oli vähiten kysyttävää, se joka tunsi parhaat julkisen reitit. Koska oli käynyt niin monta kertaa. Arvelen, että tämä vähentää kiireen tuntua, kun kotia ei yleensä aikatauluteta kalenteriin. Tämä päätös tuntuu hyvältä, vaikka epäilen sen järkevyyttä vielä. Ihan sama.