maanantai 29. helmikuuta 2016

laulakaa

גדול אלוהי
שירו
כי גדול אלוהי
כל אחד יראה

כי גדול אלוהי

On paljon tylsää. Heprea ei edisty, miksiköhän. Kuuntelen pyhällä kielellä niin suuri hän on ja tunnistan kolme sanaa. Ne ovat niin, suuri ja  Jumala. En tiedä, miten pääsen edes läpi, jos en tee mitään. Parhautta on ollut trivial pursuit, kaurasämpylät ja whatsapp. 

Elämän suhteen vastaan vain en tiedä, enkä tiedä. Että mitä teen kesällä tai syksyllä, mitä haluan ja mitä voin saada. Että onko tämä mun paikkani, mitä teen ja mitä sanon, mihin voin asettua. En tiedä. Sitä mulle kuuluu. 

Arkipäivisin on tyhjiä tunteja, jotka valuvat hitaasti ja kuitenkin liian lujaa. Huomaamatta ohitan maanantait, tiistait ja keskiviikot, torstait kuluvat hukkaan ja perjantaisin huokaan hiljaa lauantaille. Sitä mulle kuuluu, tyhjää kuminaa sydämessä, tyhjää ulinaa sielussa. Tyhjää jääkaappia ja pyykkikoppaa. To do -lista kasvaa, muttei se johdu ajan puutteesta vaan motivaation katoamisesta just kun tarvitsisi. Kalenteri on kaveri ja unisportin kausikortti sen serkku. Illat ja yöt on vihollisia, pimeitä ja kovia. 

Mutta sunnuntaisin:

On ihan kauniita tunteja seurakunnassa. Huikea Jumalan nainen saarnasi viikko sitten, Jumala oli ja minä itkin ja hymyilin  ja yritin kestää ja yritin olla hymyilemättä liikaa. Ei ole muita sanoja kuin huikeus ja huutomerkkejä käytän liian vähän. (!!!! tässä pari) Rakastan sitä, että Jumala on ihan tavallinen (no pyhä) sana ja osa arkipuhetta, että voi vaan sanoa ja saada jo siinä hetkessä. 

Ja rukoukseni on: vaikken nää, mitä näät, anna mun ymmärtää, viisautes viisauteni ylittää. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti