muutoskuu, paastokuu ja sydän voittaa silloinkin

Olen yhä minä, vaikka tuntuu, että kaikki mahdollinen on tapahtunut.

Mä olen siirtynyt paikasta K paikkaan V.
Mä olen vastannut joo ja joo, kaksi kertaa kun olisin voinut sanoa ei ja en tiedä.
Mä olen sanonut, etten tiedä.
Mä olen kysynyt ja todennut, etten.
Mä olen sanonut hei ja hymyillyt. Paljon.

Törmäilen yhteen pappiin ympäri kaupunkia. On maailman söpöin kysymys sunnuntaina, että oonko matkalla kirkkoon. Vaikka olenkin jo matkalla pois. En kyllästy ajattelemaan, että yhä mulla on paras seurakunta tähän hetkeen. Vietän siellä hymyjä sunnuntaina reilusti yli satakaksikymmentä minuuttia ja se on parasta aikaa näissä viikoissa.

En paastoa blogista, vaikka näyttää siltä. Olen lakannut kirjoittamasta ja minua pyydetään (tiedekuntalehden) toimitussihteeriksi. Enkä oikein tiedä, mitä vastata, kun sydän huutaa hullun innolla joota, mutta järki tarrautuu äsken saatuihin vapaapäiviin samalla voimalla. Enkä tiedä, kumpaa uskoa, kun pää on aina vain yhtä sekaisin unelmista ja kiireen pelosta. Ja jostain syystä cv ja sydän voittaa.

Paastoan herkuista (miinus ne, joita ympäröi ystävät), mutta erikoisiltoja on joka ilta, joten paasto ei juuri pääse näkymään. Ovessa lukee muista avaimet ja keep praying, ja se naurattaa, mutta on totta ja tärkeää.

Yhä hengitän heprean läksyjä vasta viimeisenä hetkenä. Käytän suomeksikin konsekutiivista imperfektiä.  Ja tentissä keksin uusia sanoja ja juurikonsonantteja, kun edeltävän yön lukemista häiritsivät yllätykset ja ikävät jutut. Unohdan kysyä, kuka käski jättää lukemisen viimeiseen vuorokauteen?

Voi luoja mietin, kuinka hops pystyy sekoittamaan ja ahdistamaan. Osaan valehdella lomakkeelle, että olen varma, mutta tajuan, ettei se auta ensi syksynä. Pyörittelen aata ja beetä ja kaikkia sivuaine-soveltava-tiedekuntakombinaatioita. Sitten valitsen kursseja hölmöillä motiiveilla ja alennun kolmetoistavuotiaaksi joka päivä, kun sataa lunta.

On pyörryttävä tajuamus, että yksi lumihiutale on maailman kaikkeudessa vain mun kämmenellä. Ja kun se sulaa, sitä ei ole ja vain minä tiedän sen. Huh, mäkin olen öisin vain yksi lumihiutale, mutta niin ovat muutkin. Ja lumihiutaleet ovat kauniita mun kämmenellä, Jumalan sormilla kanssa.

this is living now

Maanantaisin leikin aikuista ja soitan sata virallista puhelua putkeen. Puhun hengästymättä ja vakaana, puhun katkeamatta kahtia. Kokoustan ja kokoustan, kirjoitan virallisia papereita. Seuraavana päivänä aikuisuus katkeaa, minusta ja puhelimesta loppuu akku ja toivon, ettei tämä haittaa. Joka aamu on uusi uhka, mutta osa loppuu hyvin.

Helsinki on kaunis. Vaikka on märkää ja sen päällä on kerros sulaa lunta ja hiekkaa. Punaiset hait kulkevat kivikaduilla kotonaan, innoissaan, onnelliset kengät. Loskaisella kujalla seinässä lukee lover. Olen turvassa, turvassa, turvassa. Kävelen sunnuntaina, maanantaina ja tiistaina samoilla kaduilla. Paljaat jalat ovat nyt tutut, nämä jalat on luotu ojentumaan. Tällä hetkellä olen niin kotona minussa, etten muista samanlaista tammikuuta.

Olen huolissani kesätöistä, tulevaisuudesta ja tyhjistä kuukausista. En halua sellaisia. Enkä haluaisi tylsää kesää, vaan elämäni parhaan, mutta sellaisia ei taida enää olla avoinna kovin paljon.

Lasken viimeisiä junamatkoja. Lasken minuutteja joka aamusta iltaan. Hengitän katkeillen, hengitän joskus tuskin ollenkaan. Viimeisyys tihkuu seinien raoista, löydän muistoja menneestä. Luetaan raamismatskua ja pohditaan Jobin kirjaa yöllä. Öisin me pohditaan outoja juttuja. 

Viimeisenä päivänä Immanuelin toinen puoli haluaisi auttaa minua hakkaamaan tämän paikan pölyjä matoistani. Viimeisenä päivänä elän pahvilinnassa, mun salaiset unelmat, toiveet ja pelot on paketoituna tiukasti ruskeaan. Väsyttää, yskittää ja nukuttaa, mutta huomenna se on ohi. 

Mä lähden, hei sitten. 

relevé

Pakkaan mun maailmaa ruskeisiin kuutioihin. Ihmettelen tavaran määrää, löydän Ruusun piirtämiä joulukortteja, kreikan tenttejä, Raamatun kohtia ja nenäliinapaketteja. Pakkaan ne kaikki, sillä naurattaa löytää. 

Näihin laatikoihin sekoittuu ilo ja onnellisuus kaikesta, mikä tulee lähemmäs, riemu jokaisesta minuutista, jonka saan takaisin joukkoliikenteeltä, jokaisesta kilometristä jota ei tarvitse enää kiitää junassa. Mun elämä tulee paljon lähemmäs ja mun ovi on kohta vaan mun. 

Mulla on tosi kova ikävä tanssia. Käytän vapaakeskiviikkoni (niin sellaisia on, jos kurssivalinnat eivät menekään niin kuin itsepäisesti halusi) asettelemalla kehoa klassisiin asentoihin. Raivaan muuttolaatikoiden keskelle piruetin kokoisen tilan ja soitan kylkiluita ja lonkkia niin kuin ennen. 

Tätä seuraa elämänohje:

Jos on tosi kova ikävä tanssia, ei silti kannata mennä millekään houkuttelevan ilmaiselle kokeilutunnille. Se saattaa olla viikon ihanin kuusikymmentä minuuttia ja se ei varmasti auta, vaan pahentaa vaan. Ja saattaa olla että jos menee vielä toiselle, niin saattaa tosissaan harkita käyttävänsä paljon rahaa sellaiseen menetettyyn rakkauteen. 

Ja sitten on pakko kieltää itseltään unelmia, jos haluaa kuitenkin valot päälle kotiinsa (ja ylipäätään kodin). 

Joka tapauksessa iloitsen tammikuusta. On kiva kylmä huopikassää, koti ja keltaiset sanat sen lattiassa, tyhjät tunnit kirpputoreilla, toimettomat päivät ja ne hetket musiikissa. Jopa violetti heprea on ihan kivaa joskus kun tajuaa nifalin merkityksen tai arvaa oikein verbin juurikonsonantit (joita on aina kolme, mutta joku saattaa mennä piiloon tai kutsua kaverin kylään ja silloin koko juttu on hepreaa). Niin iloitsen pitsirättisateessa ja sinisen talvivalon kajossa. Koko maailmasta.