just follow the light in the darkness

Maaliskuussa

arki on harmaan taivaan sävyistä, sumusia päiviä toisensa perään
metro on myöhässä ja pysähtyy keskelle mustaa tunnelia sinä päivänä, kun mulla on kiire
suunnitellaan uutta, varataan laivamatkoja ja ajankohtia
öisin  leivon pellillisen porkkanakakkua

Oon käväissyt harkkapaikassa kättelemässä läpi tuntemattomat papit ja nauramassa kirkkoherran kanssa, matkustanut bussilla turkuun, istunut kokouksissa, säntäillyt ympäri kotikaupunkia tauotta ja määrättä, suunnitellut välivuotta, puhunut Jumalasta ja sanonut hei sitten ruotsiin lähtijälle.

Tutkinut leipäjonoja, murtanut sydämeni niiden kolmen tuhannen vuoksi ja nähnyt konkreettisesti asioita. Ollut enemmän väsynyt ja vähemmän mä.

Ja maaliskuussa tiiän, että täällä mua ei jätetä yksin. Lupauksia on ja ne kestää. Just remember that you are a fighter. 

kaltaises sydämen

On ollut
- latinan läksyt ekan kerran keväässä
- kahvia ja smoothieita
- solujuttuja, yllätystuttuja
- solsidan, ihana
- syke
- kiire bussiin ja paikkoihin
- pannukakkutarjoilua ja kaikkee hyvää
- tyyppejä teellä
- svenska klubben ja tove jansson

Oon miettinyt, että
- millainen pappi musta tulee
- ja tunteeko kukaan mua oikeesti
- oonko koskaan kellekään ihan rehellinen ja aito
- ja miksen ois

Maaliskuun leirillä sata sanaa kutsusta, kutsuttuna elämisestä ja siihen vastaamisesta. Avoimia ajatuksia kuplien välissä asumisesta ja identiteeteistä. Kaks minuuttia pantapaidassa oli hauska ja läppä, mutta tosissaan, se mahtuis päälle varmaan oikeestikin.

Mutta 4.3. oli kaunis sunnuntai ja tajusin, että mun kellariseurakunnassa on paljon niin tuttua ja rakasta, että se on mun ainoo varma kiintopiste tässä kaupungissa ja etten mä voi sieltä lähteä ellen muuta pois. Ja että vaikka mun suurin unelma estyis sen vuoks, niin sitten se ei varmaan olekaan mun unelma.

Perustettiin taas kymmenen mielikuvitustiimiä ja naurettiin ovella, vaikkei mun edes pitänyt jäädä pitkäksi. Oli hyvä päivä. Ja pitkästä aikaa niin superhelppo olo ja onni.

vapaita

leirivapaita:

kirjopyykkikoneellisia

sininen keltainen punainen

vaelluksia kaupungin kaduilla

aurinkopisaroita, tervasaari

esseekirjoja, tuttuja yliopiston vessassa

kysymyslistoja opintoneuvontaan

naistenlehtien sivuilla ruokaohjeita, 

sisustusvinkkejä, perhe-elämän yksityiskohtia

satumaisia juhannushäitä

kaukana mun tilanteista

pitkästä aikaa unisport

onnellinen kipu vatsalihaksissa

pellillinen granolaa

kahvia mantelimaitoon

ruokapohdintoja, elämän analyysejä

vapaus pohtia muita juttuja kuin kaulusta, hurraa

hullu määrä haukotuksia

päiväunia ekaa kertaa elämässä

arkisia asioita

välähdyksiä

Neljäs viidettä:

Arki on pätkiä, lyhyitä valon leikkaamia hetkiä, välähdyksiä ja sumentumia: nopeita tenttejä, lempeitä emojeita, kauniita sanoja ja rukouksia mun puolesta. Käyn opintoneuvojalla taas muuttamassa suunnitelmia. Se nauraa mulle ja mä lasken katseen. Oispa päämääriä, mutta miten elämää ois koskaan mahdollista elää suunnitelmien mukaan.

Puhun hyvin ruotsia, osaan kertoa mun kandista ja selittää, mitä aion tehdä kesällä. Lasken tunteja kesään ja tyhjyyteen, siihen kun ei ole messuja eikä ole esseitä, eikä enää yhtään suullista koetta.

Vappuna vietin messua, katsoin lakitusta ja toista, painoin hatun päähän ja lauloin kadulla. Kehitin teoriaa, kuinka mun on helppo olla villi, kun ympärillä kukaan ei muista mua huomenna. Vaikka mä muistan kaiken, enkä päästä kuplia liiaksi aivoihin. Piknikillä on tusina koiria ja glitter-skumppaa, rakkaita kasvoja.

Vapun jälkeen luen niin nopeesti kuin ehdin. Muistan taas, miksi halusin oppia, miksi ilmoittauduin random-kursseille, joille vaan sattui olemaan aikaa. Ja sitten unohdan, kun aikaa on vähän, kello käy kiivaana ja nauraa mulle, mä lasken katseen.




Kahdeksas viidettä:

Kevään viimeinen messu on ohi, täytyy miettiä markkinastrategiaa, mutta kiitollisuus sielussa näistä jutuista on päällimmäisin. Lisäksi oli lomankaltaisin kaksi päivää koko keväänä: yks kiva, kiasma, parsapäivät ja elämäni ekat sushiasiat. Mulla on ilo vastata sähköposteihin, jotka tietää hyvää. Ilo on mun puolellani.

Your name is life, your name is hope inside me

Your name is love, a love that always finds me

always finds me

(Praises - Bethel music)

haikeeta ja sekavaa

Pelkään että unohdun
- sängyn syvyyksiin aamuisin
- vertailemaan eri valkoisen sävyjä
- pohtimaan kasteen teologiaa
- uppoan kahvikuppiin ennen yhdeksää

Mun elämän kolminaisuus kiertyy kahvin, kalenterin ja paljouden ympärille. Sähköpostia, puhelin, kiire ja unta. Ja niistä huolimatta ehdin joskus hukkua ja unohtua.

Niinä aamuina, kun sataa yllättävää lunta ja en erota sanan fängelse taivutusmuotoja, ärsyttää. En ole paras versio itsestäni enkä ihmislajista. En vieläkään osaa kieltäytyä, ja siksi viesteihin vastaaminen helposti kokonaan unohtuu. Joinain toisina tosina aamuina valo on syvä ja terävä, mä olen parempi ja virkeämpi. Aurinko nousee.

Käyn Tampereella hengittämässä, kun tässä kaupungissa ei ole tilaa eikä aikaa keskittyä olennaiseen. Wup dreams on hyvä päivä, hyviä syviä sanoja ja biisejä, jotka soittaa tauotta totuutta. Dan Blythe on täällä puhumassa ja sekin on hyvä. Ne on kauniita päiviä.

Ja mä seison keskellä yötä lentokentällä ja itken, kun kone lähtee sittenkin ja ihmisiä kuolee aina vaan. Oon väsynyt ja mietin samalla, kuinka etuoikeutettu oon, kun voin toistuvasti valita sen kalliimman kauramaidon vaan koska purkki on kivempi. Ja mulla on jatkuva avuton olo. Käyn kirjoittamassa valkoiseen lappuun kolminumeroisen luvun, yritän auttaa ja tarjota banaaneja.

Ja ihan tavallisena keskiviikkoaamuna avaan sen sähköpostin, jossa sanotaan, että habibi oli sittenkin viisas. Käyn katsomassa sitä numeroa uudelleen ja uudelleen, ihan kuin sillä olisi väliä. Se saa vaan kuitenkin näkemään, että joskus asiat toimii sittenkin. Arki pomppii ees taas ja hölskyttää mun levottomuutta. Pakenen koulua klusterille ja tehdään bataattisosekeittoa viidelle kymmenelle, kannetaan sitsipöytiä ja ollaan väsyneitä. Toivon, että tää kevät loppuu joskus.

irtotunteita

mun viikolla on:

- syvää vuodatusta
- käyttiksen speksi
- sitä, kun katsellaan tulppaaneja ja hymyillään
- huulipunaa
- kevätsää, valoa valoa valoa
- kandin kypsäri, tenttikuoret ja kuulakynät
- kirjeet suomen laidoille
- harmaita villapaitoja
- irtonaisia hetkiä kukkalakanoissa
- unicafe-juttuja
- suolavettä ja naurua

Näin kirjoitin kolme ja puoli vuotta sitten:

Meillä oli tänään ensimmäinen tunti uskonnon kertaavaa, ja oi kuinka mukavaa se olikaan. Olin jo unohtanut, kuinka kivoja opettajamme ovat, ja kuinka kivoja tunnitkin voivat olla. Teemme kurssilla ekskursion (!) teologiseen ja uskontotieteelliseen (!!) ja mahdollisesti johonkin uskonnolliseen yhdyskuntaan (!!!). 

Ja tällä viikolla olen tuntenut sitä samaa intoa, jolla joskus hain tänne ja kahlasin läpi räisästä, sitä intoa ja iloa, jolla kävelin abina Fabianinkatua ja odotin, että täällä mä joskus kirjoitan kandin ja myöhemmin gradun. Niin tein ja teen, jotkut ilot pysyy ja toistuu näköjään sittenkin.

Ja mä nykyään ihan mun tavallisessa arjessa järjestän noita ekskursioita (!) uskonnollisiin yhdyskuntiin, enkä enää ikinä muista kirjoittaa kalenteriin innostunutta huutomerkkiä.

Joka aamu uudelleen pitää valita luottaa, valita tää.

When you don't move the mountains I'm needing you to move
When you don't part the waters I wish I could walk through
When you don't give the answers as I cry out to you
I will trust, I will trust, I will trust in you

(Trust in You - Lauren Daigle)

arkiajatuksia, paljon

Kirjoitan yhteishaun päivämäärät kalenteriin, pieni harmaa nootti sivun ylälaidassa. Huvikseni, jotta olisi mielessä, jos tarve tulee. Tuskinpa, mutta kuitenkin, ovet auki. En tiedä, mitä tekisin mun elämällä. Tai elämässä, kuulumiset toistaa itseään ja ilkkuu niille varmoille haaveille, joita välissä pyörittelen. Elämä on mittaamatonta.

Saaressa arki on pieni ja hallittava.

Linnasaaren kallioilla on ymmärryksen ylittävä rauha. Aallot on jäässä ja tuuli on niin kova. Oon onnellinen aina viisi minuuttia vuorokaudessa. Sen ajan kun meinaan lentää kalliolta alaa turkoosille jääaallokolle, enkä lennä.

Mietin vegaanimakroonilaatikkoa, kauramaidon filosofiaa, aviomieskriteerejä, sitä että millainen on hyvä vaimo, mikä on pitkä aika, mikä aamu ja paljonko pitää syödä. Mietin, että milloin musta tuli tällainen, tunnistaisiko kuustoistavuotias minä tulevansa.

Saaressa arki on pieni, kaiken ollessa auki ja varaamatta voisin:
lopettaa koulun
laulaa metrossa
tanssia tuomiokirkon portailla
muuttaa norjaan
hankkia koiran
myydä kaiken ja lähteä kauas täältä.

Samalla maailma on niin pieni ja ahdas, hoen mun on pakko. Ja elämä on mittaamatonta.

helmikuuta, random

Väsyttää, aivot keinuu ja keinuu, pilvimassat peittää järjen. Oon koulussa hyvin vähän. Ruotsin tunnilla luetaan markusta ja näytellään jeesusta. Kandi_habibi.doc kaipaa aikaa (aikaa kolme viikkoa), pitäisi olla omatoiminen ja aktiivinen, mutta nukun, juon kahvia ja katselen ulos kaiken ajan.

Lemppariseurakunnassa on rukousviikko, seinät täyttyy unelmista ja toivosta. Sydämeen juurtuu alku eikä sillä ole kiire, kun oon siellä aamukahdeksalta, makaan patjalla ja toivon, että voisin jäädä. Pitää opetella luopumaan taas, miks ihmeessä kerään mun elämän niin täyteen, että kaikki painaa taas liikaa?

Muuten kuuluu ihan hyvää: vuosijuhlahuminaa, messuajatuksia ja sulaa säätä aivoissa. On hauskaa maalata huulet punaisiksi ja pukea satiinia. On hauskaa, että minut kutsutaan paikkoihin. On hauskaa, että naurat. Mun elämän suunnat ja mittakepit on kuitenkin taas kateissa. Esimerkiksi valkoinen kaulus ja sivuainepotentiaalit, kaikkinaiset kokonaisuudet. En tiedä, mitä haluan. Aloin opiskella espanjaa, jotta löytäisin jotain konkretiaa, rakastan kielioppia. Ilmoitin, että aion saarnata. 

On paljon rakastettavaa:
randomhetkiä, kirkkokeskusteluja ilman suunnitelmia

toinen solu ja sydän täynnä.
raitiovaunukohtaamisia ja sitä, että sä katsot silmiin, 

vaikka oon nolo ja itken niin että koko vaunu huomaa.
sä sanot, ettei hätää ja mä haluan luottaa.

onnijuttuja

- raitapaidat
- random saksan kurssi
- yksi nauruisa moi pimeänä iltana
- lukioajan solun uudelleen oleminen
- hillsong på svenska (tää on mun panostustaso tällä hetkellä)

nää tekee mut onnelliseksi just tässä

sumunen snäppistory puhuu mun arjesta, jossa en nuku tarpeeksi, hengaan suhella paljon ja luen tenttiin tosi nopeesti, jos ehdin

vaikka myöhästyin teatterista, jonka takia juoksin kolmeen bussiin hullun lujaa ja yskin yksin hakanimessä. vaikka väsyttää, enkä jaksa iltaisin ihmismassoja. mä päätin, että se on ok.

ruotsiplääni b toimi ja ruotsi on ihana kieli.
mä nauran
ja mä tiedän, oon turvassa

marraskuu

Tää kuu on

pitkiä ääniviestejä
kylmää ja kova lumituulta, hiutaleita vaakatasossa
paksuja peittokerroksia ja kaunista valkoista peltomaisemaa

pitsimekkoja ja huulipunaa
ei siis häitä vaan paljon smart casual -tilanteita
kauniita juhlailtoja kalenterissa

väsymystä, jota edes neljäntoista tunnin unet ei peitä
vastapainona sunnuntai-iltoja tyhjenevässä ravintolassa
iltoja, joina lauletaan kaupungin kauneimmassa kerrostalokodissa
ja sen jälkeen seistään sateisessa hakaniemessä
iltoja, joina uni on kaukana

viimeisen illan esseitä ja niiden viimeisiä kappaleita, joiden sisältö on yhtä kliseetä ja samojen sanojen sijoittelua muka akateemisella tavalla

"Yksilön uskonnollisuus ja uskonnollisuuden muutos yhteiskunnassa ja yksittäisten ihmisten elämänkaaressa on monimuotoinen prosessi. Muutoksissa on aina monia vaikuttajia ja useita puolia, jotka muovaavat jokaisen yksilöllisen uskonnollisen identiteetin ja käsityksen itsestä ja toisista. Myös haastatteluista kävi ilmi, että elämässä keskeisenä säilynyt usko on muuttunut ja kasvanut iän myötä monien tekijöiden vuorovaikutuksessa."

Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen en matkusta marraskuussa turkuun. Mä oon viimein kasvanut ohi mnf-tunnelmista, juhlahetket makkara-areenalla oli sittenkin vuosi sitten viimeiset. Henkään syvään kun tajuan, ettei ehkä enää koskaan.

muistan kun joskus, kaksi vuotta sitten, sanottiin, että mun elämästä vois kirjoittaa kauniisti. Tässä kuussa mietin, että kenen tahansa elämästä voisi, kun opettelisi mainitsemaan vaan ne kirkkaat sävyt, oikeat tunnit ja parhaat hetket. Kirjoittaisi kauniista kahviloista ja käyttäisi oikeita adjektiiveja. Elämä on kaunista, hyvää ja kirkasta. Sienikeittoa ystävän keittiössä ja chai-teetä ja ääniviestejä. Mutta joskus ääniviestien sisältö on aika harmaa, joskus rukousaiheet on mustia. Joskus syön aamupalaa vasta kolmelta, koska mikään ei huvita. Joskus, muttei joka päivä, enää.

sunnuntai

Lauantai 1.10.

Parasta just nyt:

- kirje eteisen matolla

- whatsapp

- chai-tee

- yksi helppo kahvihetki

Ja sitten:
tuli se sunnuntai, kun valkoinen huone pysähtyi, hengitys taukosi ja maailma tulvi suolavettä. Oli kaunis kuulas ja lempeänvärinen syyspäivä, oransseja lehtiä ja heitettiin läppää vielä ulko-ovella. 

Lauantai 8.10.

Tää viikko on ollut samalla niin syvän iloinen ja täynnä sumua. Olen iloinnut siitä, että mun kotona rukoillaan, jaetaan elämää ja aitoutta. Ja siitä, että mun kanssa käydään kahvilla, mun päälle lasketaan käsi varmasti ja puhutaan vakaita sanoja. Että whatsapp-ketjut täyttyvät sydämistä. Olen iloinnut siitä, että on tyyppejä, joille kirjoittaa kirjeitä tai puhua ylipitkiä ääniviestejä. Siitä, että joku muu lupaa hoitaa asioita, kun uskallan kysyä.

Samalla mä en tajua kaikkea ja mun ainoa kysymys on, että mitä tapahtuu? 

kuin meri on vettä tulvillaan

Oon

käynyt kahvilla enemmän kuin koskaan
jättänyt vastaamatta puhelimeen joka päivä
asunut kukkalakanoissa luvattoman pitkään
sotkenut kaikki kalenterijutut pahemmin kuin ikinä
yskinyt ja juonut litroittain teetä
rakastanut syksyä
ollut innoissani kokouksesta
innoissani luennosta
innoissani arjesta

miettinyt, että
pitäiskö musta sittenkin tulla pappi.

Oon ihan superkateellinen mun A1-kavereille, jotka käy koulussa harjoittelemassa siunauskäsiä ja muita tuttuja juttuja. Ja samalla tiedän, että mun päätös on mun ja mä päätin itse.

Niin kuin meri on vettä tulvillaan, mä rakastan. On syksy ja mä tykkään siitä. Ensimmäisenä koulupäivänä olen vanhoista jutuista enemmän innoissaan kuin seitsemänveenä niihin tutustuessa. Mutta tämä syksy on osannut myös yllättää, se voisi vyöryä päälle vähän vähemmän. Yhtäkkiä huomaan, että kalenteri onkin päällystetty mustalla jäällä, valkoinen valehtelee olevansa tyhjää ja palaan kaikkeen siihenkin, mistä luulin jo oppineeni irti.

Mutta mä rakastan silti.

elokuun sateet

Musta on hullun kivaa, että:

sataa vettä ja sumua
taivas tihkuu maan päälle
on harmaata
vaatteiden väri on ukkospilvi
kohme syö ötököitä öisin
näen iltaisin katuvaloja

eli on hullun kivaa, että vuosi on jo yli keski-iän. Ihana syysaika kuuluttaa mun nimeä ja ajatukset kasautuu valoon niin kuin vain oranssissa. (Vähän myöhään oon myös ihastunut vähän tän kaupungin kesään, haaveillut auringon laskiessa jo tutuilla kaduilla siitä, mikä on oikeastaan jo totta.)

Viisi aamua. Vihreät viikot on ohi kohta, en voi käsittää. Nypin daalian keltaisia terälehtiä ja suunnittelen ensi vuoden kukkia, vaikka aion olla itse jossain muualla. Mutta juuri nyt en jaksa ajatella tulevaa kesää, ne huutavat kuukaudet on kauempana kuin koskaan ja mä saan iloita auringonlaskusta aikaiseen aikaan.

Mä istun iltaisin kirjastossa ja kahvilassa, hukutan mun aivoja sosiaalipsykaan, vaikka ei erityisesti kiinnosta. Ja samalla odotan syksyä, johon kuuluu kirjoja ja kursseja. Mun syysviikonloput on viisi kertaa tyhjemmät kuin vuosi sitten ja tää hämmentää, ärsyttää ja pelottaa. Kuitenkin samalla uskon, että tää on hyvä lähtökohta tässä hetkessä. Että kalenteriin mahtuu kirjoittamaan, se on tavallista.

Viikonloppuna hyvästelin mun kotikodin lopullisen lopullista kertaa. Oli rankkaa sulkea ovi, jota ei koskaan avaa, mutta joka on ainoa ovi, jonka avaimet on omistanut ennen omaa kotia. Punatiilinen lapsuus pakattiin laatikoihin ja keltaiset seinät jäivät tyhjinä taakse. Onneksi mukamaalla on myös se toinen punatiilitalo, joka odottaa, vaikka lähtisin kauas. Sellaisen seurisillan jälkeen puolinukuin tutuimman huoltoaseman nahkasohvalla ja kuuntelin tinder-juttuja toisella puolella aivoja. Sellaisena yönä tajusin, että voin kuulua mihin vaan.

Oon haaveillut seuraavasta askeleesta Jumalan suunnitelmassa, enkä oo ihan varma. Tuntuisi hyvältä sanoa joo niihin kysymyksiin, joita esitettiin kuukausia sitten, mutta tarviin vielä yhden lupauksen, mietin. Ja loppujen lopuksi uskon, että meillä on aikaa. Uskon, että jotain hyvää tapahtuu.

sommarsaker

Tykkään sikana:
- muistikirjoista
- Oulun murteesta
- keltaisesta kyltistä kaulassa
- Jeesuksesta
- julkisilla matkustamisesta
- syksyplääneistä (kaikilla suunnilla)
- pimenevistä illoista

On ihan sairaan siistiä, että on elokuu! Ja että ihan kohta on syksy. Meillä on niin kivoja fiiliksiä herättävät somesuunnitelmat, mulla on jonkunlaisia ajatuksia talvesta ja kandista, ja mikä huikeinta: viisitoista vihreää viikkoa on kutistunut kahteen!!

Oon viime aikoina kirjoittanut aika vähän tänne ja se on ollut ok. Oon reflektoinut tänä kesänä kaiken, mitä on mahdollista pohtia hiljaisuudessa hautausmaalla, ja sekin on ollut tosi ok, mutta ei kivaa. Oon miettinyt mun unelmia, mun tavoitteita, mun cv:tä, mun elämän prioriteetteja, mun ajattelumalleja ja mua. Vähän kanssa elävää Jumalaa. Ja sekin on ollut erittäin ok, mutta ei kauhean yksinkertaista.

Viime sunnuntaina tiimikaveri lausui, että sometimes God has to put you to places where you have nothing else, jotta hän voi puhua sulle (tää lause tuli oikeestikin just tällaisena kahdella kielellä), ja se tiivisti tän jutun. Sama fiksu sanoi, että mieti et sä oot ollut koko kesän kuoleman laaksossa ja sä oot kävellyt elävänä sen läpi. Se oli sairaan siisti kuva, vaikka ei mun kesä oikeesti niin syvä laakso ole ollut. Mutta kuitenkin, pointti tässä Jumala-jutussa on käynyt sata kertaa syvemmäksi ja rakkaammaksi. On niin huikeaa tajuta, että tää on aina syvempää, rakkautesi on valtavaa.

Ja tällaisen kesän jäkeen syksy on maailman kaunein ajatus.

En vecka

2 unetonta yötä
7 väsynyttä aamua
1 luisteluretki
1 koira, 3 peltoa

30 pakkasastetta (ja yksi mittari, jonka asteikko loppui kesken)
2 työhaastattelua
1 vanha balettikamu
2 kirjaa

1 toimintasuunnitelma
50 viestiä täynnä kysymyksiä ja huokailua

2 seurakuntaa:

    1 kpl synttäribileitä punatiilitalolla
    1 kakku
    12 ystävää

    1 ihan huikea saarna
    2 uskallusta
    1 rukous

hippusellinen tuttua stressiä
ripaus paniikkia
vähän aikaa
runsaasti suurta rauhaa, oman maun mukaan

1 Jumala
1 Jumalan poika
1 Pyhä Henki

Tarjoillaan sekoitettuna (muuttamatta ja erottamatta) ja rakkaiden kesken jaettuna kirpeässä ilmassa, väsyneelle ja jäätyneelle.

Tahdon 2016

Ajattelin, että kirjoitan hirveän listan uuden vuoden juttuja, mutta sitten tajusin, että haluan luvata vain kaksi. Kaksi hirveän tärkeää, tuskin kokonaan mahdollista, mutta kuitenkin.

1. Aion oppia sanomaan ei.
2. Aion uskaltaa kysyä tyhmiä kysymyksiä.

Koska muuten ihan oikeasti, tulee huono. Niiden lisäksi toivon kyllä sitä hirveää listaa kaikenlaista. Unelmia on, mutten lupaa. Tahdon vaan.

Ainakin tahdon:

- palvella
- sisustaa kivasti
- lukea viiskymmentä kirjaa
- opiskella edes vähän jotain kivaa
- poistua Suomesta
- käydä katsomassa balettia
- jättää kalenteriin valkoista, koska valkoinen on pyhää ja vapaa on oikeasti pyhää
- tanssia, ihan tosi!

Mutta oikeasti eniten toivon onnea ja valoa.

Mä vain kiitän sua

- oranssista vuodenajasta ja kuura-aamuista, usvaisista pelloista radan ja tien varrella
- vanhoista vaatteista, jotka maailman jäähdyttyä saavat uuden elämän
- maailman halvimmasta piarminttuteestä, joka on oikeesti tosi hyvää
- glögistä, joka kertoo joulusta (mustikkaglögi on Jumalan lahja halleluuja)

- suhesta, joka sunnuntai valkoisessa kellarissa kaikuvasta ja raikuvasta todellisuudesta, suhesta jossa mulla on hyvä ja jossa näen tuttuja kasvoja joka sunnuntai
- kodeista, joissa suut hymyilevät ja äänet painuvat rukoukseen lopuksi, joissa mulla on hetkeni ja on silmät vastaamaan katseeseen, joissa mun kuulumiset painetaan aivoihin ja niiden perään kysellään viikon päästä
- jokaisesta ihmisestä, jonka nimi on mun aivoissa, jonka kasvot nostattaa hymyn, joka vastaa mun ääneen

- mun perheestä, joka on bussimatkan päässä mukamaalla
- riehuvasta huiskuhännästä, joka kantaa ovelle kumikanan ja pitkän pupun, kun tulen kotiin
- ennenaikaisesta joululahjasta, joka tallentaa mun maailman

- kivoista viikonlopuista, lähetyskirkosta lähetysseurasta, jossa luterilaisuus on juuri tarpeeksi elävää ja tarpeeksi totta, jossa körtti ja suhelainen istuu vierekkäin, kasvot Kristukseen kaikilla
- että mulla on silmät, joilla nähdä ja korvat, joilla kuulla

- syksystä, joka tulee ihan aina kesän jälkeen. mä rakastan syksyä, en kestä.
- ja talvesta, joka juoksee pohjoisesta oransseihin lehtikasoihin, piiloutuu mun kettureppuun ja tiputtaa valkeutta taivaasta

Tää on ihan hullua, hulluja viikkoja tällä hetkellä. Mutta mä vain kiitän sua elämästäni.

Errors having reference to the university.

Eli mikä kaikki on tärkeämpää kuin mun systiksen tentti?
Eli tämä kaikkea aiempaa kauniimpi gaussin käyrä.

- runot
- rukous
- unisport
- glögimuki
- seurakunta
- Jumala-suhde
- rakkaat ihmiset
- pinkit urheilutossut
- sadeharmaa kaupunki
- pitkät unicafe-keskustelut
- hiljainen nauru kirjastossa
- illat ja yöt meidän keittiössä
- täydellisen talvitakin metsästys
- konseptin laidan sanat maailmasta

eli todella, todella moni asia, ne jutut,
jotka todella merkitsee, on yliopiston
ulkopuolella. ne keskustelut, joissa
Jeesus on erisnimi ennen kaikkea,
Jumalan poika ja kuningas, eikä
tieteen kappale tai joku tyyppi
vaan ihan oikeasti olemassa.
ne rukoukset, joissa mä en
pelkää luottaa, ne sanat,
joissa mä lasken mun
elämän sun käsiisi.
ne ateriat, joiden
aikana en laske
kalorimäärää,
vaan sanon
kiitos sen
lopuksi.