laulakaa

גדול אלוהי

שירו

כי גדול אלוהי

כל אחד יראה

כי גדול אלוהי

On paljon tylsää. Heprea ei edisty, miksiköhän. Kuuntelen pyhällä kielellä niin suuri hän on ja tunnistan kolme sanaa. Ne ovat niin, suuri ja  Jumala. En tiedä, miten pääsen edes läpi, jos en tee mitään. Parhautta on ollut trivial pursuit, kaurasämpylät ja whatsapp. 

Elämän suhteen vastaan vain en tiedä, enkä tiedä. Että mitä teen kesällä tai syksyllä, mitä haluan ja mitä voin saada. Että onko tämä mun paikkani, mitä teen ja mitä sanon, mihin voin asettua. En tiedä. Sitä mulle kuuluu. 

Arkipäivisin on tyhjiä tunteja, jotka valuvat hitaasti ja kuitenkin liian lujaa. Huomaamatta ohitan maanantait, tiistait ja keskiviikot, torstait kuluvat hukkaan ja perjantaisin huokaan hiljaa lauantaille. Sitä mulle kuuluu, tyhjää kuminaa sydämessä, tyhjää ulinaa sielussa. Tyhjää jääkaappia ja pyykkikoppaa. To do -lista kasvaa, muttei se johdu ajan puutteesta vaan motivaation katoamisesta just kun tarvitsisi. Kalenteri on kaveri ja unisportin kausikortti sen serkku. Illat ja yöt on vihollisia, pimeitä ja kovia. 

Mutta sunnuntaisin:

On ihan kauniita tunteja seurakunnassa. Huikea Jumalan nainen saarnasi viikko sitten, Jumala oli ja minä itkin ja hymyilin  ja yritin kestää ja yritin olla hymyilemättä liikaa. Ei ole muita sanoja kuin huikeus ja huutomerkkejä käytän liian vähän. (!!!! tässä pari) Rakastan sitä, että Jumala on ihan tavallinen (no pyhä) sana ja osa arkipuhetta, että voi vaan sanoa ja saada jo siinä hetkessä. 

Ja rukoukseni on: vaikken nää, mitä näät, anna mun ymmärtää, viisautes viisauteni ylittää. 

tää on vaan mun maailma

Viimeisinä päivinä olen löytänyt oman ajanpalvontani jälleen, ollut kalenterin kanssa paras kaveri ja samalla suunnitellut ja suorittanut. Ja minä kerron teille, se olen minä, se tuntuu aidolta. Minä tunnun nyt täydeltä. Enkä tarkoita, että minulle laskeutuisi arvoa lisää täysistä tunneista, vaan että tunnen maailman paljon paremmaksi ja Jumalan rakkaammaksi, kun maailmassani tapahtuu vähän muutakin kuin aamukahvi ja iltapala. 

Että sitä vain, ettei nämä huolettomat kolmen kurssin periodit ole ihan järkeviä. 

Vaikka uskon, että nämä vapaat keskiviikot ovat olleet ihan oikein minulle ja uskon että minun täytyy ymmärtää paljon niiden pyhyyttä ennen kuin saan aloittaa seuraavaa hullua syksyä. Niin samalla tajuan, että minä salaa todella tykkään juosta, salaa riemuitsen to do -listoista, salaa nauran kellolle, kun ehdin aina ajoissa. 

Että mun sydän oikeasti täyttyy, kun se saa hyppiä kiireisten askelten tahtiin ainakin kerran viikossa (mutta enintään paljon harvemmin kuin syksyllä). Tietysti minun sydämeni tarvitsisi enemmän unta yhä, se tahtoo rauhaa ja rakkautta myös. Ja sen olisi hyvä sanoa edes joskus ei. Mutta kalenteri on kuitenkin sen hyvä ystävä eikä arkkivihollinen ainakaan joka päivä. 

Niin ja se Jumala. Meillä on mennyt tosi hyvin. Olen rakastunut Jeesukseen ja puhun sille useammin kuin moneen kuukauteen. (tai ehkä vuoteen) Jumala puhuu mulle ja minä kuuntelen. Tää on hyvää. 

Ja tää on vaan mun maailma ja mä saan päättää ja käsikirjoittaa. 

muutoskuu, paastokuu ja sydän voittaa silloinkin

Olen yhä minä, vaikka tuntuu, että kaikki mahdollinen on tapahtunut.

Mä olen siirtynyt paikasta K paikkaan V.
Mä olen vastannut joo ja joo, kaksi kertaa kun olisin voinut sanoa ei ja en tiedä.
Mä olen sanonut, etten tiedä.
Mä olen kysynyt ja todennut, etten.
Mä olen sanonut hei ja hymyillyt. Paljon.

Törmäilen yhteen pappiin ympäri kaupunkia. On maailman söpöin kysymys sunnuntaina, että oonko matkalla kirkkoon. Vaikka olenkin jo matkalla pois. En kyllästy ajattelemaan, että yhä mulla on paras seurakunta tähän hetkeen. Vietän siellä hymyjä sunnuntaina reilusti yli satakaksikymmentä minuuttia ja se on parasta aikaa näissä viikoissa.

En paastoa blogista, vaikka näyttää siltä. Olen lakannut kirjoittamasta ja minua pyydetään (tiedekuntalehden) toimitussihteeriksi. Enkä oikein tiedä, mitä vastata, kun sydän huutaa hullun innolla joota, mutta järki tarrautuu äsken saatuihin vapaapäiviin samalla voimalla. Enkä tiedä, kumpaa uskoa, kun pää on aina vain yhtä sekaisin unelmista ja kiireen pelosta. Ja jostain syystä cv ja sydän voittaa.

Paastoan herkuista (miinus ne, joita ympäröi ystävät), mutta erikoisiltoja on joka ilta, joten paasto ei juuri pääse näkymään. Ovessa lukee muista avaimet ja keep praying, ja se naurattaa, mutta on totta ja tärkeää.

Yhä hengitän heprean läksyjä vasta viimeisenä hetkenä. Käytän suomeksikin konsekutiivista imperfektiä.  Ja tentissä keksin uusia sanoja ja juurikonsonantteja, kun edeltävän yön lukemista häiritsivät yllätykset ja ikävät jutut. Unohdan kysyä, kuka käski jättää lukemisen viimeiseen vuorokauteen?

Voi luoja mietin, kuinka hops pystyy sekoittamaan ja ahdistamaan. Osaan valehdella lomakkeelle, että olen varma, mutta tajuan, ettei se auta ensi syksynä. Pyörittelen aata ja beetä ja kaikkia sivuaine-soveltava-tiedekuntakombinaatioita. Sitten valitsen kursseja hölmöillä motiiveilla ja alennun kolmetoistavuotiaaksi joka päivä, kun sataa lunta.

On pyörryttävä tajuamus, että yksi lumihiutale on maailman kaikkeudessa vain mun kämmenellä. Ja kun se sulaa, sitä ei ole ja vain minä tiedän sen. Huh, mäkin olen öisin vain yksi lumihiutale, mutta niin ovat muutkin. Ja lumihiutaleet ovat kauniita mun kämmenellä, Jumalan sormilla kanssa.