syyskuu

Syyskuussa sataa harmautta maailman täydeltä, mä rakastan sitä. Haluaisin ostaa sadetakin tähän kosteuteen, lämpimänpunaisen anorakin ja uudet kengät.

Me ollaan hurjan ylpeitä meidän punatiilitaloisesta kotikotiseurakunnasta, kun se rakastaa niitä, joiden hätä on suurin. Se kuitenkin merkitsee meidän viikonloppuleirin väistymistä leirijärven rannalta jonnekin muualle, ruuan laittamista itse ja tästä me tapellaan (vähän). Toivoisin ymmärrystä siitä, että kun kaksi tai kolme ovat nähneet valtavasti työtä tämän eteen monta kuukautta, me muut osaisimme kiittää sen sijaan, että olemme (osa) tyytymättömiä. Loppujen lopuksi musta on aika siistiä mennä partiokämpälle näiden tyyppien kanssa.

Ihanan yliopiston viehätys haalistuu hiljaa. Käyttis on oikeastaan melko raskas, enkä ihan oikeasti mahdu kirjoittamaan kalenteriini mitään enää, mitään. Toisaalta käyttis on mahdollinen ihana pääaine, selitän lukion parrakkaalle uskonnon opelle, kun kohdataan kirjaston kerroksissa. Se tuli haluamaan väikkäriä, mä yritin haluta hepreaa. Ja se oli niin kiva, yhä muistaa, ihmettelen.

Makaan pilkkumekossani kirjaston lauantaihiljaisuudessa, on viikonloppu ja turistit ottavat valokuvia musta ja kirjaston portaista. Istun kirjastossa tiistain aamuvalossa ja analysoin uskontoa lehden julkisessa ympäristössä. Lojun kirjastossa kaikki ne hetket, kun valo vaihtuu talon puolelta toiselle.

Singing along to the alef bet nää illat. Heprea on hullu kieli mä luulen, kun taululle piirretään käyrä klassisten salakielten vaikeustasoista. Sen oli varmaan tarkoitus auttaa, mutta yhä opettajan jokainen lause päättyy joko siihen, että luottakaa muhun tai uskokaa, tää on helppoa. Vokaalit on piilossa eikä suostu taipumaan mun kieleen. Ne on sekaisin pitkiä ja puolipitkiä, pisteitä ja viivoja tekstin seassa, niistä sitten pitäisi päättää, mitä sanaa arvaa. Yks poikkeus on kaikessa ja aaeeiit voi muuttua toisikseen vielä lauseen lopussa, puolivälissä tai puolivälin puolivälissä. Ei voi tietää. Just as easy as abc, just joopa.

Rakastuneena unisportin vihreisiin varauksiin juoksen peilisaleissa ja hengitän koko keholla, vaikken muuten jaksakaan. Kävin kerran treenaamassa valkohousuisten lajia, entistä elämää, vaikka eri paikassa. Huikea lihasmuisti muisti hämmentävän hyvin, automaationa tuli paljon sellaista, minkä olemassa oloa en enää edes muistanut. Ehkä sitäkin voisi, jos aikaa olisi jossakin mulle.

Messussa mua ärsyttää, kun kukaan ei laula, niin itsekään en päästä ilmaa suustani. Vaikka biisit on maailman kauneimmat ja jotenkin juuri sellaiset sanat, jotka ovat ennen herättäneet eloon. Henki kaikkivaltiaan on yllämme. Minä tiedän lunastajani elää. Jotain huikeutta on toisaalla. 6.9. kello 16.30 ja räjähtävä kaupunginosa ja yhteinen laulu. Että mä tiedän, vaikken aina muista. Tätä sydämeni kaipaa.