Tuntuu, että pää räjähtää. Pahin pelkoni, melkein koko maailmassa toisinaan, on, että unohdan tehdä jotain kriittisen tärkeää ja sitten koko maailma romahtaa sormet minuun osoittaen. Ehkei niin, toivottavasti ei, mutta siksi kirjoitan listoja listojen jälkeen ja entisten kääntöpuolille (muista lukea systis, muista ilmoittautua, kirjoita saarna, laita viestiä, osta uudet kuulokkeet, maksa vuokra, lue, tee, mene). Ja olen kontrollihirmu, pelokkain sellainen. Ja siksi vaihdoin pienempään kalenteriin, että listojen listat ei mahtuisi ja oppisin elämään.
Niin, sekin vielä, että huolimatta listoista unohdin kuitenkin pari tärkeää. Esimerkiksi ilmoittautua tenttiin, jonka voisin tehdä vain juuri sinä yhtenä päivänä. (saatiin armoa)
Tuntuu ikuiselta lomalta hengata punatiilitalolla nuoruuden maisemissa keskellä viikkoa. Jutella kaksiluonto-opista ja hämmentyä niin kuin aikaa sitten, entisessä. Jäädä raamiksen jälkeen nauramaan ja olla jotenkin lapsi. Heinän kaveri parkkipaikalla, autojen juuressa tasan vuosi taaksepäin. Niin, minulla on ikävä.
Kävin viikolla kaupungissa yhtenä päivänä, kolmella luennolla ja tanssitunnilla. Sitten tulin taas takaisin. Juomaan kahvia ja juoksemaan metsissä.Takaisin punatiilitalolle, takaisin rakkaiden luokse. Oli majatalo ja K18, tuttua ja huoltoaseman nahkapenkit, muutaman yhteenlasketut leiriviikot (90 viikkoa leirikeskuksessa, luoja). Taivaallisen hyviä sanoja. Ja oikeastaan villeinkin leiriläisjoukko alkoi tuntua kivalta.
Runokuu ja valostuvat päivät tunkevat mieleen hattaroita. Olen lähempänä aitoa onnea kuin vuosiin, lähempänä tulevaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti