Seikkailin kotiinkotiin torstaina.

Kaikesta huolimatta messu kasaantui ajoissa, kynttilät loistivat ja kananmunia oli tarpeeksi, emme syöneet kaikkea leivottua ehtoollisleipää ennen messua ja kolmesta kilosta suklaata jäi aika paljon yli. Oli vierasta väkeä, lämmöllä vastaanotettuja työntekijöitä, kaverit rakkaat. Kaikki järjestyi, oli vähemmän teennäistä kuin pelottelin itseäni. Saarnakin meni ok, ohi on, kiitos kaikesta.
Jotakin onnea oli nauraa messun jälkeen kirkon aulassa kahden papin kanssa, katsoa kun he juoksivat käsiään levitellen ympäri kirkkosalia ja visioivat tulevaa. (ensi vuonna penkit on tässä, tässä on risti ja tässä! Haluatteko pitää jouluyön messun?) Kello oli puoli kaksi ja kumpikin suu täynnä ylitse jäänyttä ehtoollisleipää.
Messua lukuunottamatta pääsiäispäivät ovat tyhjiä, lukemattomia lomaisia tunteja.
Sitten olen nukkunut, hajottanut kuulokkeeni, unohtanut ilmoittautua kirkkohissan tenttiin ja väsynyt. Keittänyt kahvia laittoman monta kuppia päivässä, kirjoittanut saman sähköpostin kolme kertaa, yhä se on luonnoksissa. Muistellut balettitunteja, koettanut yhä tavoittaa arabeskia, sipsuttanut villasukissa hataralla pas de bourreella. Älynnyt, että liikemuistikin unohtaa. Kävellyt hitaasti rakkaissa maisemissa, pohtinut, millaisia asioita voi kysyä. Pohtinut, kuinka paljon pitää unohtaa.
Armo on ollut ennen meitä, hyräilen, yömessun virsiä ja ajattelen, en oo yksin en.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti