hyvää vaan

Käytiin vuosien takaisilla adventtimyyjäisrahoilla tallinnassa. Oli eniten lomaa pitkään aikaan, hyviä hetkiä ja rauhallista aikaa. Inkerinsuomalaismummoja, tarinoita viime vuosisadalta, palmunoksia, viiniä ja naurua. (#tuollaseuskontomenee ja #jumalamielessäjajalassa)

Onnellisia kesäasioita keskiviikkona. Kuninkaallisia juttuja, parhaita tuttuja ja kaikkea kivaa.

Ja yhtenä yönä Kristus nousi kuolleista. Juhlittiin niin kun jo monena vuonna rakkaimmassa punatiilikirkossa. Siellä parasta on tuttuus, parhaat tyypit ja rakkaat kaikki. Oli tuikkuja jälkiruokamaljoissa, jouluvaloja ja suklaamunia. Leivottiin ehtoollisleipää randomreseptillä (vaihtoehtoina chili-curry ja kurkuma-juustokumina, maustamatonta leipää pyydettäessä). Kiitän luojaani siitä paikasta ja heistä kaikista.

Oon kiitollinen pääsiäisestä myös vain, koska loma ja unitunteja enemmän kuin koko keväänä. Oli kurkumalattea kahvilassa, luettuja fiktiosivuja, omia hetkiä ja salaisia sanoja. Pitkästäpitkästä aikaa sitä kaikkea, mitä rakastin.

Loman jälkeen arki on intensiivistä latinaa, öisten tenttikahvibrownieiden leipomista ja harkkajännitystä. Kyl tää varmaan täst.

arkitaivas

Tän kaupungin taivas on kirkas vielä yöllä. Elämä on kerrankin kauniina mun edessä ja tosissani uskon taas arkiunelmiin. Mua pelottaa innostua, koska pudotus on aina syvä, mutta tää heliumhaave meinaa karata, vaikka kiskon narua koko ajan alemmas.

(Tää haave käsittää taas kauluksen, niinku aina. En tajua, miten mun aivot toimii näin. Tällä kertaa tuntuu ihan samalta kun aina ennenkin eikä mikään ilmeisesti koskaan muutu. Mä uskon, että ratkaisu saattais olla armo, tässäkin.)


Viimeisen viikon aikana oon yrittänyt hoitaa viimeiset koulupaniikit (ainakin melkein) ja koittanut keksiä viimeiset kaksi kandinoppaa (ei tapahdu). Ajatellut syyskuu-joulukuuta, päättänyt olla kerrankin ajoissa tulevan arjen suhteen.

Oon ajanut mukamaalle askartelemaan kortteja ja katsomaan euroviisuja (miten sitä peltomaisemaa voi olla välillä niin ikävä, että keskellä yötä herää lukemaan matkailusivuja ja muistelemaan korkeimpia kallioita, hiidenkirnuja ja kunnankirjaston arkkitehtuuria?). Ja leiponut vegaanista juustokakkua äidille, ei makuhavaintoja, mutta äiti sanoi kiitos hyvää

Välissä oon havainnut, että aurinko paistaa vielä yhdeksän jälkeen ja tää kesä alkaa ihan tosi pian. Tiedän, että siitä tulee super, mulla on ympärillä kivoimmat tyypit ja niin inspiroivat työt, etten kestä!

parasta ja vähemmän

Samaan aikaan parasta ja vähemmän kivaa.

Parasta: kolmivuotinen loiste-perinne, rakkaimman kirkon pääsiäismessupäivä ja tutut tiililattiat. Sydän läikkyen onnea saa olla, ahh. Mä saarnasin ja se oli niin kivaa. Ilmeisesti tarpeeksi hyvin, kuulin ajatuksia, jotka itketti, kun en taaskaan tajunnut etukäteen, ettei oo väliä, montako minuuttia pohdin, jos joku suurempi mua käyttää. Ja oli niin kivaa.

Mun maailman lempparein kurssi päättyi viime viikolla, enkä tiedä, harmittaako se vai saako vain uskomaan teologiaan mun tulevaisuutena enemmän. Rakastan tätä tiedettä, ainakin sen osia, ja oon vasta pikkuhiljaa tajunnut, että mulla ehkä on mahdollisuus pitää ne osat mun elämässä niin paljon kuin haluan.

Taas pohdin valkoista kaulusta, kirkkosaleja ja taipumista pappeuteen. Tällä kertaa musta oikeesti tuntuu, vahvasti, siltä että ehkä. Mä pelkään, etten ikinä pääse eroon siitä ajatuksesta, että jos sittenkin. Jos sittenkin tein väärän valinnan kuunnellessani kutsua tai en, jos sittenkin mut luotiin palvelemaan albassa, ja entä jos ei. Tää on ikuista analyysiä. Sen keskellä musta tuntuu, että pointti hukkui ajat sitten, enkä enää edes tiedä, missä kohtaa vastassa oli ongelma.

Enkä tiedä, nouseeko mun paniikki enemmän virheenpelosta ja halusta olla mahdottoman nopea ja paras vai jostain muusta. Tulevaisuus kasvaa ahdistuksen muotoiseksi möykyksi mun aivoissa, vaikka sen pitäisi olla kiva ja ihana uusi aika. Millä ihmeen taioilla mun pitäisi osata päättää. Mistä ihmiset ylipäätään tietää ikinä mitään.

Ja salaa mä haaveilen tohtorinhatusta, vaikka kandistakin puuttuu pari noppaa. Mua kuitenkin innostaa ajatus siitä, että mun tulevaisuuteen voisi ehkä kuulua tämä tiede tosi paljon enemmänkin.

Mä kaipaisin kuitenkin konkreettisia päätöksiä ja selkeitä valintoja, jotta voisin hengittää helpommin. Onko mun ratkaisun pakko olla aina niin varma ja vakava?

niin korkealla

Miten onnellista voi olla juosta valomiekan kanssa metsässä etsimässä paperiin käärittyjä lahjapakettaja, ratkoa salakieltä ja arvoituksia. Miten kivaa oli maata yksin laiturilla keskellä yötä, taivas mun päällä, nauraa yhdessä laiturilla kolmelta yöllä, nauraa.

Leiriviikonloppu tutun leirijärven rannalla, tuttujen silmien kanssa, tutussa äänimaailmassa. Perjantaina pakkasin, istuin bussissa mukamaalle, hyppäsin veljen autoon, joka liikkui kevyesti ehkä tutuimman maaseutureitin. Sen päässä on järvi, muutama parakki ja mölkkysotariitaiset ystävätrakkaat.

Kolmessa päivässä oli kaikkea ihanan tavallista leirijuttua, paljon puhetta hyvästä, naurua ja ne valomiekat. Oli kivaa saarnata pitkästä aikaa, oli kivaa tehdä hulluja juttuja. Kun makasin laiturilla tähtien alla, mietin että tässä on hyvä. Nyt on hyvä.

hei, tää on sun koti

Mulla oli viimeinen vihreä viikko, sen aikana monet kastellut kukat, nypityt aurinkoliisat ja kitketyt roskaruohot. Satoi vettä ja oranssi takki vuosi yhä, mutta en välittänyt paljon, koska aikaa oli vähän. Nautin viimeisistä päivistä, joina juteltiin ja suoristettiin ruohon reunoja yhdessä. Ja sitten mä lähdin. Ajoin viimeistä kertaa rautaportista, eikä tullut ikävä.

Oli taiteiden yö ja muuta sellaista. Aikaa, jona katsoa kun Karkki nauraa. Ja muut myös ovat nauraneet mun ympärillä. Myös mukamaalla, koska on siellä paikkansa, vaikkei mitenkään virallinen.

Sunnuntaina olin koko päivän ankkuroituneena suhelle, koska hei, tää on sun koti, vastattiin kun heitin läppää, että jään nukkumaan sinne aamun vieraanvaraisuusvuoron jälkeen. Olin ainoa tiimiläinen ja siivosin koko paikan, tai en, mutta niin paljon kuin ehti. Oli hassua ja hauskaa aikaa, vaikka vastuutyyppi oli keuhkokuumeessa ja yski niillä mustilla sohvilla sillä välin, kun pesin lattiaa. Yritin lukea niillä sohvilla, oppia tän iltaiseen tenttiin, mutta enemmän juttelin jokaiselle ohikulkevalle tyypille ja nauroin. Illalla opin enemmän siitä, millainen Jumala on.

Ja sen jälkeen olen hukannut systemaattisesti kaikkea kesällä oppimaani. Olen tunkenut aivoihin liikaa tietoa liian nopeasti, yrittänyt lukea yli kaksisataa sivua per päivä, jotta ehtisin lukea edes osan. Ja sitten olen ollut aika väsynyt, vaikkei syksy ole edes kunnolla alkanut. Mutta olen yrittänyt muistaa, mikä oli tärkeintä, mitä mun sydämeen on kesän aikana puhuttu.

elokuun sateet

Musta on hullun kivaa, että:

sataa vettä ja sumua
taivas tihkuu maan päälle
on harmaata
vaatteiden väri on ukkospilvi
kohme syö ötököitä öisin
näen iltaisin katuvaloja

eli on hullun kivaa, että vuosi on jo yli keski-iän. Ihana syysaika kuuluttaa mun nimeä ja ajatukset kasautuu valoon niin kuin vain oranssissa. (Vähän myöhään oon myös ihastunut vähän tän kaupungin kesään, haaveillut auringon laskiessa jo tutuilla kaduilla siitä, mikä on oikeastaan jo totta.)

Viisi aamua. Vihreät viikot on ohi kohta, en voi käsittää. Nypin daalian keltaisia terälehtiä ja suunnittelen ensi vuoden kukkia, vaikka aion olla itse jossain muualla. Mutta juuri nyt en jaksa ajatella tulevaa kesää, ne huutavat kuukaudet on kauempana kuin koskaan ja mä saan iloita auringonlaskusta aikaiseen aikaan.

Mä istun iltaisin kirjastossa ja kahvilassa, hukutan mun aivoja sosiaalipsykaan, vaikka ei erityisesti kiinnosta. Ja samalla odotan syksyä, johon kuuluu kirjoja ja kursseja. Mun syysviikonloput on viisi kertaa tyhjemmät kuin vuosi sitten ja tää hämmentää, ärsyttää ja pelottaa. Kuitenkin samalla uskon, että tää on hyvä lähtökohta tässä hetkessä. Että kalenteriin mahtuu kirjoittamaan, se on tavallista.

Viikonloppuna hyvästelin mun kotikodin lopullisen lopullista kertaa. Oli rankkaa sulkea ovi, jota ei koskaan avaa, mutta joka on ainoa ovi, jonka avaimet on omistanut ennen omaa kotia. Punatiilinen lapsuus pakattiin laatikoihin ja keltaiset seinät jäivät tyhjinä taakse. Onneksi mukamaalla on myös se toinen punatiilitalo, joka odottaa, vaikka lähtisin kauas. Sellaisen seurisillan jälkeen puolinukuin tutuimman huoltoaseman nahkasohvalla ja kuuntelin tinder-juttuja toisella puolella aivoja. Sellaisena yönä tajusin, että voin kuulua mihin vaan.

Oon haaveillut seuraavasta askeleesta Jumalan suunnitelmassa, enkä oo ihan varma. Tuntuisi hyvältä sanoa joo niihin kysymyksiin, joita esitettiin kuukausia sitten, mutta tarviin vielä yhden lupauksen, mietin. Ja loppujen lopuksi uskon, että meillä on aikaa. Uskon, että jotain hyvää tapahtuu.

Meillä on aina fiktio

Olen tullut kotiin, jossa joka päivä on pullapäivä. Täällä huiskuhäntä riehuu onneni äärirajoille, se tuo kumisen broilerinkoiven mun paljaille varpaille, komentaa leikkimään silloin, kun haluaisi vain olla hiljaa. Täällä täytän pääni kirjoilla ja tuntemattomien tarinoilla. Mietin, voisinko itsekin. Kävelen ulkona ja valutan aivoissani pappikriisiä eestaas askel kerrallaan.

Punatiilitalo on paikallaan, vaikka olen ollut fyysisesti poissa kauemmin kuin varmaan ikinä. (kuusi viikkoa, hah) Siellä ovat tutut aikuiset ja tutut nuoret, ja minä olen vanhentunut hurjasti. Halataan, iloitaan, kaikki näköjään tietää mun kuulumiset jo etukäteen. Messussa on uudet pikarit ja uudet laulut ja minä istun penkissä ihan hiljaa ja nauran niin kuin ennen.

Jouluun on vähän aikaa, en voi uskoa. Satumagia tulee olohuoneeseen kuusenkoristeissa, himlen i mitt vardagsrum. Haluan leipoa joulun suuhuni ja laulaa sen sieluun, mutta tyydyn kirjoittamaan vain vanhoja sanoja kaikenvoittavasta rakkaudesta. Luen Jumalan rakkauskirjettä lapsilleen (Hoosea) ja olen ihan ihastunut mun Jumalaan jälleen. 

Minä rakastan aikaa. Ensi vuonna sitä on enemmän.

Mnf ja muut matkat

Oli tosi kiva mnf. Monta kivaa tuntia, kivoja ihmisiä (en tiennyt, että tunnen niin paljon tyyppejä. oli parasta vaan hymyillä Luther-divarin pöydän yli, nauraa omalla standilla kerran kiipeilypuistossa kohdatulle kaverin kaverille, syödä lähetysseuraihmisten karkkeja ja ihmetellä maailman pienuutta, juosta halaamaan tuttuja opiskelurakkaita ja puhua salassa, kuinka monta teologia kukakin on bongannut.) Kotikotiseurakunnalla oli oma piste, jonne kävelin vahingossa koko ajan. Oli vaan niin hyvä olla.

Sen jälkeen olen hukannut linssinsuojuksen ja huovuttanut vahingossa uuden villapaidan, jota rakastin. Kertonut kiireestä ja pelännyt. On ihan järkyttävä kiire ja vaikka yksi essee on valmis, monta odottaa sanojaan.

Maailma on paha, ja vaikka keskityn liikaa kutistuneeseen villapaitaan, tiedän, että on paljon pahempaakin. Pelottaa olla maailmassa, isän askelet Pariisissa parin viikon päästä vetelevät kylmiä väreitä selkää pitkin. Miksi isien pitää matkustaa niin paljon, niin vaarallisiin paikkoihin?

Mutta pahassa maailmassa on niin hyvääkin. Pienyhmänä tarkistettiin väsyneen maanantain ilta joulunlapsien lahjapaketteja operaation varastolla. Hämmästeltiin söpöjä pipoja ja minibiljardipeliä. Ihasteltiin joulua ja hyviä ihmisiä. Kuultiin hyviä tarinoita. On niin hyvää.

Odotan viikonloppua paikassa, josta puhutaan ylistäviä sanoja. Odotan, että nään kirkon, jossa on laulettu maksettu on. Odotan, että nään silmiä ja kuulen vahvaa puhetta. Kysyn jo valmiiksi, monessako paikassa saa olla kotona. Kun tiedän, että nekin ihmiset on mun perhe.

Ja hän tarttuu kiinni valoon

Löydän itsestäni aika supervahvana sen seitsentoista vuotiaan, punatiilitalolla villasukissa sunnuntaiaamupalalla. Nauramassa oudoille jutuille, melkein kielletyille, melkein hävettäville, vain tässä ja nyt. Rakas kotikotiseurakunta, ikuisesti rakkain ja tuttu. Puhutaan kaksitoista tuntia missiosta, puhutaan hyviä asioita. On punaiset patjat, harmaat kahvikupit ja ruutupaita. Tuttua tuttua juttua.

Toisaalta kotiutan itseäni muualle mahdollisimman lujaa, istutan mun nimeä niiden huulille ja sanon, ettei tässä ole mitään. Samaa perhettä, samoja lauluja, sama taivas ja maa. Mulla on paikka ja mä hymyilen poistuessani. Kuiskaan kiitos pimeään ja valkoisille seinille, kättelen, laulan.

Elämä on yhä yliopistolla, unisportilla ja seurakunnassa. Mun elämä, mun valitsema ja oma. Kiva. 

Ja mä pusken aikaa minun ja maailman väliin, siihen väliin työnnän nämä deadlinet ja kirjat, paksut keltaiset sivut. Mua väsyttää. 

Harhailen kirjaston kuudennessa käyttiksen perässä, mä seison siinä hyllyvälissä puoli tuntia ja mua väsyttää. Kun mä näen sen kirjan, mun ohi työntyy keltatakkinen tyttö, se vie sen kirjan kolme sekuntia sen jälkeen, kun se ilmestyi paikalle. Mulla kestää vartti kävellä kerrokset alas sateeseen, mutta muistan sitten, että tämä on mun elämä, mun valitsema ja kiva. 

Saan heprean pistarista täydet, koska muistan immanuelin. (paremmat pisteet kuin ne hellaripojat, mikä tekee mut vähän liian iloiseksi. mutta kun ne osaa aina, enkä mä yleensä. ja sai ne kuitenkin melkein yhtä hyvin.) Skippaan melkeinvahingossa systiksen ja elän sen aikaa seiskakerroksen sohvalla, karkkia naurattaa koko ajan. 

Ja jos mä en laulaisi, niin kivet huutaisi. Joten mä laulan.

Mä en lopeta

Tässä mä istun mun elämässä, lusikoin jäämansikkarahkamaitomössöä ja luen ystävästä yllä pilvien ja matkalla kaukorannikolle. Hei sitten ystävä mä toivotan ja mitein, josko mustakin olisi. Jonakin päivänä olisi, mietin kakkosvuoden orientaatiotilaisuudessa. Jonakin päivänä tiedän, mitä haluan.

Musta tuntuu, että mun koti on busseissa, junissa, metroissa ja asemilla, joissa olen olemassa vain väliaikaisesti. Kaikkialla ympärillä lukee stop (napeissa, joita painaa), mutta mä en pysähdy. Ja niin hengästyttää vähän. kun en ole mikään maratoonari. Viihdyn kyllä väliajoissa, vaikka myöhästynkin koko ajan oikeista (ei ole minun tapaistani ja se harmittaa paljon).

Juoksen, juoksen, juoksen mun elämää. Hyvää kiirettä, hoen ja pohdin, josko hitaampikin arki kuitenkin riittäisi. (Mutta kun mä haluan niin paljon.)

Ravistelin kaupungin taas viikonlopuksi pois musta, kun villakoira hyppi riemuaan sohien kotona vastaan. Kävin ripariennakossa vetämässä leikkejä ja lausumassa pari rukousta, hokemassa nimeä ja että toista vuotta teologiaa, aikuinen juu. Suhteellisen meduusaa, harvoinpa enää itken messussa millekään, mutta nyt. 

Illalla vastasin nauraen joo, kun kysyttiin käynkö usein täällä. 

Ja mä päätin, että oon vihdoin kotona. Kun huomasin, etten enää ollut yhtään uusi, vaan se, joka oli kauiten laulanut valkoisessa kellarissa. Olin se, jolla oli vähiten kysyttävää, se joka tunsi parhaat julkisen reitit. Koska oli käynyt niin monta kertaa. Arvelen, että tämä vähentää kiireen tuntua, kun kotia ei yleensä aikatauluteta kalenteriin. Tämä päätös tuntuu hyvältä, vaikka epäilen sen järkevyyttä vielä. Ihan sama.