Meillä on aina fiktio

Olen tullut kotiin, jossa joka päivä on pullapäivä. Täällä huiskuhäntä riehuu onneni äärirajoille, se tuo kumisen broilerinkoiven mun paljaille varpaille, komentaa leikkimään silloin, kun haluaisi vain olla hiljaa. Täällä täytän pääni kirjoilla ja tuntemattomien tarinoilla. Mietin, voisinko itsekin. Kävelen ulkona ja valutan aivoissani pappikriisiä eestaas askel kerrallaan.

Punatiilitalo on paikallaan, vaikka olen ollut fyysisesti poissa kauemmin kuin varmaan ikinä. (kuusi viikkoa, hah) Siellä ovat tutut aikuiset ja tutut nuoret, ja minä olen vanhentunut hurjasti. Halataan, iloitaan, kaikki näköjään tietää mun kuulumiset jo etukäteen. Messussa on uudet pikarit ja uudet laulut ja minä istun penkissä ihan hiljaa ja nauran niin kuin ennen.

Jouluun on vähän aikaa, en voi uskoa. Satumagia tulee olohuoneeseen kuusenkoristeissa, himlen i mitt vardagsrum. Haluan leipoa joulun suuhuni ja laulaa sen sieluun, mutta tyydyn kirjoittamaan vain vanhoja sanoja kaikenvoittavasta rakkaudesta. Luen Jumalan rakkauskirjettä lapsilleen (Hoosea) ja olen ihan ihastunut mun Jumalaan jälleen. 

Minä rakastan aikaa. Ensi vuonna sitä on enemmän.