haikeeta ja sekavaa

Pelkään että unohdun
- sängyn syvyyksiin aamuisin
- vertailemaan eri valkoisen sävyjä
- pohtimaan kasteen teologiaa
- uppoan kahvikuppiin ennen yhdeksää

Mun elämän kolminaisuus kiertyy kahvin, kalenterin ja paljouden ympärille. Sähköpostia, puhelin, kiire ja unta. Ja niistä huolimatta ehdin joskus hukkua ja unohtua.

Niinä aamuina, kun sataa yllättävää lunta ja en erota sanan fängelse taivutusmuotoja, ärsyttää. En ole paras versio itsestäni enkä ihmislajista. En vieläkään osaa kieltäytyä, ja siksi viesteihin vastaaminen helposti kokonaan unohtuu. Joinain toisina tosina aamuina valo on syvä ja terävä, mä olen parempi ja virkeämpi. Aurinko nousee.

Käyn Tampereella hengittämässä, kun tässä kaupungissa ei ole tilaa eikä aikaa keskittyä olennaiseen. Wup dreams on hyvä päivä, hyviä syviä sanoja ja biisejä, jotka soittaa tauotta totuutta. Dan Blythe on täällä puhumassa ja sekin on hyvä. Ne on kauniita päiviä.

Ja mä seison keskellä yötä lentokentällä ja itken, kun kone lähtee sittenkin ja ihmisiä kuolee aina vaan. Oon väsynyt ja mietin samalla, kuinka etuoikeutettu oon, kun voin toistuvasti valita sen kalliimman kauramaidon vaan koska purkki on kivempi. Ja mulla on jatkuva avuton olo. Käyn kirjoittamassa valkoiseen lappuun kolminumeroisen luvun, yritän auttaa ja tarjota banaaneja.

Ja ihan tavallisena keskiviikkoaamuna avaan sen sähköpostin, jossa sanotaan, että habibi oli sittenkin viisas. Käyn katsomassa sitä numeroa uudelleen ja uudelleen, ihan kuin sillä olisi väliä. Se saa vaan kuitenkin näkemään, että joskus asiat toimii sittenkin. Arki pomppii ees taas ja hölskyttää mun levottomuutta. Pakenen koulua klusterille ja tehdään bataattisosekeittoa viidelle kymmenelle, kannetaan sitsipöytiä ja ollaan väsyneitä. Toivon, että tää kevät loppuu joskus.

sunnuntai

Lauantai 1.10.

Parasta just nyt:

- kirje eteisen matolla

- whatsapp

- chai-tee

- yksi helppo kahvihetki

Ja sitten:
tuli se sunnuntai, kun valkoinen huone pysähtyi, hengitys taukosi ja maailma tulvi suolavettä. Oli kaunis kuulas ja lempeänvärinen syyspäivä, oransseja lehtiä ja heitettiin läppää vielä ulko-ovella. 

Lauantai 8.10.

Tää viikko on ollut samalla niin syvän iloinen ja täynnä sumua. Olen iloinnut siitä, että mun kotona rukoillaan, jaetaan elämää ja aitoutta. Ja siitä, että mun kanssa käydään kahvilla, mun päälle lasketaan käsi varmasti ja puhutaan vakaita sanoja. Että whatsapp-ketjut täyttyvät sydämistä. Olen iloinnut siitä, että on tyyppejä, joille kirjoittaa kirjeitä tai puhua ylipitkiä ääniviestejä. Siitä, että joku muu lupaa hoitaa asioita, kun uskallan kysyä.

Samalla mä en tajua kaikkea ja mun ainoa kysymys on, että mitä tapahtuu? 

Ken ompi fuksi -14?

Kreikka on ohi, painajaiset ja kymmenen opintopisteen edestä panikoidut hetket. Systiskin. Koko fuksivuosi on kirkkohissan esseen korjausta vaille valmis, nätisti niputetut kokonaisuudet ja hajanaisuudet, olen valmis lähtemään ja ajamaan viimeisen kerran bussilla kauniiden talojen ohi. Viimeisen kerran hyppäämään junaan kymmentä yli ja kiiruhtamaan kaupungin rytmiin, jotta pääsen kesäksi kotiinkotiin. (En vaan tiedä, onko missään enää varsinaisesti koti)

Vaikka tiedän, että syksyllä palaan, hämmentää tämä silti. Kuinka muutama kuukausi on vierähtänyt niin vauhdilla. Vastahan tulin (nuorena ja) voittoisana, ja esittäydyttiin uusina nyt niin tutuille. Pian palattais taas, ei todellakaan päätetty, vaan kuviteltiin tämänkin vuoden olevan vähintääkin ikuisuuden mittainen. Vaan kuten arvata olisi fuksia fiksumpi saattanut, eivät nämä viikot olleet yhtään pitkät, vaan elämän nopeimmat ja värikkäimmät.

Luoja, miten vähältä seuraavat vuodetkaan mahtavat tuntua, en mä ole valmis valmistumaan ennen kuin ehkä kymmenen saman mittaisen päästä!

Aiheeseen kuuluvan paniikin ja lapsenomaisen hämennyksen jälkeen voin ilmoittaa, kuinka valtavasti nämä reilut kahdeksan fuksikuukautta ovatkaan kasvattaneet minun pienen ihmisen olemustani. Valtavasti, niin. En vaan vuosi sitten kuvitellut tällaista enkä sellaista, en edes uskonut tosissani aina pääseväni sisään (Porthanian pyöröovista). 

Vaan niin kävi ja kauniin kirjeen ja kymmenen kreikkapisteen lisäksi sain yliopistolta kasan uusia rakkaita, huikaisevia haaveita, kirjoituskokemuksia, suloisia juhlahetkiä ja kipeät niskat alkuviikon kirjaston lattialla makailusta. Lisäksi kaupungissa olen oppinut miljoona uutta lämmintä seurakuntaa, joissa uskallan katsoa silmiin. Olen tullut tutuksi kivikatujen kanssa, alkanut rakastaa raiteita ja vilkkaita asemia. En vain käsitä tätä muutosten massaa ja vauhtia ja elämän painoa. Enkä käsitä tätä haikeutta ja nyyhkysanoja kaiken sen perään, mitä syksyllä vielä pelkäsin vastaanottaa. 

Tänään viimekerran tältä keväältä sain rauhoittua (ainakin jossain määrin) lempimessussa, valostuneessa kirkossa, jossa lauletaan ylistystä ja kuullaan hyvää sanomaa. Viimeisyyttä, hokee mieli väsymykseen asti.

Noniin rakas sieluni, rauhoitu nyt, sillä syksyllä koittaa paruusia.

Olet tervetullut tähän paikkaan

Aikaansaavin viikko ja sen loppu pitkään. Olen iloisesti huolehtinut, tehnyt ja ollut läsnä aina jossakin kerrallaan. Istunut tuomiokirkon kryptassa kuulemassa ehtoollisen teologiaa, nauranut vaaleatukkaisen tuutorin kanssa, käynyt kävelyllä luentojen välissä ja kirjoittanut saarnaa mahtimessuun. Huoletta sulkenut kirjat maailman uskonnoista ja syönyt mansikkajugurttia sittenkin vain makuun keskittyen.

Tätä sydämeni kaipaa.

Kuunnellut kutsua. Tällä hetkellä, vaikka valkokaulusunelma on kätkettynä varsin haalistuneeseen puheeseen, se ei lainkaan haittaa. Olen ihan varma, että minulle on paikka ja aika.

Muutamat punatiilitalossa vietetyt tunnit kera ihanien tyttöjen ja ihanan naisen. Valtava aika, ehkä avarampi mieli kuin koskaan. Kuinka joku niin loistaa sellaista valoa ja iloa ja rakkautta, sanoo viisaita? Ylitsevuotavaa lempeyttä. Kuinka voi tajuta kokonaisen maailman ainakin hetken niin voimakkaana? Kuinka on luotettava oma maailma jonkun käsiin, annettava laittaa käsi pään päälle ja oltava läsnä?

Tätä sydämeni kaipaa.

Äkillisestä päätöksestä lähetin sähköpostia tiedekuntalehden toimitukseen ja kerroin, että kirjoittaminen on ikuinen rakkaus, vaikka kokemusta mistään ei olekaan. Ylipuhuttu ystäväkin suostui, eikä tarvitse olla ainoa eksynyt fuksi. Elämä on kiva, maailma on kaunis.

Ehdottomasti kivoin viesti oli kuitenkin, että kiva nähdä. Kiva nähdä, vaikka en ole näkynyt kovin. Pyhä onni, ylistysseurakunta ja rakas Tähti.

There's a calling out, can you hear the sound? Can you hear His voice? Come up here, my beloved, my bride. -- See the light, breaking through the night.

toivon näkökulma

Olen kotonakotona ja tätä rakastan. Olen tehnyt niin lomaisia asioita kuin ihminen voi. On kaunis hetki elämässä, sanon päivittäin itselleni. Minulla on seuranani yhtäkkiä monta kaunista ja surullista ja elävää kirjoitettua maailmaa, joista kaikki ovat kiehtovia. Sanoja on ollut aito ikävä. Ja vaikka ajattelin totella muutamaa pappia, jotka kielsivät lukemasta järkeviä kirjoja lomalla, en osannutkaan. Todellako joululoma ilman teologista kirjallisuutta?

- armahduksesta puhuminen sopii vain miehille, joilla on kokoparta nauratti Riikka Pulkkinen.

- Kaikkea tulisi tarkastella ennen muuta toivon näkökulmasta voi olla syvä totuus

- Ja lisäksi ajatus siitä, että Raamatussa ylistetään useammin huutaen tai kuorossa lausuen kuin laulaen, hymyilytti.

Minulla on aikaa aivan kaikelle, tuntuu. On ehtinyt miettiä, että tarvitsen sellaisen seurakuntakodin, jossa on kunnolla tuttua, myös kaupunkiin. On ehtinyt tuntea.

Näin Ruusua ja Tähteä, mutta sen hetken lisäksi olen ollut ihanihan rauhassa, ja sekin on ollut varsin rakasta. Juoda glögiä ja pitää sylissä suloisinta koiralasta vaikka tunti. Kävellä hiljaa lumessa ja sanoa yksin ääneen, että maa on niin kaunis. Olen ollut ulkona enemmän kuin koko syksynä.

Joulu hiipi tänne ihan yhtäkkiä, kaikesta jouluhihkutuksesta huolimatta yllättäen taas. Paketoin viimeiset joululahjat, veljen karttaan käärityt villasukat, vasta aatonaattona, eikä silloinkaan ollut oikeastaan joulumieli. Jonkinlainen ilo vapahtajasta ja maallinenkin rauha asettui minuun vasta siinä, kun hämmensin riisipuuroa ja ikkunan takana oli kerrankin valkea joulumaisema. Kuusi toi taivaan olohuoneeseen ja hyräilin, että juhlimaan tulkaa.

Pakollinen joulumaterialismi kesti vain hetken onneksi. Sen hetken, kun paperiin kätketty kreikan sanakirja nauratti. Sain kivojakin lahjoja, kuten Roope Lipasti ja villasukat. Käytännöllisyys hymyilytti eniten kaikesta.

Yöllä en jaksanut messuun, mutta aamulla sitten raahasin (äkillisestä, ehkä varsin kauhistuttavasta kauhistuttavuudesta huolimatta) itseni kirkkoon kuulemaan syyspapin saarnaa armosta ja rauhasta. Sellaista kaikkea, että kyyneliä ei kehdannut itkeä koskaan, eikä sitten enää tarvinnut.