aina tulee uusi maanantai

Elämä jatkuu ja samalla tuntuu siltä, että kaikki seisoo paikallaan, ei enää edes odottaen vaan pysähtyneenä, hiljaa, vähän rampana. Sellainen tämä vuosi kai on. Ja samalla kalenterissa kääntyy joka viikko uusi aukeama. Aina tulee uusi maanantai, aina tulee uusi harmaa aamu. 

Arki kuitenkin juoksee eteenpäin. On töitä, iltoja junissa ja muissa julkisissa, kauppakassien paino käsivarsilla, tanssituntien muistona tummat mustelmat polvissa. Pikaisia välipalasmoothieita, nopeita salaatteja ja tasaisen pyöreitä korvapuusteja. Haaveita lyhyistä hiuksista, haaveita tulevaisuudesta ja katseita kartalla. Googlailen uusia paikkakuntia sitä mukaa, kun tuntemattomille Suomen nurkille kaivataan pappia.

Töissä on yleensä kivaa. Leireillään ja syysseikkaillaan. Perjantaisin koristellaan kirkkosalia, puhun kasveista ja kasvusta, ripustetaan paastohaasteita pyykkinarulle ja kirjoitetaan kysymyksiä Jumalalle. Meillä on maailman kivoimmat nuoret ja mulla, edelleen, maailman kivoin työ. 

Lopulta kuitenkin tulimme siihen pisteeseen, jossa maailma suljetaan taas pala palalta. Oon kiitollinen siitä, että ehti kulua melkein kokonainen syksy ennen kuin tanssitunnit loppui, työt siirrettiin viimeistäkin kohtaamista myöten etään ja kodin nurkat tulivat taas tutummiksi. 

Uuden edessä jännittää, joskus solmut tuntuu vain kiristyvän, vaikka kuinka yrittäis. Kiertelen uusilla kulmilla ja mietin, mitä pitäisi valita. Haluisin vaan luottaa siihen, että mitä vaan. Ja vaikka eniten sitä, mitä sydän tänään kaipaa. 

2 0 1 9

Tuntuu, että vuoden lopussa pitää katsella kulunutta ja viikata se siististi, tehdä elämässä inventaario ja miettiä, mikä on ollut kivaa, mikä ei ja mikä kaikkein rakkainta ja suojeltavaa. 2019 on ollut tosi erilainen kuin aiemmat ja silti elämä on ihan samaa kuin aina ennenkin. Aika arkinen ja tylsäkin vuosi ja toisaalta uudenlainen.

Oon hengähtänyt ja hengittänyt. Kuukaudet on kulkenut hitaasti ja osittain vajaina. Kalenteri on ollu tyhjempi kuin koskaan tai ainakaan moneen vuoteen. Keväällä tein työt oikeesti hyvin ja hiihtisleiriviikko oli muutenkin erittäin jees. Opiskelin vähän, kävin joskus semmassa ja whatsappailin paljon. Mastokaupunki keräsi mun ajatukset itelleen loppukevään. Ja vaikka mistään ei tullut mitään, oon kiitollinen kaikesta.

Oli vielä kiva kesätyökesä tutussa ja parhaassa paikassa. Leiri turkoosin veden rannalla ja leirit täällä Suomessa. Keskiviikot, torstait ja kaikki muut päivät. Paistettiin lettuja ja vaahtiksia, naurettiin ja leikittiin törmäilyautoja. Ihan hassua, kuinka siitä hapuilevasta hakemuksesta tuntemattomaan kolme vuotta sitten, seurasi maailman paras (kesä)työpaikka, maailman paras tilaisuus uskaltaa, kokeilla ja välillä epäonnistua ja aina rakastaa, tietää, että tätä haluun.

Muutama viikko sitten oli viimenen leiri, viimenen kerta kirkon salakäytävillä ja viimeset heit. Oli hullun haikeaa lähteä, aivan sairaan kummallista ja ikävä puski jo aamupalalla ja lautapelejä pelaillessa. Oon niiin kiitollinen, että oon saanut oppia tuntemaan ne nuoret kunnolla, nähdä kasvua ja kasvaa ite. Niin kiitollinen. Vaikka jo junalle kävellessä haikeet kyyneleet tunki silmiin, päällimmäisenä oli hyvät tunteet. Tulee mieletön ikävä.

Syksyllä oon tanssinut, leiponut ja kirjoittanut vähän gradua. Mun ohjaaja sanoi, että kyllä siitä tiedostonrääpäleestä valmis gradu tulee. Oon hengaillut tutuilla sohvilla ja juonut kahvia.

Odotan, että seuraava toisi vihdoin ne isot muutokset. Uutena vuotena aion kirjoittaa gradun loppuun, palauttaa sen ja sitoa sadat hajanaiset nopat maisteriksi. Kesälle mulla on koordinaatit ja ne on eri kuin koskaan ennen ja se on outoa. On monta riparia, kaikki uusissa paikoissa. Aion hakea töitä ja tavata piispoja ja jos kaikki käy hyvin, mut vihdoin vihitään papiksi. Jos ei heti ensi vuonna niin ehkä sitä seuraavana. Lisäksi aion kirjoittaa, lukea, tanssia, urheilla ja leipoa enemmän kuin kuluneena.

Kaikesta huolimatta ja juuri siksi, oon kiitollinen kaikesta. Kyynelistä junissa, kakuista ja korvapuusteista, harvenevista visiiteistä punatiilitalolle, violeteista sohvista, viimesistä esseistä ja gradutapaamisista. Kavereista ja muista matkakumppaneista. Onneksi kaikki sama on ensi vuosikymmenelläkin.

2 0 1 8

Keväällä arki oli sakean tylsää, harvoin tehtyjä latinan läksyjä ja epämääräisiä teologijuttuja, kunnes tuli huhtikuu ja elämä jälkeen klassisten kielten. Hyvä harkka-arki, hullun aurinkoinen kevätsää, liehuvat lahkeet, iltakävelyitä ja jokapäiväistä jätskiä vanajaveden rannalla. Opin huhti-toukokuussa tosi tosi paljon. Ne oli parhaat kuus viikkoa, mitä yliopisto on antanut.

Kesä oli aurinkoisin ikinä, oli kivat tutut kesätyöjutut, parhaat leirikollegat ja hyvät hommat. Leirivapaina monta pyörällä saavutettua kaupungin nurkkaa, sinistä rantaa ja merivesiuintia. Kavereita, kultaista kynsilakkaa, post-juhannuskakkua, melontaretki, synttäreitä ja kahveja, kreisi kuuma kesä.

Syksyllä maailman kivoimmat työt, paras arki 90 kilometrin päässä tästä kaupungista. Lemppareimmat nuoret, leirit, keskiviikot ja perjantait, ihan kaikki hetket. Lemppariarki. Ja jossain sen sivussa oli muutama ryhmätyö, kymmenen nopeeta noppaa. Viimeiset asiat tiedekuntayhdistyksessä, joka on kolme vuotta ollut vähintään kaikkien prioriteettien top kolmosessa.

Musta tuntuu, että nyt moni asia muuttuu. Keväällä keittelin vielä kahvia tiedekunnan keittiössä, mutta syksyllä aiemmin arjen keskeisimpien asioiden rooli oli yhtäkkiä mitä minimaalisin. Hullua, haikeeta ja jännää, vaikka junasyksy oli just paras. Ja ensi vuodelle en osaa asettaa tarkkaa sijaintia tai selkeitä toiveita, koska kaikki on vaan haurasta haavetta ja asiat murroskohdissaan. 12 kuukauden päästä kaikki saattaa olla aika toisin tai sitten ihan samoin, saatan valmistua tai en, olla täällä tai ihan muualla.


Kaikesta huolimatta ja juuri siksi oon tosi kiitollinen. Vuotta täyttivät paitsi harkka ja työt myös pienet helmihetket, kuten superkaunis vuosijuhlailta, keväinen miniloma ja tallinna, jokainen leiri, tanssiaiset ja sieniretki, parit juustokakut, harvenevat illat huoltoasemalla, vikat violetit järjestöjutut, soveltuvuuspohdinnat, kiipeilyseinät ja ääniviestit. 2018 oli kiva harmaitakin päiviä myöten.

vetten päällä käydä anna

Oli leirin jälkeinen lomaviikko, pari piknikkiä linnasaaressa, porvoo, nepskuu, post-juhannussynttärit, porkkanakakkua ja kaikkia kivoja. Ja paljon aurinkoa, sanoja, paljon rauhaa ja hiljaisuutta. Hyviä asioita.

Oli yks vika torstai-ilta ja hirveen haikeet fiilikset, vaikka viikkoja oli vielä neljä. Iloa, rauhaa ja rakkautta, sanoin ja puhuin Jumalan grillihiilistä. Tää on ollut hullun nopee ja hyvä kesä, en haluaisi syksyä.

Sitten taas leiri, kesän toka. Kivoja tyyppejä, vauhtia ja paljonpaljon kahvia. Vikan illan tuohusseuroissa sai taas vakavissaan sanoa, että tosissaan te ootte ihmeitä ja suuria sittenkin. Leirin jälkeinen epätodellisuus on muuttumaton, leiriväsymys on vakio. Juon yksin raparperimehua ja vaellan tän kaupungin rannoilla, koitan löytää uskoa leirinjälkeiseen elämään.


Salaa odotan jotain uutta ja jännää, mutten osaa etsiä mitään konkreettista. Kun en vielä viidennenkään jälkeen haluis olla järkevä vaan välttelen aikuisuutta ja auton hankintaa. Mutta tässäkään ei muka ole hyvä. Vaikka juuri tässä kesässä, niin paljon on.

Ja sitten kuitenkin, aika on kulunut hurjaa vauhtia, tapahtuu kaikenlaista ja sujuvat suunnitelmat rikkoontuu. Elämä on ihan jees.

kesäasioita

Orientoituminen kesään alkoi jo oikeesti toukokuussa, kun oli eka pikkuleiri ja jokapäiväinen jätski. Sen jälkeen on ollut vaan kesäasioita, kuten kultaista kynsilakkaa, sandaaleja ja auringonlaskuisia iltoja. Jossain välissä palautin vihdoin harkkaraportin ja kevään vikat opintopisteet ilmestyi oodiin. Hassua, että enää yksi vuosi ja sitten vois olla aikuinen. Hullun hurjaa.

On ollut hassua aikaa, kun en oo tehnyt oikein mitään sellaista, mitä normaalissa arjessa. En oo ollut tehokas, en oo saanut aikaan. En oo kirjoittanut enkä vastannut kellekään. Niiden sijaan oon istunut junassa ja tanssinut yksin smurffi-biisien tahtiin, tehnyt työt, käynyt kahvilla ja lukenut kivoja kirjoja. Ja muistanut, miten kotona ollaan. Miten voi olla niin?

Oli ripari ja yheksän päivää kahdenkymmenen kahden luojan lapsen, taivaan kauneimman ajatuksen kanssa. Mun elämän varmaan parhaimmat ohjaajakollegat, niin monta naurua päivällispöydässä ja saunassa. Leirijumiksissa sinnepäin lauletut liturgiat, nopeiten valmistellut hartaudet ja niin rento olo. Hullun vaikee escape -peli, ihanat isoset, eksynyt lepakko, keijo ja pentti, leirijuhannus ja viiskymmentä lettua ja haitarivieraita jatkuvasti. Oli kivaa, tykkään mun töistä.

sinun rauhasi meille

Pari viikkoa sitten kävin yhden yön visiitillä hiipakuntakaupungissa, kylässä piispan kotona ja söpöimmässä minikappelissa, pyynikin päällä auringon laskiessa. Oli hyvät syvät pari päivää. Puhetta tavallisten tyyppien hyvästä arjesta, luottamusta siihen. Että kutsu kantaa ja sinun rauhasi meille.

Ehkei aina tarvii olla ihan niin varma ja vahva, ehkei tarvii tuntea niin voimakkaasti ja joka päivä tahtoa. Ehkä saa vaan tehdä sitä, mikä kiinnostaa ja antaa kutsujan ottaa vastuu siitä, että mä oon ok ja tarpeeks. Ei se siemen pääse ees itämään, kun sitä pitää alituiseen kaivaa ylös ja tarkastella että miks ei se kasva.


Viime viikolla raahasin itseni kokoisen laukun bussiin ja linnakaupunkiin. Täällä on ihan hyvä. Varastossa sata lammaspehmoa ja kalenterissa kirkkoarki. Sänky toivottavasti saapumassa tähän huoneeseen niinku luvattiin.

Lisäks oon kirjoittanut kirjeitä, saanut postia puolen vuoden takaa, miettiny kesää ja nuoruutta. Oodiin tupsahti latinan tentistä yrittämättä ja tunteja skippaillenkin yllätysvitonen, teki iloikseksi. Iltakävelyillä tuoksuu sima, aurinko painuu aina vaan myöhemmin ja elämä on hyvä.

kaltaises sydämen

On ollut
- latinan läksyt ekan kerran keväässä
- kahvia ja smoothieita
- solujuttuja, yllätystuttuja
- solsidan, ihana
- syke
- kiire bussiin ja paikkoihin
- pannukakkutarjoilua ja kaikkee hyvää
- tyyppejä teellä
- svenska klubben ja tove jansson

Oon miettinyt, että
- millainen pappi musta tulee
- ja tunteeko kukaan mua oikeesti
- oonko koskaan kellekään ihan rehellinen ja aito
- ja miksen ois

Maaliskuun leirillä sata sanaa kutsusta, kutsuttuna elämisestä ja siihen vastaamisesta. Avoimia ajatuksia kuplien välissä asumisesta ja identiteeteistä. Kaks minuuttia pantapaidassa oli hauska ja läppä, mutta tosissaan, se mahtuis päälle varmaan oikeestikin.

Mutta 4.3. oli kaunis sunnuntai ja tajusin, että mun kellariseurakunnassa on paljon niin tuttua ja rakasta, että se on mun ainoo varma kiintopiste tässä kaupungissa ja etten mä voi sieltä lähteä ellen muuta pois. Ja että vaikka mun suurin unelma estyis sen vuoks, niin sitten se ei varmaan olekaan mun unelma.

Perustettiin taas kymmenen mielikuvitustiimiä ja naurettiin ovella, vaikkei mun edes pitänyt jäädä pitkäksi. Oli hyvä päivä. Ja pitkästä aikaa niin superhelppo olo ja onni.

katsokaa siskot katsokaa veljet

Viime viikon helmihetki oli ehdottomasti tiistai ja #tytclxv, kun vanhin ja kaunein täytti 165 ja juhlittiin vuorokauden ympäri rakkainta violettia. Ilta oli kaunis ja ihana. Sali täynnä loistavia kasvoja, upeita ystäviä, söpöjä tyyppejä, hyviä juttuja, oivaltavia puheita, rakkautta ja parhautta.

Tuntu vanhalta, kun tyypit, joiden kanssa oli helppoa jutella ja kävellä jatkoille oli just saaneet töitä tai ainakin on kohta valmistumassa. Milloin musta tuli vanha ja mun tutuista oikeita aikuisia? Päähän hiipii haikee kaipuu, että oispa fuksi ja oispa kaikki nää vuodet vielä edessä, vaikka samalla tiiän, että tässä on paras.

Myös mä selvisin puheesta, vaikka se olikin huonosti maanantaina valmisteltu ja vasta jälkkärillä ja jännitti niin paljon, että suklaa fondantin syöminen oli vähän vaikeeta. Jotain kiehtovaa hyvää siinä siltikin on, kun mikki on viimein kädessä ja katseet kohdistuu muhun, mun jutuille nauretaan ja hymyillään. Jotain oudon siistiä.

Tanssittiin nestori miikkulaista, vaikka sanottiin, ettei liian pitkässä mekossa vois. Naurettiin ja puhuttiin kesästä ja elämästä. Sitten tanssittiin valssia neljältä yöllä klusterilla. Kotimatka oli pitkä ja kylmä ja lumisateinen, mutta muuten ilta oli aika todella ja kaikin tavoin kokonaisvaltaisen onnellinen. Katsokaa siskot katsokaa veljet huomisen valoa päin, maailmaan käymme yhdessä rohkeina näin.

projektei

Toivon, että alkavana vuonna esim

pelkään vähemmän.
sanon hyviin juttuihin useammin heti joo.
luen enemmän raamattua.
luen enemmän.
oon metsässä ja rannassa enemmän.
tuhoan vähemmän luotua.

ja lopulta näiden edellisten tuotteena
oon vielä enemmän onnellinen.

Eli lähinnä unelmoin, että oon enemmän mä ja hyvä ja vähemmän rikon mitään. En usko elämäprojekteihin, kun elämä ei ole mikään suoritussaavutus. Mutta talven murtumapisteessä kaikki vanha jää ja on ihan luonnollista (ja ainoastaan tässä kohtaa edes mahdollista) miettiä, mitä tulevina kuukausina tahtoo.

Toivon, että keksin välivuodelle mahdollisuuden ennen valmistumista (tai muun tyydyttävän ratkaisun ennen aikuisuutta ja auton hankkimista), kirjoitan, tutustun uusiin paikkoihin ja tyyppeihin ja rakastan enemmän kaikkia vanhoja. Toivon, että opin paljon huhti-toukokuussa, että kesä on loistava ja syksylle löytyy koordinaatit ja sisällöt. Että kaikki on hyvää. 

2 0 1 7

Parhaita tänä vuonna oli:

kandi_habibi.doc, vain pari viikkoa

tarvitseeko edes erikseen mainita,
se, että vihdoin uskallan sanoa,
että enemmän kuin mistään
unelmoin valkoisesta kauluksesta
(musta tulee pappi.
Jos Jumala suo, mutta ilman turhaa ehkää)

valmis kandi_habibi.doc, viitonen
toisiinsa sidotut 180 op.

saari toukokuussa

kuninkaallinen kesä
huiput nuoret
leirit ja ennen kaikkea tieto tulevasta

ainejärjestökiire, rakas paras spirre
ja myös ensi vuonna juttuja, uusia

vr

eli aivan kaikki arkiset asiat, leivotut kakut, luentosalit ja oppimispäiväkirjat, koheesio, puhelut kirkkojen varaamiseksi, messupalaverit, paniikkisähköpostit, vr-hetket ja snäpätyt tunteet, leirit, uimavalvotut ja laululeikityt saaripäivät, se hirveän kylmä nuuksioyö, syksynkin leirit, kaikki violetit hetket, myöhään klusterilla tiskatut tunnit, kahvihetket, yksin katsotut elokuvat, riika, tyypit, latinan läksyt, muut pienet ja suuret jutut. Edes osia ja kappaleita mainitakseni.

saari, lokakuu

Nää kakstoista kuukautta on olleet oikeestti parhaat koskaan, niin paljon hyvää ja kaunista. Salaa oon pelännyt järjettömän  paljon, päättänyt luopua ja kuitenkin pidellyt kiinni. Ja kaikesta huolimatta ja juuri siksi, juuri tässä on niin hyvä.

gratias ago quam maximas

nuorina, voittoisina

24.11.

Haluisin nukkuu. Oon ollut uskomattoman väsynyt viimesinä päivinä, tekis mieli aamuisin vaan upota kukkapeittoon ja tyynyjen keskelle, olla nousematta kellon piristessä ja painaa silmät takas kiinni, nukkua.

Tässä kuussa ei oo aikaa ja samaan aikaan sitä on ihan liikaa, mutta tuhraan sen kaiken sumusiin aamukahveihin, lumisateen tuijotteluun, päiväkahviin, ensitreffeihin alttarilla, iltakahviin. eikä sitä jää käytettäväksi latinan matikkakielioppiin tai hulluihin sanastoihin, joita varmaan rakastaisin, jos osaisin. Osaisin jos yrittäisin ees kerran viikossa vähän.

Toisessa välilehdessä mulla oli koko päivän ruotsinkielinen artikkeli (Delad tro i individualiserade samhällen - Tendenser från den samtida europeiska religiösa scenen) jota luen puoli sivua kerrallaan. Sitten istun välissä tunnin hiljaa ja mietin muita. 

Pari työhakemusta sinne tänne, ajatukset ensi kesässä ja suomen kartan kulmilla, minne suuntaisi.

2.12.

Enää muutama hetki jouluun, ihanaa. Odotan lomaa koko ajan enemmän, mikään ei oo edennyt. Pieniä juttuja tapahtuu kuitenki.

Viime viikolla oli latinan tentti, meni ihan okei. Oisin voinut osata enemmän ja harmi hiipii mieleen, mutta mä yritin ees vähän ja sillä vähällä sai toivottavasti tarpeeksi. Maanantaina perehdytin mun seuraajan ja tuntuu vihdoin siltä, että rakkaasta ja parhaasta spirrestä joutuu luopumaan (pääsee eroon) ihan tosissaan. Yks päivä sain parhaan mahdollisen puhelun. Tehtiin neljäkymmentä purkkia sinappia torstaina. Eilen sitsattiin roomateemalla, oli kivaa ja paljon viiniä, mutta hyvä ilta kuitenki. Tuntu vanhalta, kun olin fuksi -14.

Vieläkin haluisin nukkuu, vielä enemmän haluisin nukkuu. Ja samalla tää syksy on ollut mulle tosi hyvä ja hellä.

nopein voittaa

Vuorokausi taivaan alla oli hyvä mielelle. Nuotio oli kuuma ja kasvisnakit hyviä. Kaikki muut sen ympärillä puhui enkkua tai espanjaa (ymmärsin sen verran kuin tienes hambre). Myöhään lampi oli ihan hiljaa, lumpeen lehdet rauhassa ja lämmin vesi syvän tumma. Oli kylmä yö, tosi tosi kylmä. Maattiin vierekkäin teltassa, jonka yllä tuuli humisi ja jonka vieressä sorsat hyppi lampeen kuuden maissa. Mietin elämää.

Mun aivoista joku osa prosessoi tässä kuussa joka hetki tulevaa. Jossain taustalla harmaana massana painaa ikuinen epävarmuus. Voiko siitä luovuttaa sittenkään, kun kädet on laskettu päälle, todettu että tahdon ja puettu stoolaan ja kasukkaan? Jos siis on.

Selaan huvin vuoksi, kesäloman iloksi sakastin avoimia työpaikkoja. Piirrän mun mieleen karttaa seurakuntapappien viransijaisuuksista, pohdin kuinka etelään uskaltaisi toivoa jäävänsä. Googlaan, kun en tiedä puolta noista paikkakunnista. Savitaipale, Mikkeli, Siikalatva, Keminmaa, Oulainen, Kolari. Vaikka aikaa on vielä kaksi vuotta, enää kaksi vuotta. 

Jossain siellä, joskus. Mun paikka, mä toivon. Kyllä mä opin minkä tahansa kunnan tunnistamaan kartalta, sitten kun on sen aika.

Eniten mua ärsyttää tän maailman kilpailu ja kiire. Jatkuva unelma olla paras ja nopein, pystyä mihin vaan ja unohtaa ihmisyys, sitä meille saarnataan ja siihen me nojataan. Ja se tuntuu ihan typerältä. Mutten tiedä, missä kohtaa me kaikki rakensimme kaiken täyden kalenterin varaan, missä kuussa virret alettiin veisata kiireelle ja kaikki glooria kohdistui ajan epäjumalille.

Armoa tyypit, haluisin sanoo. 

taivas ei oo rajana

Sunnuntai-aamut valkoisessa talossa, lupauksia: sinä riität, sut on asetettu oikealle paikalle, sut on valittu ja luotu juuri tuohon, tarkoitettu tässä kuussa sinne missä ootkin. Käsi sun ympärillä, hymyä ja halausta ja kuitenkin mun päässä sihisee vaan epäusko, epäluottamus ja ymmärtämättömyys.

Murheet liikaa meille maksaa, sen huomaa, mut miten elää ostamatta vaan valheita, alaspainavia kommentteja ja sivulauseitten sameita sisältöjä. En vieläkään osaa. Sunnuntai-illat kotona, tuntuu maailmanlopulta. Eikä yhtään voittoa.

Mut samaan aikaan, täytyy antaa kaikkensa, jos haluu kylpee onnessa. Taivas ei oo rajana, tanssin avaruudessa. Mä toivon, että tänä tulevana syksynä mä vihdoin uskallan päästää irti jostain, mikä pitelee kii ja mä uskallan tehdä niinku mä haluun.

Kaupungin kaduilla, jaettuja sanoja, arkisia ajatuksia. Illat pimenee ja se on ihmeellistä. Bussin ikkunoista näkee vaan oman peilikuvan, sinisessä farkkutakissa pieni tyttö. Nää on abstrakteja ajatuksia ja osittain totuuksia. Mä toivon, että nää pysyy ja muuttaa mua.

Intertekstuaalinen viittauskunnia Mikko Harju.

leirisaari

Kesäkuun viimeisenä torstaina mentiin sinisellä lautalla saareen 28 ihanan nuoren kanssa. Monta kriittistä hetkeä, paljon ihanaa naurua, kymmeniä hassuja vitsejä ja hölmöjä juttuja. Yks löytyy joka ilta väärästä huoneesta, pari kyselee kiperiä kysymyksiä tunneilla ja loput laulaa kuin enkelit. Maailman kaunein kappeli, parhaita hetkiä notskilla, fidget spinnerit tulessa ja mullekin uusia laululeikkejä yksi toisensa perään. Hullun kivaa, rakastan tätä kaikkea.

Pirtissä nauretaan leiribingolle, katosta tippuville mötköille, puhelulle brittiläisestä numerosta ja kielletyille kirosanoille. Puhutaan vakavia ja sanotaan, että uskalla tavoitella sun unelmia. Päätän uskaltaa.

Leirin jälkeen ei oo yhtään hiljaista päivää, siirrän koomaa ja väsymystä eteenpäin aina seuraavaan päivään, jos joskus ois aikaa nukkua kiinni puuttuvat tunnit. Ajatukset saaressa yhä, onneksi pian pääsee takaisin uusien huikeiden kanssa.

villasukkapäiviä

Vapaaviikot on hukkuneet kaikkien tärkeiden, mutta pienten arkijuttujen alle. On toukokuu, ja kuljen villasukissa ja juon teetä. Villasukkapäiviä, teehetkiä, rakastan. Kirjoitan raamismateriaaleja ja hartauksia. Mä rakastan sitä, kuinka vasta kun ajatukset suodattuu sormien ja näppiksen kautta ruudulle, ne muuttuu selkeiksi ja loogisiksi kokonaisuuksiksi ja kauniiksi lauseiksi.



Viikonloppuna oli kesän eka leiri, kolme päivää maailman söpöimmässä leirisaaressa. Lauantain aamuaivoissa asui tahmeus ja se harmitti, mutta en voi lakata yllättymästä, kuinka siunattu oikein olen, kun saan tehdä tällaista työtä. Niin kivoja tyyppejä, niin kivoja ensi kesän isosia, niin kivoja asioita. En tiedä, kuinka voisin kiittää tarpeeksi.

Kirkkokupla tuntuu jälleen turvalliselta ja kiehtoo samalla. On pappisvihkimystä ja messua. Epäilyttää, että tällä tavalla tulen takaisin ja koen kaiken tutun, muuttumattoman niin rakkaana. On reformaatio ja piispanvaali, tää on ilmeisen hyvä paluuvuosi. (enkä tiedä, onko puhe paluusta relevanttia, kun mihinkään en varsinaisesti koskaan mennyt, enkä mun seikkailuseurakuntaa, kotia, oo jättämässä nyt myöskään) Haaveissa siis vahvana valkoinen kaulus, ainakin nyt just. Katsellaan uudelleen viikon kuluttua.

e l ä m ä

On niitä päivä:

joina makaan sängyssä kahteen, vaikken haluis. joina syön vadelmapuuroa, lohturuokaa, lämmintä peittoa kaikkeen ajatussolmuun ja ahdistavaan aivotoimintaan. joina vaellan ympäri kaupunkia tärkeiden asioiden perässä, törmään tyyppeihin, jotka sekoittaa mun pään, enkä saa hoidettua yhtään tärkeää asiaa, kun kimpoan takaisin ja seuraavaan.

joina oon epävarmin, heikoin luottamaan, pelokkain pieni. joina elämä on takkuinen ja sumea, likainen tuulilasi ja siitepölystä tahmea.

Sitten on niitä toisia päiviä:

joina sähköpostiin kiertyy viisaita sanoja, vastaan heti ja soitan tuntemattomiin numeroihin. joina varaan kalenterista päiviä toimille ja tapahtumille, suunnittelen kiirettä ja olen innostunut ja varma. joina nään mun tulevaisuuden kirkkaana tiilisissä kirkkosaleissa, tai jossain muualla, ihan sama. joina on helppoa laskea unelmia ja antaa niiden olla.

joina rakastan tuulta ja merta, rakastan hyvää ruokaa, leivon kakkua heti aamusta ja nauran. joina heittäydyn helpolla ja joina virheet saa vaan hymyilemään.

kaikenlaisia

arkitaivas

Tän kaupungin taivas on kirkas vielä yöllä. Elämä on kerrankin kauniina mun edessä ja tosissani uskon taas arkiunelmiin. Mua pelottaa innostua, koska pudotus on aina syvä, mutta tää heliumhaave meinaa karata, vaikka kiskon narua koko ajan alemmas.

(Tää haave käsittää taas kauluksen, niinku aina. En tajua, miten mun aivot toimii näin. Tällä kertaa tuntuu ihan samalta kun aina ennenkin eikä mikään ilmeisesti koskaan muutu. Mä uskon, että ratkaisu saattais olla armo, tässäkin.)


Viimeisen viikon aikana oon yrittänyt hoitaa viimeiset koulupaniikit (ainakin melkein) ja koittanut keksiä viimeiset kaksi kandinoppaa (ei tapahdu). Ajatellut syyskuu-joulukuuta, päättänyt olla kerrankin ajoissa tulevan arjen suhteen.

Oon ajanut mukamaalle askartelemaan kortteja ja katsomaan euroviisuja (miten sitä peltomaisemaa voi olla välillä niin ikävä, että keskellä yötä herää lukemaan matkailusivuja ja muistelemaan korkeimpia kallioita, hiidenkirnuja ja kunnankirjaston arkkitehtuuria?). Ja leiponut vegaanista juustokakkua äidille, ei makuhavaintoja, mutta äiti sanoi kiitos hyvää

Välissä oon havainnut, että aurinko paistaa vielä yhdeksän jälkeen ja tää kesä alkaa ihan tosi pian. Tiedän, että siitä tulee super, mulla on ympärillä kivoimmat tyypit ja niin inspiroivat työt, etten kestä!

aallot saa taas rauhaa keinuttaa

Joka toinen yö valvon kahteen klusterilla. Maaliskuun illat täyttää tiedekuntayhdistys. Lauletaan virsiä, juodaan viiniä ja syödään pitsaa sohvilla. Järjestän vierailijoita ja varailen kirkkoja. On kiire ja puuskun raivoa, seuraavalla sekunnilla iloitsen eniten. Tätä vuoristorataa on elämä.

Silti kysyn, miksi väsyttää.



Välilehdellä on maailmojen paras oppimispäiväkirja. Se, jossa en kauheasti valehtele, vaan aidosti oivallan ja jään pohtimaan. Sellaista sattuu näköjään, tää tiede voi sittenkin ilahduttaa. Keskiviikkoaamuna kello kymmenen on helppo, helppo herätä ja jaksaa. Society and community cohesion on kalenterin kiinnostavimmat sanat, salaa kaavailen tulevaisuutta niidenkin parissa.

Öisin nään unia kadonneista ystävistä. Sovitaan tapaamisia ja unohdetaan niitä sitten. Arki on sekavaa. Mä olen usein hankala, usein tahallani. Kuitenkin mulle luvataan, että tie on valmis ja selvä, vaikken näkisi.

Ja mä katson lasin läpi, kun sä kävelet mua päin. Kun sä tuut sittenkin ja katsotaan silmiin ja mietin, oisko mahdollista, vaikka pimeässä illassa et enää sanokaan hei. Ja mun ajatukset sekoaa tähän kaikkeen. Inhoan sekvauutta ja hallitsematta jääneitä tunteita.

onnijuttuja

- raitapaidat
- random saksan kurssi
- yksi nauruisa moi pimeänä iltana
- lukioajan solun uudelleen oleminen
- hillsong på svenska (tää on mun panostustaso tällä hetkellä)

nää tekee mut onnelliseksi just tässä

sumunen snäppistory puhuu mun arjesta, jossa en nuku tarpeeksi, hengaan suhella paljon ja luen tenttiin tosi nopeesti, jos ehdin

vaikka myöhästyin teatterista, jonka takia juoksin kolmeen bussiin hullun lujaa ja yskin yksin hakanimessä. vaikka väsyttää, enkä jaksa iltaisin ihmismassoja. mä päätin, että se on ok.

ruotsiplääni b toimi ja ruotsi on ihana kieli.
mä nauran
ja mä tiedän, oon turvassa

operaatio 2017

kasvaa suhteessa rakastavaan ja yliluonnolliseen Jumalaan

kasvaa suhteessa muihin ihmisiin, tulla paremmaksi kuuntelijaksi

elää rakastaen itseä (syödä, nukkua, liikkua, levätä)

sanoa useammin kyllä hassuihin ideoihin

Näin visioin neljältä aamuyöstä 1. tammikuuta 2017. Olin tanssinut suomen leudossa talvessa, torilla tuhansien keskellä. Katsonut taivaalle ammuttua palavaa massaa ja nauranut. Laulanut paljon onnea parille rakkaalle whatsappin välityksellä keskellä yötä.

Vuoden viimeiset illat vietin hillsongin tahtiin (ja vikan yön siellä torilla). Hillsong-hetkinä tunsin valtavaa iloa siitä, että saan olla just tässä. Sinistä valoa, teräviä äänia, suoria sanoja ja hyviä puhujia. Jumala tekee mun sielussa asioita joka päivä, mutta ne jutut mitä koin mun sydämeen asetettavan vuoden tokavikana iltana tuntui olevan jotain tavallista isompaa.

Uskon, että tää tuleva vuosi on hyvä. Viime vuosi oli myös ihan kiva, mutta luulen, että jotain mussa on muuttunut niin, että tää alkaa jo ihan eri sävyillä kuin edellinen. Ja ihan varmasti tulee myös harmaita massoja, aaltoja jotka uhkaa heittää lattiaan ja sen läpi, mutta mun lattia on vahva kallio, joka kestää. Ja varmasti en tiedä mitään ja pelko ja epäluottamus hiipii nurkissa joka maanantai, mutta samalla ilo kiertyy serpentiininä yhtä tiukkaan mun elämään.