nopein voittaa

Vuorokausi taivaan alla oli hyvä mielelle. Nuotio oli kuuma ja kasvisnakit hyviä. Kaikki muut sen ympärillä puhui enkkua tai espanjaa (ymmärsin sen verran kuin tienes hambre). Myöhään lampi oli ihan hiljaa, lumpeen lehdet rauhassa ja lämmin vesi syvän tumma. Oli kylmä yö, tosi tosi kylmä. Maattiin vierekkäin teltassa, jonka yllä tuuli humisi ja jonka vieressä sorsat hyppi lampeen kuuden maissa. Mietin elämää.

Mun aivoista joku osa prosessoi tässä kuussa joka hetki tulevaa. Jossain taustalla harmaana massana painaa ikuinen epävarmuus. Voiko siitä luovuttaa sittenkään, kun kädet on laskettu päälle, todettu että tahdon ja puettu stoolaan ja kasukkaan? Jos siis on.

Selaan huvin vuoksi, kesäloman iloksi sakastin avoimia työpaikkoja. Piirrän mun mieleen karttaa seurakuntapappien viransijaisuuksista, pohdin kuinka etelään uskaltaisi toivoa jäävänsä. Googlaan, kun en tiedä puolta noista paikkakunnista. Savitaipale, Mikkeli, Siikalatva, Keminmaa, Oulainen, Kolari. Vaikka aikaa on vielä kaksi vuotta, enää kaksi vuotta. 

Jossain siellä, joskus. Mun paikka, mä toivon. Kyllä mä opin minkä tahansa kunnan tunnistamaan kartalta, sitten kun on sen aika.

Eniten mua ärsyttää tän maailman kilpailu ja kiire. Jatkuva unelma olla paras ja nopein, pystyä mihin vaan ja unohtaa ihmisyys, sitä meille saarnataan ja siihen me nojataan. Ja se tuntuu ihan typerältä. Mutten tiedä, missä kohtaa me kaikki rakensimme kaiken täyden kalenterin varaan, missä kuussa virret alettiin veisata kiireelle ja kaikki glooria kohdistui ajan epäjumalille.

Armoa tyypit, haluisin sanoo.