puutalorakkaus ja lumiset kivet

oi.

Auto söi valtavasti mustaa alleen ja tien vieressä luikerteli paimionjoki. Luin siitä joskus lapsena kirjan, enkä voi ajaa rannikolle muistamatta. Vihdoin oli tuttu rakas ja toivoa täyttävä aurinkokaupunki Naantali.

oi.

Naantalissa vastaan tulee ihmisiä, jotka puhuvat oikeasti ruotsia ja ääntävät suomen hassusti. Tulee vastaan ihmisiä, joille uskaltaa hymyillä, koska ei tule enää koskaan näkemään niitä. Ja merenrantakaupungissa on sillä tavalla hassua, että siellä ei koskaan sada vettä. Ja että hymyilyttää.

Meri oli puolittain jäässä ja jää lauloi ja poksui hassusti. Koirani huiskutti häntää ja vietimme pitkiä tunteja kävellen puutalokujia ja teitä jään reunalla. Kuljetin sen paikkoihin, joissa oli kyltissä valkoisen terrierin päällä punainen kielto, koska eihän niitä talvisin kukaan vahdi.

Ihmettelen maailmaa. Pihlajanmarjat muistuttavat pelottavalla tavalla lumeen vaipuneita veripisaroita tähän aikaan vuotta. (katsokaa vaikka) Ja minulla oli aikaa katsella, kuinka määrätön joukko lintuja lentää milloin vain lähimmästä puusta. Katsokaa, kuinka kirkko heijastuu maailman pinnasta.

Muumisaaren rantakalliolla maailma oli ihan hiljaa. Saattoi luulla olevansa koko paikassa ihan ihan yksin. Eikä haitannut, että huopatossuihin meni lunta tai että jää ei olisi kantanut kävellä. Siitä kaupungista on kerrotavaksi vain kliseisiä onnisanoja, eikä sekään varmasti haittaa ollenkaan.