kaksituhattaneljätoista

On ollut varmaankin koko ikuisuuteni oudoin ja muuttavin vuosi. Vuosi sitten olin ihan eri tyttö.

Keväällä oli vielä entinen elämä, sen kodit ja tutut. Valtava pelko arvon ytl:n edessä, halu mahtua Gaussin käyrän kapeaan päähän. Välillä itkin, ja välillä heittelin karkkia rekan lavalta satuhahmoksi pukeutuneena. Kesäkuussa ne tunnit, joina olin opetellut koulukirjat ulkoa ja tuntenut ne paremmin kuin itseni, lukivat valkoisella paperilla juuri toivottuina, ojennettiin ruusun kera minulle. 

Loppukevään teema oli inhoon asti varhaiskristityt ja ikuinen ikävä jossain sielussa. Varmuus valkokaulustulevaisuudesta, toiveet ja pelottava tuleva, turvallisin kuukausi haravoimassa hautausmaata. Ja kuitenkaan lukion loppuminen ei ollutkaan piste kaikelle, ollenkaan, vaikka jollekin kyllä. Oli pelottavin koe, jonka jälkeen pelkkä tyhjyys, metsä imaisi minut peittoonsa hetkittäin. 

Armon ikävä oli vielä talvella pelottavan valtava. Mutta sittemmin tänä vuonna, olen tutustunut välittävään, kärsivälliseen, kärsivään, kantavaan ja nostavaan Jumalaan. (kerran tapasin Jumalan) Sellaiseen joka nostattaa kyyneleet silmiin pelkästään siksi, että pyhyys on niin valtava, armo on niin suuri ja käsityskyky rajallinen.

Heinäkuussa nauratti elämänajan paras valkoinen kirje, jossa oli yliopiston leima. Luki onneksi olkoon ja kerrottiin pelkkää hyvää. Lähdin leirille nauraen. Onnessa matkustin aurinkoiseen merenrantakaupunkiin.

Syksy tuli tuntemattomana ja uutena, pelottavana. Elämä oli pakattu pahvilaatikoihin ja tammikuun uskonnon kertauskurssin opintoretkikohde oli minun paikkani syyskuusta. Yliopistosta on sittenkin tullut lyhyessä hetkessä varsin tuttu ja totuttu, niin tavallinen, ettei äänenpainossa enää ole mitään ylpeyttä. 

Olen

tutustunut määrättömästi kivoihin ihmisiin kertaa edellisen vuoden 

tarrautunut toisiin ja päästänyt irti

puhunut Jumalasta enemmän kuin  kai koskaan, niin vakavasti, niin tosissaan

löytänyt uusia kivoja seurakuntakoteja, valoja, toivoja

tajunnut, ettei vastuu varsinaisesti merkitse toimintaa tai edes paniikkia

ikävöinyt huiskuhäntää riehuvaa koiralasta

kirjoittanut liikaa ja liian vähän

oppinut muinaiskreikkaa ja akateemistanut tätä lasta (vailla tuloksia)

ja koskaan käteni eivät ole tosissaan tyhjät

Tässä kohtaa kuuluu tehdä lupauksia rikottavaksi alkuunsa, tammikuun viidentenä viimeistään. Lupaan edes yhtenä iltana pitää ne sanat, jotka lakkiaispäivänä lukivat oranssissa kortissa, jotka minulle kehotettiin. Ja sitten lupaan ne miljoona muuta, jotka unohdan ennen aamua. 

Hyvää ensi vuotta, kaunista huomista!