kadut tulvii juhlaa

Jouluun on ihan vähän aikaa, enkä ole oikein huomannut, On se hiipinyt minuunkin ja elämääni pieninä asioina. Piparkakkuja, glögiä, jouluvaloja, joululauluja, jouluhumua ja humua ja juhlaa. Kauneimmissa joululauluissa oli kirkko täydempi kuin ikinä ennen sen nähdessäni. Miten oi miten siellä olisi sellainen väenpaljous sunnuntaina kello kymmenen? Että penkkirivit eivät riitä, eikä vapaa lattia, niin että torillekin pakkautuu ihmisiä kuulemaan. Joulun vuoksi ne siellä olivat.

Mutta siltikään en ymmärtänyt tätä kuuta, en muistanut syödä joulukalenterin suklaista puoliakaan. 

Viimeiset päivät kaupungissa ostoskeskusjoulun (sitäkin saa rakastaa), katumuusikoiden ja joulukojujen keskellä. Kävelen kopisevia kylmiä katuja kivitalojen välissä ja hymyilen ihmisille, jotka kurtistavat kulmiaan ajan kulumiselle. On kiirekiirekiire, niin kuin kaikilla muilla, mutta samalla ei ollenkaan. Minulla on aikaa kävellä saman liikkeen ohi kolmesti, vaikka en sittenkään osataisi mitään. On aikaa ottaa tärähtäneitä valokuvia jouluvaloista ja pysähtyä koskemaan jokaista kaunista esinettä. 

Täällä kotona minun piti oppia tutkijoiden Jeesus-kuvien erot (erityisesti varmaan tutkijoiden nimet), ymmärtää synoptinen ongelma ja muistaa Paavalin elämä piiruntarkasti. Piti lähettää jonnekin kirje, jossa kuvaan, kuinka hyvä rippikouluopettaja olisinkaan. Mutta sitten, kun tulin kotiin, keitin teetä, soitin äidille, sytytin kynttilöitä ja pohdin, pitääkö kissavillapaita pakata joululomaksi kotiin, vai pärjäänkö noiden kuuden muun villaisen turvin. Kysyn Ruusulta, tarvitsenko toiset kengät, kun tajuan, että maailmassa on ihmsiä, joilla ei ole yksiäkään. Ja lopulta minä pakkaan ne miljoonat villapaidat, mutta en kenkiä. 

On jo liian myöhäistä kai kovin syvällistä tenttilukemista harjoittaa. Että huomenna pääsen kotiin tutun koiran kuonolle kyyneleeni valuttamaan.