nopein voittaa

Vuorokausi taivaan alla oli hyvä mielelle. Nuotio oli kuuma ja kasvisnakit hyviä. Kaikki muut sen ympärillä puhui enkkua tai espanjaa (ymmärsin sen verran kuin tienes hambre). Myöhään lampi oli ihan hiljaa, lumpeen lehdet rauhassa ja lämmin vesi syvän tumma. Oli kylmä yö, tosi tosi kylmä. Maattiin vierekkäin teltassa, jonka yllä tuuli humisi ja jonka vieressä sorsat hyppi lampeen kuuden maissa. Mietin elämää.

Mun aivoista joku osa prosessoi tässä kuussa joka hetki tulevaa. Jossain taustalla harmaana massana painaa ikuinen epävarmuus. Voiko siitä luovuttaa sittenkään, kun kädet on laskettu päälle, todettu että tahdon ja puettu stoolaan ja kasukkaan? Jos siis on.

Selaan huvin vuoksi, kesäloman iloksi sakastin avoimia työpaikkoja. Piirrän mun mieleen karttaa seurakuntapappien viransijaisuuksista, pohdin kuinka etelään uskaltaisi toivoa jäävänsä. Googlaan, kun en tiedä puolta noista paikkakunnista. Savitaipale, Mikkeli, Siikalatva, Keminmaa, Oulainen, Kolari. Vaikka aikaa on vielä kaksi vuotta, enää kaksi vuotta. 

Jossain siellä, joskus. Mun paikka, mä toivon. Kyllä mä opin minkä tahansa kunnan tunnistamaan kartalta, sitten kun on sen aika.

Eniten mua ärsyttää tän maailman kilpailu ja kiire. Jatkuva unelma olla paras ja nopein, pystyä mihin vaan ja unohtaa ihmisyys, sitä meille saarnataan ja siihen me nojataan. Ja se tuntuu ihan typerältä. Mutten tiedä, missä kohtaa me kaikki rakensimme kaiken täyden kalenterin varaan, missä kuussa virret alettiin veisata kiireelle ja kaikki glooria kohdistui ajan epäjumalille.

Armoa tyypit, haluisin sanoo. 

taivas ei oo rajana

Sunnuntai-aamut valkoisessa talossa, lupauksia: sinä riität, sut on asetettu oikealle paikalle, sut on valittu ja luotu juuri tuohon, tarkoitettu tässä kuussa sinne missä ootkin. Käsi sun ympärillä, hymyä ja halausta ja kuitenkin mun päässä sihisee vaan epäusko, epäluottamus ja ymmärtämättömyys.

Murheet liikaa meille maksaa, sen huomaa, mut miten elää ostamatta vaan valheita, alaspainavia kommentteja ja sivulauseitten sameita sisältöjä. En vieläkään osaa. Sunnuntai-illat kotona, tuntuu maailmanlopulta. Eikä yhtään voittoa.

Mut samaan aikaan, täytyy antaa kaikkensa, jos haluu kylpee onnessa. Taivas ei oo rajana, tanssin avaruudessa. Mä toivon, että tänä tulevana syksynä mä vihdoin uskallan päästää irti jostain, mikä pitelee kii ja mä uskallan tehdä niinku mä haluun.

Kaupungin kaduilla, jaettuja sanoja, arkisia ajatuksia. Illat pimenee ja se on ihmeellistä. Bussin ikkunoista näkee vaan oman peilikuvan, sinisessä farkkutakissa pieni tyttö. Nää on abstrakteja ajatuksia ja osittain totuuksia. Mä toivon, että nää pysyy ja muuttaa mua.

Intertekstuaalinen viittauskunnia Mikko Harju.

kom hjärtans fröjd

Piispanvaalin iltana sää oli kylmä, sininen ja harmaa. Niemen nokassa tuulee ja aallot soi. Loma tuntuu raskaalta ja kaikki vihkimykset ja muut pyörii aivoissa myttynä, joka tukkii hapen kulun. Meri on kylmä ja kantaa. Aallot iskee takaraivoon, mä uin, mä löydän takaisin limaisille puuportaille ja livahdan lämpimään pukukoppiin. Kaikki tuntuu konkreettiselta.

Istun aallonmurtajan laidalla seuraavanakin päivänä. Listaan sata syytä, joiden vuoksi, musta ei voinut tulla pappia, sata aitaa matkalla. Ja siitä huolimatta päätän, että tää on jotain sellaista, jota kohti aion taas kulkea. Jotain, jonka vuoksi uskallan luopua, jotain, jota haluan enemmän kuin mitään.

On syksy, mun lempivuodenaika. Vaikka kesää jää ikävä, nuoria on jo ja olisin mielelläni siellä niiden kanssa. SIlti syksy on kiva ja loma ok.

kuninkaallinen kesä

julkaisematon katkelma kesäkuulta, kertoo kuluneesta kesästä:

Unirytmi on kääntynyt järjenvastaiseksi, vaikka oon aina ennen ollut maanantaiaamuihminen, se joka hymyilee aamun ekalla oppitunnilla. Tänä kesänä mä valvon myöhään, nuokun junan tykytyksessä ja kirjoitan saarnoja keskiöisin. Maailma on öisin niin kaunis, että oon tyytyväinen mun reippaasti yön puolelle painottuviin vr-hetkiin.

Työkseni kiipeilen sytytysnesteen perässä täydessä häkkivarastossa, puhallan grillihiiliin, jotta ne syttyis, etsin geokätköjä, paistan lettuja ja pelaan aliasta ja mölkkyä nauravien nuorten kanssa. Ne kävelee mun kanssa asemalle ja vilkuttaa.

Pitäisi analysoida kateuden olemusta, anteeksiantamusta (/-antamista), laupeutta ja sitä, kuka lopulta oli maassa makaavan itä-helsinkiläisen lähimmäinen. Pohtia hengellisen työn kulkua ja kysyä paljon kysymyksiä. Tällä viikolla pohdin kuitenkin sitä, miksi en kirjoittanut jokaista esseetä lukuvuoden aikana, miksi vihaan hallitsemattomuutta ja missä iässä on ok hankkia ensimmäinen siihen liittyvä kriisi. (Koska kursseja oli liikaa ja väsytti, koska hallitut tunteet tottelee mun suunnitelmia, ehkä tässä iässä.)

Tää kesä on ollut puhdasta parhautta.

Parissa kuukaudessa opin kulkemaan kirkon salakäytävissä, avaamaan ovet ja sulkemaan ikkunat, puhumaan ilman yhtään paperia ja laulamaan iltalaulun aina ennen herran siunausta. Niin monta ihmeellistä luojan lasta, uskomattoman hienoja tyyppejä kaikki. Mun sanat ei riitä lähdön hetkellä.

Kuninkaallisen kesän päätteeksi tapahtui aivan huippu jatkisviikonloppu. Oli tankofutisotteluita, sumopainiviestiä, escape roomia saunan pukkarissa ja suppilautoja just ennen ukkosta. Yhdeksänkymmentä upeaa nuorta, parhaat kollegat ja huikeet jutut. Rakastan tätä, enkä halua mitään muuta niin paljon kuin tehdä tätä tulevaisuudessakin.

(Valkoista savua, meillä on piispa. Hän on kokenut ja lahjakas ja uskon, että hyvä.)

vapaita

leirivapaita:

kirjopyykkikoneellisia

sininen keltainen punainen

vaelluksia kaupungin kaduilla

aurinkopisaroita, tervasaari

esseekirjoja, tuttuja yliopiston vessassa

kysymyslistoja opintoneuvontaan

naistenlehtien sivuilla ruokaohjeita, 

sisustusvinkkejä, perhe-elämän yksityiskohtia

satumaisia juhannushäitä

kaukana mun tilanteista

pitkästä aikaa unisport

onnellinen kipu vatsalihaksissa

pellillinen granolaa

kahvia mantelimaitoon

ruokapohdintoja, elämän analyysejä

vapaus pohtia muita juttuja kuin kaulusta, hurraa

hullu määrä haukotuksia

päiväunia ekaa kertaa elämässä

arkisia asioita