2 0 2 0

Uusi vuosikymmen alkoi arkisesti, oli vielä tiedekunta, perjantaikahveja, pari hyvää leiriä (muun muassa superkiva hiihtis), uusia vegaanireseptejä, matkasuunnitelmia ja maailman parhaita tanssitunteja. Kirjoitettiin gradua kirjastossa, noustiin hissillä pakoon Helsinkiä ja juhlittiin vuosijuhlilla yhtenä lumisena iltana. Tuntuu, että niistä alkuvuoden huolettomista hetkistä ja kevyen arjen täyttämistä päivistä on ikuisuus.

Yhtäkkiä maaliskuisen arjen katkaisi pandemia, sekavat uutiset, muuttuvat rajoitukset ja pohjattomat pelot. Taulukoissa kasvavat kuolemaluvut, liian lähelle tullut hallitsemattomuus ja kutistunut elämänpiiri, kun meidät suljettiin toisiltamme. Kodin nurkat kävivät ahtaiksi, jossain välissä kirjoitin gradun loppuun ja  lähetin sen menemään. Huhtikuinen aurinko pelasti monet pyöräretkiminuutit ja yksin tehdyt seikkailut kaupungin rannoilla. Runoihin taltioitui toivo ja pelot. 

Säilyimme elävinä kesään. Postiluukusta kolahti kauan odotettu valkoinen paperi, musta tuli maisteri, vaikkei sitä saanutkaan juhlia. Vuodet tiedekunnalla loppui ja yhä välillä on ikävä. Kesä kului leireillä, ne oli muistoja normaaleista ajoista. Mulla oli maailman parhaat tiimit, ihanat ryhmät ja paljon kaikkea hauskaa. Rohkeutta, iloa, naurua ja uskallusta. 

Syksy vei mut takas tuttuihin työjuttuihin, niihin joille jo sata kertaa sanoin haikeena hyvästit. Illat kului töiden lisäks tanssisaleissa tai maski päässä julkisissa. Onneksi saatiin tanssia melkein koko kausi, sillä virtaava liike, laskut ja musiikki, joka huuhtoo pois pelot ja kantaa syvyyksien yli, on kuljettaneet eteenpäin kaiken muun keskellä. 

Säröjä, solmuja, haikeutta ja vaikeutta. Elämä on kaaos ja vaikka kaaoksessa tapahtuu paljon myös hyvää, epävarmuus on ikävä matkakumppani. Tulevaan katson varovaisen toiveikkaana, en uskalla rakennella haaveita tai unelmia, mutta ehkä jonain päivänä arki palaa tavallisemmaksi ja ehkä joskus taas halaamme, näemme ja uskallamme suunnitella tulevaa. 

aina tulee uusi maanantai

Elämä jatkuu ja samalla tuntuu siltä, että kaikki seisoo paikallaan, ei enää edes odottaen vaan pysähtyneenä, hiljaa, vähän rampana. Sellainen tämä vuosi kai on. Ja samalla kalenterissa kääntyy joka viikko uusi aukeama. Aina tulee uusi maanantai, aina tulee uusi harmaa aamu. 

Arki kuitenkin juoksee eteenpäin. On töitä, iltoja junissa ja muissa julkisissa, kauppakassien paino käsivarsilla, tanssituntien muistona tummat mustelmat polvissa. Pikaisia välipalasmoothieita, nopeita salaatteja ja tasaisen pyöreitä korvapuusteja. Haaveita lyhyistä hiuksista, haaveita tulevaisuudesta ja katseita kartalla. Googlailen uusia paikkakuntia sitä mukaa, kun tuntemattomille Suomen nurkille kaivataan pappia.

Töissä on yleensä kivaa. Leireillään ja syysseikkaillaan. Perjantaisin koristellaan kirkkosalia, puhun kasveista ja kasvusta, ripustetaan paastohaasteita pyykkinarulle ja kirjoitetaan kysymyksiä Jumalalle. Meillä on maailman kivoimmat nuoret ja mulla, edelleen, maailman kivoin työ. 

Lopulta kuitenkin tulimme siihen pisteeseen, jossa maailma suljetaan taas pala palalta. Oon kiitollinen siitä, että ehti kulua melkein kokonainen syksy ennen kuin tanssitunnit loppui, työt siirrettiin viimeistäkin kohtaamista myöten etään ja kodin nurkat tulivat taas tutummiksi. 

Uuden edessä jännittää, joskus solmut tuntuu vain kiristyvän, vaikka kuinka yrittäis. Kiertelen uusilla kulmilla ja mietin, mitä pitäisi valita. Haluisin vaan luottaa siihen, että mitä vaan. Ja vaikka eniten sitä, mitä sydän tänään kaipaa.