tarvitseeko edes erikseen mainita,
se, että vihdoin uskallan sanoa,
että enemmän kuin mistään
unelmoin valkoisesta kauluksesta
(musta tulee pappi.
Jos Jumala suo, mutta ilman turhaa ehkää)
valmis kandi_habibi.doc, viitonen
toisiinsa sidotut 180 op.
saari toukokuussa
kuninkaallinen kesä
huiput nuoret
leirit ja ennen kaikkea tieto tulevasta
ainejärjestökiire, rakas paras spirre
ja myös ensi vuonna juttuja, uusia
vr
eli aivan kaikki arkiset asiat, leivotut kakut, luentosalit ja oppimispäiväkirjat, koheesio, puhelut kirkkojen varaamiseksi, messupalaverit, paniikkisähköpostit, vr-hetket ja snäpätyt tunteet, leirit, uimavalvotut ja laululeikityt saaripäivät, se hirveän kylmä nuuksioyö, syksynkin leirit, kaikki violetit hetket, myöhään klusterilla tiskatut tunnit, kahvihetket, yksin katsotut elokuvat, riika, tyypit, latinan läksyt, muut pienet ja suuret jutut. Edes osia ja kappaleita mainitakseni.
saari, lokakuu
Nää kakstoista kuukautta on olleet oikeestti parhaat koskaan, niin paljon hyvää ja kaunista. Salaa oon pelännyt järjettömän paljon, päättänyt luopua ja kuitenkin pidellyt kiinni. Ja kaikesta huolimatta ja juuri siksi, juuri tässä on niin hyvä.
On syyskuu ja syksy. Syksy on mun lemppari. Rakastan hämärää, viileää säätä, tavallista arkea ja kiirettä. Ekaa kertaa kuitenkin koko elämässä syksy tuli liian pian, lähinnä kai siksi, että kesä oli maailman paras. Tää syksy on varmasti yhtä kiva kuin aina, mutta ekaa kertaa sillä oli kunnollinen kilpailija.
Toivoisin, että mun elämä voisi tänä tulevana syksynä olla vähemmän pakotetun täyttä, mutta silti tarpeeksi täynnä hyviä, rauhallisia, iloisia ja arkisia asioita. Toivon, että sininen huolettomuus ja suunniteltu kalenteriarki voisi sopia paremmin yhteen, ja että keväälläkin olisin normaalia enemmän energinen ja innostuva. On miljoona kivaa projektia, pari ihan ookoota kurssia ja paljon kaikkea pientä tekstiä ja huomioitavaa kalenterin nurkassa.
Haluisin ehtiä lukea enemmän raamattua (tai siis ylipäätään lukea sitä yhtään, eikä kyse oo ehtimisestä vaan ajankäytön hallinnasta), tehdä ruokaa kotona, nauraa kaikkien kivojen tyyppien kanssa ja rauhoittua. Haluisin oppia luovuttamaan ja luopumaan, antamaan olla ja mennä, ottamaan vähemmän. Ja samalla mä haluan kaiken. Niinkuin aina, mikään ei selvästi muutu, tää syksy on täsmälleen samanlainen kuin kaikki aiemmatkin.
Yhtenä iltana istuin kaksi tuntia paikallani ja kuuntelin puhetta rukouksesta, oli hyvä olla hiljaa, oli hyvä keskittyä kuulemaan, mitä he ajattelevat. Sellaisia hetkiä tarvitsen, kotoisia linssikeittolautasia ja viisaita sanoja, hitaita iltoja.
Viikonloppuna oli elämän miljoonas leiri, leirit ei lopu. Nuoruusmaisemissa, rakkaan leirijärven rannalla, illalla ja yön pimeydessä hytisten, saunassa syvyyksiä nauraen. Tutut peltotiet, rakkaat tyypit ja kaikki vanha paikallaan, sellaisena kuin ne jätin viimeksi. Mukamaalla mikään ei muutu liikaa, vaikka mä kasvan ja kesät liukuu massaksi mun takana. Enää mua ei ees pelota viimeisyys, mä tiedän, että kaikella on aikansa ja alan ymmärtää, että lähdön hetkellä tää ei tuu sattumaan, vaikka kolme vuotta etukäteen jo huolehdin.
Lisäksi tähän syksyyn kuuluu oikeeta luopumista, sitä mitä toivoin. Yksi harkittu viesti, jossa ilmoitan, kaikelle on aikansa ja tää tais olla tässä. Perään sydämiä, ja kaikki tietää, että näin tän kuuluu mennä joskus.
Vuorokausi taivaan alla oli hyvä mielelle. Nuotio oli kuuma ja kasvisnakit hyviä. Kaikki muut sen ympärillä puhui enkkua tai espanjaa (ymmärsin sen verran kuin tienes hambre). Myöhään lampi oli ihan hiljaa, lumpeen lehdet rauhassa ja lämmin vesi syvän tumma. Oli kylmä yö, tosi tosi kylmä. Maattiin vierekkäin teltassa, jonka yllä tuuli humisi ja jonka vieressä sorsat hyppi lampeen kuuden maissa. Mietin elämää.
Mun aivoista joku osa prosessoi tässä kuussa joka hetki tulevaa. Jossain taustalla harmaana massana painaa ikuinen epävarmuus. Voiko siitä luovuttaa sittenkään, kun kädet on laskettu päälle, todettu että tahdon ja puettu stoolaan ja kasukkaan? Jos siis on.
Selaan huvin vuoksi, kesäloman iloksi sakastin avoimia työpaikkoja. Piirrän mun mieleen karttaa seurakuntapappien viransijaisuuksista, pohdin kuinka etelään uskaltaisi toivoa jäävänsä. Googlaan, kun en tiedä puolta noista paikkakunnista. Savitaipale, Mikkeli, Siikalatva, Keminmaa, Oulainen, Kolari. Vaikka aikaa on vielä kaksi vuotta, enää kaksi vuotta.
Jossain siellä, joskus. Mun paikka, mä toivon. Kyllä mä opin minkä tahansa kunnan tunnistamaan kartalta, sitten kun on sen aika.
Eniten mua ärsyttää tän maailman kilpailu ja kiire. Jatkuva unelma olla paras ja nopein, pystyä mihin vaan ja unohtaa ihmisyys, sitä meille saarnataan ja siihen me nojataan. Ja se tuntuu ihan typerältä. Mutten tiedä, missä kohtaa me kaikki rakensimme kaiken täyden kalenterin varaan, missä kuussa virret alettiin veisata kiireelle ja kaikki glooria kohdistui ajan epäjumalille.
Sunnuntai-aamut valkoisessa talossa, lupauksia: sinä riität, sut on asetettu oikealle paikalle, sut on valittu ja luotu juuri tuohon, tarkoitettu tässä kuussa sinne missä ootkin. Käsi sun ympärillä, hymyä ja halausta ja kuitenkin mun päässä sihisee vaan epäusko, epäluottamus ja ymmärtämättömyys.
Murheet liikaa meille maksaa, sen huomaa, mut miten elää ostamatta vaan valheita, alaspainavia kommentteja ja sivulauseitten sameita sisältöjä. En vieläkään osaa. Sunnuntai-illat kotona, tuntuu maailmanlopulta. Eikä yhtään voittoa.
Mut samaan aikaan, täytyy antaa kaikkensa, jos haluu kylpee onnessa. Taivas ei oo rajana, tanssin avaruudessa. Mä toivon, että tänä tulevana syksynä mä vihdoin uskallan päästää irti jostain, mikä pitelee kii ja mä uskallan tehdä niinku mä haluun.
Kaupungin kaduilla, jaettuja sanoja, arkisia ajatuksia. Illat pimenee ja se on ihmeellistä. Bussin ikkunoista näkee vaan oman peilikuvan, sinisessä farkkutakissa pieni tyttö. Nää on abstrakteja ajatuksia ja osittain totuuksia. Mä toivon, että nää pysyy ja muuttaa mua.
Yhtäkkiä oon alkanut kaivata sitoutumista, vakautta ja jotain pysyvää. Musta tuntuu, että niinku kaikki, tääkin liittyy siihen, tuleeko musta pappi. Ne maagiset sanat. Ei enää halutakaan olla vapaa ja vahva ja juosta, minne haluun, niin paljon kuin haluun. Vaan melkein toivoisin, että joku olis tässä ja vastassa kotona, sitois mun kalenterin hetkeksi kiinni ja mut paikoilleen.
Samalla kuitenkin, mietin karkumatkoja, ehkä kirjoitan hakemusta jonnekin, koska nyt on viimeiset hetket. Hetket olla vapaa ennen graduseminaareja, valmistumista ja pakollisen auton hankintaa. (Elänköhän vähän liian kaukana ajassa etukäteen?) Ennen kaikkea vakavaa haluisin sittenkin mennä ja tehdä, mutta jokin sitoo mun sydämen solmuun ja mut paikoilleen niin, että lopulta aina jään.
Terveisiä leirisaarelta, jossa Jumalan suuruuden ja ympäröivän veden, hyvyyden ja rakkauden keskellä ja armon olemusta selittäessä, ikuisia kysymyksiä pieneen tuntiin tiivistäessä, on näköjään tilaa solmia myös omat aivot suppuun ja sekaisin.
joina makaan sängyssä kahteen, vaikken haluis. joina syön vadelmapuuroa, lohturuokaa, lämmintä peittoa kaikkeen ajatussolmuun ja ahdistavaan aivotoimintaan. joina vaellan ympäri kaupunkia tärkeiden asioiden perässä, törmään tyyppeihin, jotka sekoittaa mun pään, enkä saa hoidettua yhtään tärkeää asiaa, kun kimpoan takaisin ja seuraavaan.
joina oon epävarmin, heikoin luottamaan, pelokkain pieni. joina elämä on takkuinen ja sumea, likainen tuulilasi ja siitepölystä tahmea.
Sitten on niitä toisia päiviä:
joina sähköpostiin kiertyy viisaita sanoja, vastaan heti ja soitan tuntemattomiin numeroihin. joina varaan kalenterista päiviä toimille ja tapahtumille, suunnittelen kiirettä ja olen innostunut ja varma. joina nään mun tulevaisuuden kirkkaana tiilisissä kirkkosaleissa, tai jossain muualla, ihan sama. joina on helppoa laskea unelmia ja antaa niiden olla.
joina rakastan tuulta ja merta, rakastan hyvää ruokaa, leivon kakkua heti aamusta ja nauran. joina heittäydyn helpolla ja joina virheet saa vaan hymyilemään.
Oon miettinyt, että suurin osa mun arjen ongelmista liittyy siihen, että oon tosi kärsimätön.
Koko mun sumuisen tulevaisuuden aiheuttama paniikki pohjautuu siihen, etten jaksa odottaa ja että haluaisin jo tietää. Haluaisin elää tosi vahvasti tulevaisuutta varten ja olla valmis, mennä mahdollisimman nopeasti ja lujaa, mahdollisimman korkealle. Ja vaikka oon oppinut, ettei mun cv oo mun elämän ykköstarkoitus, mä haluaisin, että se olis täydellinen ja että mun tulevaisuus rakentuisi loogisemmin kuin mikään palapeli.
Oon miettinyt myös, että haluisin tulla paremmaksi kuuntelijaksi, oppia luontevammin kantamaan toistenkin taakkoja. Ja nyt oon tullut siihen, että tääkin juttu ehkä osittain liittyy siihen, ettei mulla ole kärsivällisyyttä olla hiljaa, en jaksa odottaa.
Maanantaina mun maailmassa jyrisi, kun en (vieläkään) voittanut ruotsiarvontaa, enkä tiedä, miten saan ne neljä noppaa toista kotimaista tähän kandijuttuun. Mutta sitten ajattelin, että hei, mun maailma ei todellakaan voi olla kiinni tästä, mikään ei riipu siitä, millä päivämäärällä oon teol.kand. paperilla.
Ja toisaalta mulla on ihmeellinen rauha, jollaista en aiemmin oo huomannut. Sellainen tunne, ettei tää kaikki ehkä ookaan kiinni mistään tietystä.
ettei mikään oikeestaan oo niin painavaa
että kannattaisi jäädä tai ottaa mukaan
Mulla on vielä ruotsipläänit b, c ja d, ja vasta jos nekään ei onnistu, mun pitää laksea ensi syksyn koordinaatit uudelleen. Tai siis, ei mulla mitään koordinaatteja ole, vaan avoimia haaveita ja langanpätkiä sydämen sykkyrällä. Ehkä jostain niistä tulee jotain kaunista.
Kevät oli väsynyttä, mutta kivaa. Rakastuin Helsinkiin. Yliopistolla opettelin olemaan vastuullinen tyyppi, allekirjoittamaan sähköposteihin yhdistyksen nimen ja kuulostamaan fiksulta. Kysyin niin paljon kuin ehdin, kaikki oli uutta.
Vuoden ekana sunnuntaina liityin tiimiin ja opin puhumaan tuntemattomille. Toukokuussa tuli toinen tiimi, niin äkkiä ja ihmeellisesti, etten osannut hengittää. Nautin kaikesta tästä ajasta, jonka saan antaa, niin paljon yhä! Harvoin enää on sunnuntaita ilman rakasta valkoista taloa, keltaisia sanoja sen lattiassa: tervetuloa kotiin!
Me jätettiin Ruusun kanssa yhteinen koti kahdenkymmenen kilometrin päähän ja muutettiin omiimme. Kahviloista tuli mun toinen olemus ja lempparipaikkojen lista puhelimen muistioissa on pitkä. Puhuin pitkästä aikaa lauseet loppuun ja kerroin, mitä kuuluu.
linnasaari maaliskuu
Kesä oli kamala. Itkin vihreinä viikkoina hautausmaalla enemmän kuin pitkään aikaan, kaikki tuntui niin kipeältä ja hahmottomalta. Puhuin keltaisille daalioille määrittelemättömästä tulevaisuudesta, minusta ja mun cv:stä. Kuulokkeissa oli kymmenien saarnojen ja ylistyksen lisäksi Anna Puu, Younghearted ja Tilhet.
Heinäkuinen viikonloppu uuden viinin väen keskellä, tuttuja moikkaillen, märässä teltassa jeesusta ylistäen oli paras, mutta pieni onni kaiken kesäkriisin keskellä. Lopulta elokuu loppui ja lupasin itselleni huikeaa syksyä.
linnasaari kesäkuu
Syksystä tuli pitkä. Lokakuussa yks tyyppi lähti pois meidän luota, pois tästä todellisuudesta. Uskon, että se oli helpottavaa lopulta, vaikka ne viimeiset sanat (nähdään taas!) ei olleetkaan totta, ainakaan tässä.
Lopulta mulla oli ihan kivaa. Nää kuukaudet on ollut vähän harhailua, paljon opintopisteitä puolivahingossa. Mun elämän prioriteettijärjestys (suhe, tiedekuntayhdistys ja kolmantena ehkä omat opinnot) on ollut hyvä, juuri sopiva. Joulukuussa tuntuu haikealta lopettaa hallitusvuosi, luopua mun sihteereistä ja mun jaostosta, vaikka saankin jatkaa samojen juttujen suunnittelua ensi vuonna eri tyyppien kanssa.
linnasaari syyskuu
Oon kiitollinen, mutta en kaipaa. Oon käynyt Suomenlinnassa vähintään kerran kuussa, saanut uusia ystäviä, joilla on iso sydän, ostanut liput balettiin, tarjonnut ruokaa, nauranut paljon ja halannut usein. Koko vuosi on ollut yhtä katkeamatonta pappikriisiä, niin kuin mun elämä aina. En osaa päättää, en pysty valitsemaan näistä, voinko saada aivan kaiken? Jumala on ollut hyvä ja ihmeellinen. Oon kasvanut paljon, muuttunut ja pysynyt samalla.
Oon kiitollinen, mutta en jää kaipaamaan, sillä tiedän, että mun elämän prioriteetit tulee mukana ensi vuoteenkin. Vaikka oon ihan sekaisin tulevaisuudesta ja vastaan kaikkiin kysymyksiin etten tiedä, uskon, että jotain hyvää tapahtuu aina.
lempipaikka 2
Vuoden kuunnelluimmat sanat ja sävelet oli spotifyn mukaan rodrigon ja saaran viisaat:
sataa vettä ja sumua
taivas tihkuu maan päälle
on harmaata
vaatteiden väri on ukkospilvi
kohme syö ötököitä öisin
näen iltaisin katuvaloja
eli on hullun kivaa, että vuosi on jo yli keski-iän. Ihana syysaika kuuluttaa mun nimeä ja ajatukset kasautuu valoon niin kuin vain oranssissa. (Vähän myöhään oon myös ihastunut vähän tän kaupungin kesään, haaveillut auringon laskiessa jo tutuilla kaduilla siitä, mikä on oikeastaan jo totta.)
Viisi aamua. Vihreät viikot on ohi kohta, en voi käsittää. Nypin daalian keltaisia terälehtiä ja suunnittelen ensi vuoden kukkia, vaikka aion olla itse jossain muualla. Mutta juuri nyt en jaksa ajatella tulevaa kesää, ne huutavat kuukaudet on kauempana kuin koskaan ja mä saan iloita auringonlaskusta aikaiseen aikaan.
Mä istun iltaisin kirjastossa ja kahvilassa, hukutan mun aivoja sosiaalipsykaan, vaikka ei erityisesti kiinnosta. Ja samalla odotan syksyä, johon kuuluu kirjoja ja kursseja. Mun syysviikonloput on viisi kertaa tyhjemmät kuin vuosi sitten ja tää hämmentää, ärsyttää ja pelottaa. Kuitenkin samalla uskon, että tää on hyvä lähtökohta tässä hetkessä. Että kalenteriin mahtuu kirjoittamaan, se on tavallista.
Viikonloppuna hyvästelin mun kotikodin lopullisen lopullista kertaa. Oli rankkaa sulkea ovi, jota ei koskaan avaa, mutta joka on ainoa ovi, jonka avaimet on omistanut ennen omaa kotia. Punatiilinen lapsuus pakattiin laatikoihin ja keltaiset seinät jäivät tyhjinä taakse. Onneksi mukamaalla on myös se toinen punatiilitalo, joka odottaa, vaikka lähtisin kauas. Sellaisen seurisillan jälkeen puolinukuin tutuimman huoltoaseman nahkasohvalla ja kuuntelin tinder-juttuja toisella puolella aivoja. Sellaisena yönä tajusin, että voin kuulua mihin vaan.
Oon haaveillut seuraavasta askeleesta Jumalan suunnitelmassa, enkä oo ihan varma. Tuntuisi hyvältä sanoa joo niihin kysymyksiin, joita esitettiin kuukausia sitten, mutta tarviin vielä yhden lupauksen, mietin. Ja loppujen lopuksi uskon, että meillä on aikaa. Uskon, että jotain hyvää tapahtuu.
On ihan sairaan siistiä, että on elokuu! Ja että ihan kohta on syksy. Meillä on niin kivoja fiiliksiä herättävät somesuunnitelmat, mulla on jonkunlaisia ajatuksia talvesta ja kandista, ja mikä huikeinta: viisitoista vihreää viikkoa on kutistunut kahteen!!
Oon viime aikoina kirjoittanut aika vähän tänne ja se on ollut ok. Oon reflektoinut tänä kesänä kaiken, mitä on mahdollista pohtia hiljaisuudessa hautausmaalla, ja sekin on ollut tosi ok, mutta ei kivaa. Oon miettinyt mun unelmia, mun tavoitteita, mun cv:tä, mun elämän prioriteetteja, mun ajattelumalleja ja mua. Vähän kanssa elävää Jumalaa. Ja sekin on ollut erittäin ok, mutta ei kauhean yksinkertaista.
Viime sunnuntaina tiimikaveri lausui, että sometimes God has to put you to places where you have nothing else, jotta hän voi puhua sulle (tää lause tuli oikeestikin just tällaisena kahdella kielellä), ja se tiivisti tän jutun. Sama fiksu sanoi, että mieti et sä oot ollut koko kesän kuoleman laaksossa ja sä oot kävellyt elävänä sen läpi. Se oli sairaan siisti kuva, vaikka ei mun kesä oikeesti niin syvä laakso ole ollut. Mutta kuitenkin, pointti tässä Jumala-jutussa on käynyt sata kertaa syvemmäksi ja rakkaammaksi. On niin huikeaa tajuta, että tää on aina syvempää, rakkautesi on valtavaa.
Ja tällaisen kesän jäkeen syksy on maailman kaunein ajatus.
Mitäpä mulle, sitä samaa. Tuttua vihreää hautausmaalla, samoja pinkkejä kukkia ja sitruunadaalian nuppuja korttelissa 76. Haravan varresta rakkoisia kämmeniä ja kadonneita kumihanskoja. Aamuseitsemän perjantairikkaruohot itkumuurilla ja vuotava oranssi sadetakki. (vitsit että saa hautausmaankin tuntumaan hyvältä, kun suunnittelee sanansa)
Ja samalla parasta lupausta ja syvintä rauhaa kuukausiin, ehkä vuosiin. Tää on niin hassua, miten paljon sydämessä tapahtuu joka viikko. Rukoilen pysyvää muutosta ja rukoilen sun tahtoa, mä haluan luottaa. Eikä tällä hetkellä muutakaan näy, mutta hiljainen rauha pyyhkii kaikkien omien epätietojen ja tyhjyyksien päältä. (vitsit että luoja on hyvä)
Aamuisin luen Raamattua kello kuusi. Avaan verhot ja siellä on valoa, jossa mä kohta pyöräilen. Musta tuntuu, että mun elämä keskittyy tässä kuussa vaan aikaan ennen seitsemää arkiaamuina. Iltapäivisin mä tunnistan tutun paniikin, kun eksyn opinto-oppaaseen tai raamattukoulujen hipsterinettisivuille. Eksyn mun omiin ajatuksiin ihan liian usein, mutta tänä kesänä muistan, että niin käy ja tää elämä on pitkä projekti.
istuttanut onnellisten päivien sitruunojen väristä daaliaa
juhlinut meidän herraa
juhlinut mun veljeä, joka on muka-aikuinen nyt
nauranut pengerkujalla keltaisten talojen välissä
lausunut ääneen ajatuksia, joita ei kuulunut
katsonut silmiin
ja toisiin
Mulle on suositeltu hihhulielämää ja voi kun voisin vaan luottaa täysillä ja päästää irti omista ajatuksista. Kun mä tiedän, kelle mä kuulun, mä tiedän, kenen kanssa on onnellista ja mä tiedän, kuka loi valon. Hyvänen aika, miksi on niin vaikeaa täysillä juosta syliin?
Linnasaaren rantakallioilla me rukoiltiin ja oli niin ihmeellisen helppoa. Oi jospa voisin olla luonteeltani aina taivaan lintu.
Mä herään 5.45 ja tukehdun keltaiseen pölyyn jo pyöräillessäni 6.48 sisään hautausmaan rautaporteista. 7.06 kuljetan haravaa tai ruohonleikkuria ja tukehdun valoon. 15.30 leimaan itseni ulos ja pää painaa, kädet nukkuvat ja varpaat kiemurtelee kengissä. Mikään osa minusta ei ole luotu puutarhuriksi, mutta kerään motivaatiota lounaasta ja valosta, joka aamuisin satuttaa silmiä.
Mä en ole yksin.
Kolme viikkoa, kaksitoista viikkoa jäljellä. Vuosi sitten mä olin riparilla, joka on muistoissa kultainen, vaikka puuvärit lensivät. Joka toinen päivä mietin, miksi ja joka toinen alistun tähän aurinkoon. Tänä kesänä työ ei ole syy olla onnellinen, mutta onneksi on paljon muuta.
Rakastan koiranputkia ja suunnitelmia, rakastan peltoja ja busseja, rakastan.
Ja vaikka en oikein tiedä, mitä teen elokuussa, vaikka tekisi mieli lähteä botswanaan tai ostaa lentolippu tai hypätä junaan. Vaikka tekisi mieli rakastaa lujemmin ja lähteä pois ja muuttaa suunnitelmia. Mä olen yhä paikallani, vaikka ei se välttämättä ole mun paikka.
Ja niin, Jumala on niin hyvä. Ja parhaat jutut tapahtuu silloin, kun mä en edes muista yrittää.
Aamuisin juon kahvia ja ylistän hiljaa. Tanssin, koska mulla on tilaa. Laulan, koska kukaan ei kuule.
Keittiön pöydällä on lasipurkillinen ruusuja, ja on uskomatonta, että niistä on tänä keväänä vasta kaksi vuotta. (No eihän mulla oikeasti ole keittiötä, se on vain pöytä se.) Niistä kirjaimista on kaksi vuotta, joiden aikana aamut ja illat on vaihtaneet paikkaa ja maailma on kierinyt eri päin. Oisinpa tiennyt. Ettei sillä ole väliä.
Kello menee ympäri ja kääntyy aina seuraavaan, kun mä lojun kirjaston kuudennessa. Vastapäätä on samat laitetut hiukset ja sama tiukka kirjapino kuin eilen ja toissapäivänä. Musta tuntuu, että me kaikki muistetaan ja hississä hymähdellään. Mun kaverit Collins, Di Lella ja wikipedia ei annna vastauksia, ja siksi tämä analyysi ei etene.
Iltaisin olen teidän keskellä ja nauran hiukan liian lujaa, hiukan liian auki. Nauran, koska te hymyilette ja ootte siinä.
Mun päivät on sateekaaria:
Punainen huulipunan kärki, tasainen huomen ja oletettu onni.
Oranssi bataatti-porkkanasose, muussaan sitä kello 22 ja säälin samalla naapureita.
Vihreät silmät, liian paljon auki.
Sininen aamutaivas, koska raotan maailmaa niin myöhään, että se on jo.
Usvanvalkeus loppuyöstä, eli silloin, kun en saa unta ja rukoilen, että kaikki käy.
Ja mä tanssin,
tanssin,
tanssin.
(Tosiasiassa nää viikot on ihan helvetin täysiä, ja mä pelkään sitä sinistä aamutaivasta.)
epärealistiselta tuntuva toive, unelma, haavekuva. esim. Salainen haave. Vuosien takainen haave. Nuoruuden haaveet. Voitonhaave. Haave paremmasta maailmasta. Suuri haaveeni oli päästä merille. Haave toteutuu, särkyy. Asia jäi haaveeksi. Vaipua haaveisiin. Olla, istua haaveissaan.
Enkä tiedä, miten siitä epärealistisuudesta erotaan ja miten maailmasta tulee parempi tai edes mun elämästä jotenkin enemmän mun. On paljon kysymyksiä, joista yhteenkään ei vastata, ellen itse kysy ääneen. Ja se on joskus vaikeaa.
Olen niin irrallani. Pyöräilen tässä uudessa paikassa, jossa pellot ja kerrostalot on molemmat kivoja. Sorsalammen pinnassa loistaa kirkkosalin valot, mä oon ihan hiljaa ja linnut tulee lähelle. Ja silloin mä tiedän tasan, mitä kaipaan. Tuulessa taivas koskettaa mua, mut jos linnut loittonee, samalla mun ajatukset sekoaa enkä osaa määritellä enää yhtään termiä. Mutta sunnuntai-iltana yksi ihana vastaakin, että " mut ihanaa, että sulla on tollanen unelma!". Mä nauran ja katson silmiin. Aamen.
Viimeisinä päivinä olen löytänyt oman ajanpalvontani jälleen, ollut kalenterin kanssa paras kaveri ja samalla suunnitellut ja suorittanut. Ja minä kerron teille, se olen minä, se tuntuu aidolta. Minä tunnun nyt täydeltä. Enkä tarkoita, että minulle laskeutuisi arvoa lisää täysistä tunneista, vaan että tunnen maailman paljon paremmaksi ja Jumalan rakkaammaksi, kun maailmassani tapahtuu vähän muutakin kuin aamukahvi ja iltapala.
Että sitä vain, ettei nämä huolettomat kolmen kurssin periodit ole ihan järkeviä.
Vaikka uskon, että nämä vapaat keskiviikot ovat olleet ihan oikein minulle ja uskon että minun täytyy ymmärtää paljon niiden pyhyyttä ennen kuin saan aloittaa seuraavaa hullua syksyä. Niin samalla tajuan, että minä salaa todella tykkään juosta, salaa riemuitsen to do -listoista, salaa nauran kellolle, kun ehdin aina ajoissa.
Että mun sydän oikeasti täyttyy, kun se saa hyppiä kiireisten askelten tahtiin ainakin kerran viikossa (mutta enintään paljon harvemmin kuin syksyllä). Tietysti minun sydämeni tarvitsisi enemmän unta yhä, se tahtoo rauhaa ja rakkautta myös. Ja sen olisi hyvä sanoa edes joskus ei. Mutta kalenteri on kuitenkin sen hyvä ystävä eikä arkkivihollinen ainakaan joka päivä.
Niin ja se Jumala. Meillä on mennyt tosi hyvin. Olen rakastunut Jeesukseen ja puhun sille useammin kuin moneen kuukauteen. (tai ehkä vuoteen) Jumala puhuu mulle ja minä kuuntelen. Tää on hyvää.
Ja tää on vaan mun maailma ja mä saan päättää ja käsikirjoittaa.
Ajattelin, että kirjoitan hirveän listan uuden vuoden juttuja, mutta sitten tajusin, että haluan luvata vain kaksi. Kaksi hirveän tärkeää, tuskin kokonaan mahdollista, mutta kuitenkin.
1. Aion oppia sanomaan ei.
2. Aion uskaltaa kysyä tyhmiä kysymyksiä.
Koska muuten ihan oikeasti, tulee huono. Niiden lisäksi toivon kyllä sitä hirveää listaa kaikenlaista. Unelmia on, mutten lupaa. Tahdon vaan.
Ainakin tahdon:
- palvella
- sisustaa kivasti
- lukea viiskymmentä kirjaa
- opiskella edes vähän jotain kivaa
- poistua Suomesta
- käydä katsomassa balettia
- jättää kalenteriin valkoista, koska valkoinen on pyhää ja vapaa on oikeasti pyhää
- tanssia, ihan tosi!
Sain jouluaattona sähköpostia syksyn alusta. Listassa oli juttuja, joita syksyn tuli olla. Pinterestissä mulla oli mitä teen tänä vuonna -listaus, jonka pitäisi myös varmaan olla mun elämää tässä hetkessä. Päiväkirjassa oli omansa (salaisempi versio), mutta se on valitettavasti puolentoista tunnin matkan päässä minusta tällä hetkellä. Valitettavasti mikään lista kokonaan ei ole täysin tosi nyt, mutta osa on! Tämä on ollut hyvä vuosi:
Se alkoi matkalla puutalokaupunkiin, jossa olisin ikuisesti onnellinen. Keväällä oli vuosijuhlat, haalarihetket, teologia ja maailman paras pääsiäisyön messu. Opettelin saarnaamaan ja opettelin unisportiin. Fuksikevät oli hirveän haikea, koska luulin, että teologia oli elämässä parasta. Kreikka loppui ja vappu meni, mutta
silloin mulla oli mun elämän paras kesätyö. Oli kolme ihan parasta ja kolme ihan erilaista. Niissä kuukausissa kasvoin varmaan kilometrin, vaikka huomasinkin sen vasta syysloman lasten kanssa.
(Vuoden paras juttu oli se, kuinka:) syksyllä löysin viimein kotiin. Olen sitonut nimeni niiden ihmisten aivoihin, ryöpyttänyt kuulumisiani seurakunnassa niin kuin ennen aina. Tämä on tuttua. Olen varovasti opetellut halaamaan, olen ylistänyt Jumalaa. Muuten koko syksy sitten olikin yksi kalenterimaratooni, ei kovin järkevä, mutta ihan kiva.
Keväästä talveen kirjoitin varmasti vähemmän kuin ennen, mutta enemmän merkityksellistä, enemmän luettavaksi, painettuja sanoja ainakin opiskelijalehteen. Olen lukenut hyviä hyviä kirjoja enemmän kuin toivoin ehtiväni (vähemmän kuin halusin). Ajatuksissa on ainakin Taivaslaulu.
Listan mukaan kiitettävää on myös, että olen leiponut pullaa, tarjonnut ruokaa ja käynyt monella piknikillä. Istunut kahviloissa, poikennut kirppiksellä ja spontaanisti pitsalla. Katselin tähtiä, kirjoitin paperikirjeitä ja ripustin jouluvaloja. Lähdin liikkeelle ja olin joskus aika rohkea. Sanoin joo ihan liikaa, mutta (ainakin) kerran syljin suustani myös napakan ein.
Vaikken poistunut Suomesta kertaakaan, en rei'ittänyt korvia, tehnyt elämästä kevyttä enkä varsinaisesti tanssinut, kiitän viimeisestä. Sitä vähän tässä ihmettelen, että miksi mun to do 2015 -listalla on kuva nunnista. Haluun uskoa, että se on se Jeesus ja niiden iloiset ilmeet, eikä mikään nunnalupaus, josta olen haaveillut.
- oranssista vuodenajasta ja kuura-aamuista, usvaisista pelloista radan ja tien varrella
- vanhoista vaatteista, jotka maailman jäähdyttyä saavat uuden elämän
- maailman halvimmasta piarminttuteestä, joka on oikeesti tosi hyvää - glögistä, joka kertoo joulusta (mustikkaglögi on Jumalan lahja halleluuja)
- suhesta, joka sunnuntai valkoisessa kellarissa kaikuvasta ja raikuvasta todellisuudesta, suhesta jossa mulla on hyvä ja jossa näen tuttuja kasvoja joka sunnuntai
- kodeista, joissa suut hymyilevät ja äänet painuvat rukoukseen lopuksi, joissa mulla on hetkeni ja on silmät vastaamaan katseeseen, joissa mun kuulumiset painetaan aivoihin ja niiden perään kysellään viikon päästä
- jokaisesta ihmisestä, jonka nimi on mun aivoissa, jonka kasvot nostattaa hymyn, joka vastaa mun ääneen
- mun perheestä, joka on bussimatkan päässä mukamaalla
- riehuvasta huiskuhännästä, joka kantaa ovelle kumikanan ja pitkän pupun, kun tulen kotiin
- ennenaikaisesta joululahjasta, joka tallentaa mun maailman
- kivoista viikonlopuista, lähetyskirkosta lähetysseurasta, jossa luterilaisuus on juuri tarpeeksi elävää ja tarpeeksi totta, jossa körtti ja suhelainen istuu vierekkäin, kasvot Kristukseen kaikilla
- että mulla on silmät, joilla nähdä ja korvat, joilla kuulla
- syksystä, joka tulee ihan aina kesän jälkeen. mä rakastan syksyä, en kestä.
- ja talvesta, joka juoksee pohjoisesta oransseihin lehtikasoihin, piiloutuu mun kettureppuun ja tiputtaa valkeutta taivaasta
Tää on ihan hullua, hulluja viikkoja tällä hetkellä. Mutta mä vain kiitän sua elämästäni.
Eli mikä kaikki on tärkeämpää kuin mun systiksen tentti?
Eli tämä kaikkea aiempaa kauniimpi gaussin käyrä.
- runot
- rukous
- unisport
- glögimuki
- seurakunta
- Jumala-suhde
- rakkaat ihmiset
- pinkit urheilutossut
- sadeharmaa kaupunki
- pitkät unicafe-keskustelut
- hiljainen nauru kirjastossa
- illat ja yöt meidän keittiössä
- täydellisen talvitakin metsästys
- konseptin laidan sanat maailmasta
eli todella, todella moni asia, ne jutut,
jotka todella merkitsee, on yliopiston
ulkopuolella. ne keskustelut, joissa
Jeesus on erisnimi ennen kaikkea,
Jumalan poika ja kuningas, eikä
tieteen kappale tai joku tyyppi
vaan ihan oikeasti olemassa.
ne rukoukset, joissa mä en
pelkää luottaa, ne sanat,
joissa mä lasken mun
elämän sun käsiisi.
ne ateriat, joiden
aikana en laske
kalorimäärää,
vaan sanon
kiitos sen
lopuksi.
