Mä herään 5.45 ja tukehdun keltaiseen pölyyn jo pyöräillessäni 6.48 sisään hautausmaan rautaporteista. 7.06 kuljetan haravaa tai ruohonleikkuria ja tukehdun valoon. 15.30 leimaan itseni ulos ja pää painaa, kädet nukkuvat ja varpaat kiemurtelee kengissä. Mikään osa minusta ei ole luotu puutarhuriksi, mutta kerään motivaatiota lounaasta ja valosta, joka aamuisin satuttaa silmiä.
Mä en ole yksin.
Kolme viikkoa, kaksitoista viikkoa jäljellä. Vuosi sitten mä olin riparilla, joka on muistoissa kultainen, vaikka puuvärit lensivät. Joka toinen päivä mietin, miksi ja joka toinen alistun tähän aurinkoon. Tänä kesänä työ ei ole syy olla onnellinen, mutta onneksi on paljon muuta.
Rakastan koiranputkia ja suunnitelmia, rakastan peltoja ja busseja, rakastan.
Ja vaikka en oikein tiedä, mitä teen elokuussa, vaikka tekisi mieli lähteä botswanaan tai ostaa lentolippu tai hypätä junaan. Vaikka tekisi mieli rakastaa lujemmin ja lähteä pois ja muuttaa suunnitelmia. Mä olen yhä paikallani, vaikka ei se välttämättä ole mun paikka.
Ja niin, Jumala on niin hyvä. Ja parhaat jutut tapahtuu silloin, kun mä en edes muista yrittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti