parasta ja vähemmän

Samaan aikaan parasta ja vähemmän kivaa.

Parasta: kolmivuotinen loiste-perinne, rakkaimman kirkon pääsiäismessupäivä ja tutut tiililattiat. Sydän läikkyen onnea saa olla, ahh. Mä saarnasin ja se oli niin kivaa. Ilmeisesti tarpeeksi hyvin, kuulin ajatuksia, jotka itketti, kun en taaskaan tajunnut etukäteen, ettei oo väliä, montako minuuttia pohdin, jos joku suurempi mua käyttää. Ja oli niin kivaa.

Mun maailman lempparein kurssi päättyi viime viikolla, enkä tiedä, harmittaako se vai saako vain uskomaan teologiaan mun tulevaisuutena enemmän. Rakastan tätä tiedettä, ainakin sen osia, ja oon vasta pikkuhiljaa tajunnut, että mulla ehkä on mahdollisuus pitää ne osat mun elämässä niin paljon kuin haluan.

Taas pohdin valkoista kaulusta, kirkkosaleja ja taipumista pappeuteen. Tällä kertaa musta oikeesti tuntuu, vahvasti, siltä että ehkä. Mä pelkään, etten ikinä pääse eroon siitä ajatuksesta, että jos sittenkin. Jos sittenkin tein väärän valinnan kuunnellessani kutsua tai en, jos sittenkin mut luotiin palvelemaan albassa, ja entä jos ei. Tää on ikuista analyysiä. Sen keskellä musta tuntuu, että pointti hukkui ajat sitten, enkä enää edes tiedä, missä kohtaa vastassa oli ongelma.

Enkä tiedä, nouseeko mun paniikki enemmän virheenpelosta ja halusta olla mahdottoman nopea ja paras vai jostain muusta. Tulevaisuus kasvaa ahdistuksen muotoiseksi möykyksi mun aivoissa, vaikka sen pitäisi olla kiva ja ihana uusi aika. Millä ihmeen taioilla mun pitäisi osata päättää. Mistä ihmiset ylipäätään tietää ikinä mitään.

Ja salaa mä haaveilen tohtorinhatusta, vaikka kandistakin puuttuu pari noppaa. Mua kuitenkin innostaa ajatus siitä, että mun tulevaisuuteen voisi ehkä kuulua tämä tiede tosi paljon enemmänkin.

Mä kaipaisin kuitenkin konkreettisia päätöksiä ja selkeitä valintoja, jotta voisin hengittää helpommin. Onko mun ratkaisun pakko olla aina niin varma ja vakava?

haikeeta ja sekavaa

Pelkään että unohdun
- sängyn syvyyksiin aamuisin
- vertailemaan eri valkoisen sävyjä
- pohtimaan kasteen teologiaa
- uppoan kahvikuppiin ennen yhdeksää

Mun elämän kolminaisuus kiertyy kahvin, kalenterin ja paljouden ympärille. Sähköpostia, puhelin, kiire ja unta. Ja niistä huolimatta ehdin joskus hukkua ja unohtua.

Niinä aamuina, kun sataa yllättävää lunta ja en erota sanan fängelse taivutusmuotoja, ärsyttää. En ole paras versio itsestäni enkä ihmislajista. En vieläkään osaa kieltäytyä, ja siksi viesteihin vastaaminen helposti kokonaan unohtuu. Joinain toisina tosina aamuina valo on syvä ja terävä, mä olen parempi ja virkeämpi. Aurinko nousee.

Käyn Tampereella hengittämässä, kun tässä kaupungissa ei ole tilaa eikä aikaa keskittyä olennaiseen. Wup dreams on hyvä päivä, hyviä syviä sanoja ja biisejä, jotka soittaa tauotta totuutta. Dan Blythe on täällä puhumassa ja sekin on hyvä. Ne on kauniita päiviä.

Ja mä seison keskellä yötä lentokentällä ja itken, kun kone lähtee sittenkin ja ihmisiä kuolee aina vaan. Oon väsynyt ja mietin samalla, kuinka etuoikeutettu oon, kun voin toistuvasti valita sen kalliimman kauramaidon vaan koska purkki on kivempi. Ja mulla on jatkuva avuton olo. Käyn kirjoittamassa valkoiseen lappuun kolminumeroisen luvun, yritän auttaa ja tarjota banaaneja.

Ja ihan tavallisena keskiviikkoaamuna avaan sen sähköpostin, jossa sanotaan, että habibi oli sittenkin viisas. Käyn katsomassa sitä numeroa uudelleen ja uudelleen, ihan kuin sillä olisi väliä. Se saa vaan kuitenkin näkemään, että joskus asiat toimii sittenkin. Arki pomppii ees taas ja hölskyttää mun levottomuutta. Pakenen koulua klusterille ja tehdään bataattisosekeittoa viidelle kymmenelle, kannetaan sitsipöytiä ja ollaan väsyneitä. Toivon, että tää kevät loppuu joskus.