sinun rauhasi meille

Pari viikkoa sitten kävin yhden yön visiitillä hiipakuntakaupungissa, kylässä piispan kotona ja söpöimmässä minikappelissa, pyynikin päällä auringon laskiessa. Oli hyvät syvät pari päivää. Puhetta tavallisten tyyppien hyvästä arjesta, luottamusta siihen. Että kutsu kantaa ja sinun rauhasi meille.

Ehkei aina tarvii olla ihan niin varma ja vahva, ehkei tarvii tuntea niin voimakkaasti ja joka päivä tahtoa. Ehkä saa vaan tehdä sitä, mikä kiinnostaa ja antaa kutsujan ottaa vastuu siitä, että mä oon ok ja tarpeeks. Ei se siemen pääse ees itämään, kun sitä pitää alituiseen kaivaa ylös ja tarkastella että miks ei se kasva.


Viime viikolla raahasin itseni kokoisen laukun bussiin ja linnakaupunkiin. Täällä on ihan hyvä. Varastossa sata lammaspehmoa ja kalenterissa kirkkoarki. Sänky toivottavasti saapumassa tähän huoneeseen niinku luvattiin.

Lisäks oon kirjoittanut kirjeitä, saanut postia puolen vuoden takaa, miettiny kesää ja nuoruutta. Oodiin tupsahti latinan tentistä yrittämättä ja tunteja skippaillenkin yllätysvitonen, teki iloikseksi. Iltakävelyillä tuoksuu sima, aurinko painuu aina vaan myöhemmin ja elämä on hyvä.

valo voittaa

Oli maata näkyvissä, taas tänäkin vuonna, vaikka taistelin vastaan lippujen ostamista. Hyvät tunnit Gatorade centerillä, sinisten valojen loisteessa. Kannatti, sillä oli kiva istua turvassa tutussa takakaarteessa, jossa aina ennenkin. Törmätä kesään ja kuninkaallisiin nuoriin ihmisvilskeessä, bongailla tuttuja teologeja.

Seuraavaksi maanantaiksi olin kutsunut neljä vastavihittyä pappia istumaan paneeliin, jossa kyselin niiltä kaulusjuttuja. Ne ajatukset ja kokemukset iski syvään ja tuntui toiset jo tosi tutuilta ja toiset tulevalta. Vielä joskus mäkin. Puhuttiin hierarkiasta, hengellisyydestä, unelmista, niiden tavoittelusta, sukulaisista, maalaisseurakunnista, verkostoista ja muista. Vielä joskus.

Sinä iltana satoi lunta niinkuin talvisin ja puhelin tippu jäätikölle ja hajos vielä enemmän, rakastan silti marraskuuta.

nopein voittaa

Vuorokausi taivaan alla oli hyvä mielelle. Nuotio oli kuuma ja kasvisnakit hyviä. Kaikki muut sen ympärillä puhui enkkua tai espanjaa (ymmärsin sen verran kuin tienes hambre). Myöhään lampi oli ihan hiljaa, lumpeen lehdet rauhassa ja lämmin vesi syvän tumma. Oli kylmä yö, tosi tosi kylmä. Maattiin vierekkäin teltassa, jonka yllä tuuli humisi ja jonka vieressä sorsat hyppi lampeen kuuden maissa. Mietin elämää.

Mun aivoista joku osa prosessoi tässä kuussa joka hetki tulevaa. Jossain taustalla harmaana massana painaa ikuinen epävarmuus. Voiko siitä luovuttaa sittenkään, kun kädet on laskettu päälle, todettu että tahdon ja puettu stoolaan ja kasukkaan? Jos siis on.

Selaan huvin vuoksi, kesäloman iloksi sakastin avoimia työpaikkoja. Piirrän mun mieleen karttaa seurakuntapappien viransijaisuuksista, pohdin kuinka etelään uskaltaisi toivoa jäävänsä. Googlaan, kun en tiedä puolta noista paikkakunnista. Savitaipale, Mikkeli, Siikalatva, Keminmaa, Oulainen, Kolari. Vaikka aikaa on vielä kaksi vuotta, enää kaksi vuotta. 

Jossain siellä, joskus. Mun paikka, mä toivon. Kyllä mä opin minkä tahansa kunnan tunnistamaan kartalta, sitten kun on sen aika.

Eniten mua ärsyttää tän maailman kilpailu ja kiire. Jatkuva unelma olla paras ja nopein, pystyä mihin vaan ja unohtaa ihmisyys, sitä meille saarnataan ja siihen me nojataan. Ja se tuntuu ihan typerältä. Mutten tiedä, missä kohtaa me kaikki rakensimme kaiken täyden kalenterin varaan, missä kuussa virret alettiin veisata kiireelle ja kaikki glooria kohdistui ajan epäjumalille.

Armoa tyypit, haluisin sanoo. 

haikeeta ja sekavaa

Pelkään että unohdun
- sängyn syvyyksiin aamuisin
- vertailemaan eri valkoisen sävyjä
- pohtimaan kasteen teologiaa
- uppoan kahvikuppiin ennen yhdeksää

Mun elämän kolminaisuus kiertyy kahvin, kalenterin ja paljouden ympärille. Sähköpostia, puhelin, kiire ja unta. Ja niistä huolimatta ehdin joskus hukkua ja unohtua.

Niinä aamuina, kun sataa yllättävää lunta ja en erota sanan fängelse taivutusmuotoja, ärsyttää. En ole paras versio itsestäni enkä ihmislajista. En vieläkään osaa kieltäytyä, ja siksi viesteihin vastaaminen helposti kokonaan unohtuu. Joinain toisina tosina aamuina valo on syvä ja terävä, mä olen parempi ja virkeämpi. Aurinko nousee.

Käyn Tampereella hengittämässä, kun tässä kaupungissa ei ole tilaa eikä aikaa keskittyä olennaiseen. Wup dreams on hyvä päivä, hyviä syviä sanoja ja biisejä, jotka soittaa tauotta totuutta. Dan Blythe on täällä puhumassa ja sekin on hyvä. Ne on kauniita päiviä.

Ja mä seison keskellä yötä lentokentällä ja itken, kun kone lähtee sittenkin ja ihmisiä kuolee aina vaan. Oon väsynyt ja mietin samalla, kuinka etuoikeutettu oon, kun voin toistuvasti valita sen kalliimman kauramaidon vaan koska purkki on kivempi. Ja mulla on jatkuva avuton olo. Käyn kirjoittamassa valkoiseen lappuun kolminumeroisen luvun, yritän auttaa ja tarjota banaaneja.

Ja ihan tavallisena keskiviikkoaamuna avaan sen sähköpostin, jossa sanotaan, että habibi oli sittenkin viisas. Käyn katsomassa sitä numeroa uudelleen ja uudelleen, ihan kuin sillä olisi väliä. Se saa vaan kuitenkin näkemään, että joskus asiat toimii sittenkin. Arki pomppii ees taas ja hölskyttää mun levottomuutta. Pakenen koulua klusterille ja tehdään bataattisosekeittoa viidelle kymmenelle, kannetaan sitsipöytiä ja ollaan väsyneitä. Toivon, että tää kevät loppuu joskus.

Uutta viinii

Yhtenä perjantaina pakkasin autoon liikaa (ja liian kesäisiä) vaatteita ja ihan sikana ruokajuttuja. Me paettiin Karkin kanssa keski-suomen sateiseen viikonloppuun. 

New wine oli täynnä rakkautta. Täyttä rakkautta huolimatta märästä taivaasta, joka valui meidän päälle ja teltan katon läpi makuupussiin asti. Teltan pystyttäminen kaatosateessa oli hankalaa, märät vaatteet ja vettä kengissä laskivat iltaa meidän päälle painavaksi, sateinen seutu ja harmaat fiilikset. Mutta samalla mun ympärillä oli niin lämmin tunnelma, suuri Jumala, tuttuja kasvoja joka suunnassa ja paljon ylistystä sydämessä. Oli niin helppoa kuulua joukkoon, jossa hymyillään. Vaivatonta kävellä juhlatelttaan, halata nauravia kasvoja ja kohottaa katse ja kädet laulun ylle.

Kietoiuduin äidin punaiseen sadetakkiin ja makuupussiin, kun väsytti ja sydämen valot uhkasivat himmetä. Mutta aina oli Jumala, joka otti syliin ja sanoi, että hei, tää märkä maa ei ole teidän lopullinen kohde eikä olosuhde ole vankila. Jumala joka sanoi, että sä saat levätä. Ja ne sanat jäivät sieluun resonoimaan. 

Lauantaina näin auringon ja sen valo kasvatti mussa kesää. Mun sydän pumppasi happea rytmikkäämmin kuin koko kuussa, se unohti ajoittaisen kesäallergian ja nauroi. Ja täynnä rakkautta, täyttä rakkautta kolme päivää. 

maaliskuu onnea täynnä

Rakastan linnasaarta ja aamuja. Siitä huolimatta, että nykyään uskallan poistua peiton alta huomattavan harvoin ihan oikeasti aikaisin, arvostan rauhallista aamukahvia ja kirpakkaa aamuilmaa enemmän kuin synkkää yötaivasta. Linnasaaressa illat ja aamut ovat kyllä molemmat kauniit, ne kannattaa kokea varmaankin vielä vähän useammin.

Rakastan:

valoa valoa valoa

palveluvuoroja, joissa naurattaa
rohkeutta tulkata ylistysbiisejä englanniksi
ja jutella vaikka kenelle
tuttuja kasvoja väkijoukossa, lievää hysteriaa

iltoja onnea täynnä, repeilevää naurua
pannukakkua ja kermavaahtoa
hulluja kertomuksia elämästä, hullun hauskoja suunnitelmia

kirjamaailmaa, johon uskaltaa palata jälleen
chai-teetä, jota vihdoin löytää prismasta

rakastan niin paljon.

Mnf ja muut matkat

Oli tosi kiva mnf. Monta kivaa tuntia, kivoja ihmisiä (en tiennyt, että tunnen niin paljon tyyppejä. oli parasta vaan hymyillä Luther-divarin pöydän yli, nauraa omalla standilla kerran kiipeilypuistossa kohdatulle kaverin kaverille, syödä lähetysseuraihmisten karkkeja ja ihmetellä maailman pienuutta, juosta halaamaan tuttuja opiskelurakkaita ja puhua salassa, kuinka monta teologia kukakin on bongannut.) Kotikotiseurakunnalla oli oma piste, jonne kävelin vahingossa koko ajan. Oli vaan niin hyvä olla.

Sen jälkeen olen hukannut linssinsuojuksen ja huovuttanut vahingossa uuden villapaidan, jota rakastin. Kertonut kiireestä ja pelännyt. On ihan järkyttävä kiire ja vaikka yksi essee on valmis, monta odottaa sanojaan.

Maailma on paha, ja vaikka keskityn liikaa kutistuneeseen villapaitaan, tiedän, että on paljon pahempaakin. Pelottaa olla maailmassa, isän askelet Pariisissa parin viikon päästä vetelevät kylmiä väreitä selkää pitkin. Miksi isien pitää matkustaa niin paljon, niin vaarallisiin paikkoihin?

Mutta pahassa maailmassa on niin hyvääkin. Pienyhmänä tarkistettiin väsyneen maanantain ilta joulunlapsien lahjapaketteja operaation varastolla. Hämmästeltiin söpöjä pipoja ja minibiljardipeliä. Ihasteltiin joulua ja hyviä ihmisiä. Kuultiin hyviä tarinoita. On niin hyvää.

Odotan viikonloppua paikassa, josta puhutaan ylistäviä sanoja. Odotan, että nään kirkon, jossa on laulettu maksettu on. Odotan, että nään silmiä ja kuulen vahvaa puhetta. Kysyn jo valmiiksi, monessako paikassa saa olla kotona. Kun tiedän, että nekin ihmiset on mun perhe.

Sut luotiin nousemaan

Vietin yhden kaupunkiturismipäivän: oli hassua astua ulos bussista, tuttuun mutta kaukaiseen kivikaupunkiin. Istuin keskustelemassa unicafessa, istuin lukemassa kirjaa tuomiokirkon portailla. Kävelin katuja ristiin auringon kanssa, annoin sen maalata mun kasvoille valon pisaroita ja pärskyttää aivojen täydeltä tätä elokuuta. 

Mun elämä on oikeestaan aika siistiä, mutta sen tajusin vasta, kun huomasin muutoksen. Vasta kun joku mainitsi aiheesta.

Mun aivot on täynnä sanoja, silmät täynnä värejä. Mun korviin laulaa Pella ja Mikaveli ja saa uskomaan uudestaan. (Kirjoitan kalenteriin epälyistä huolimatta MNF ja perään monta sydäntä) Kirjoitan enemmän vapaita sanoja, on kolme viikkoa aikaa olla vapaa, mä muistan. Innostun hurjasti ensi vuoden kesäkuusta, vaikka edellinen on hädin tuskin kuollut kalenterissa.

Ja alan uskoa, että unelmat ja ajatukset toteutuvat, kun niille antaa syksyn listoissa oman arvokkaan kohtansa. Listahirmuilu on suotavaa, pystyn kyllä, minut on luotu pystymään. Kirjoitan uudella voimalla, kerron ja toivon, käytän hyviä sanoja.

Sain käteeni puhtaan kalenterin puhtaat sivut (vaikka syysviikonloput olen jo täyttänyt marraskuulle). On sanomattoman suloista suunnitella, on suunnattoman tuntuista tietää, missä on oranssiin aikaan. On sanomattoman suloista odottaa ja tietää, mitä yliopisto tarkoittaa. On suloista, että arki tarkoittaa kivan kuuloisia kursseja (ja pahan kuuloista hepreaa).

Sut luotiin nousemaan
valossa kulkemaan
sä olet vapaa

linnoituskesä

Linnasaari on kutsunut vainioilleen toistamiseen.

Teologitovereiden kanssa naurettiin muistoille, suunniteltiin parempaa (parasta) uutta ja haisteltiin kesää ja elämää. Ostettiin halvimmat mansikat, valittiin paras kieleke istua. Karkotettiin lokkia, vilkutettiin turistiveneille (pikkupoika vilkutti niin innoissaan takaisin) ja eksyttiin korkeaan heinikkoon. Juostiin tunneliin sadetta karkuun ja kipaistiin kauneimpaan valkoiseen kirkkoon. (siellä voisin harkita meneväni naimisiin, vaikka pitäisi varata kolme vuotta etukäteen)

Välissä oli leiri, kaikesta maailmasta irrallinen.

Ja seurakuntakaverit, rakkaat naurusuut. Suut ja yksi mansikkainen kuono. Satoi vettä, joten perustimme piknikin tunnelin aukkoon, koloon josta maailma oli kahden metrin päässä alla. Oli vuohenjuustoa, tomaatteja ja pähkinöitä. Hyvät ruuat ja hyvät rakkaat ihmiset. Puolikas lauma japanilaisia nappasi meidät kotialbumeihinsa, meidät ja koiran.

Linnasaari on aina kaunis.