kummallinen kevät ja ihan kiva kesä

Toukokuu, kuten kaikki muukin tänä erikoisena poikkeuskeväänä, oli verkkainen ja kummallinen. Etävappu oli outo vappu. Juotiin etäskumppaa ja videon välityksellä vilkuteltiin omalla pihalla. Leivoin miljoona munkkia toukokuun ekana aamuna. Ullislarppaus oli aika onnistunut, vain raekuuro ja sadat ihmiset puuttui. Oli hyvät (näiden vuosien) parhaat piknikeväät ja munkkeja, skumppaa ja kaveri jossain muualla.

Muuten elämä oli tylsää ja arki tyhjää. Loppukevät oli videobalettitunteja, random saksan kurssi, harmitusta ja pieniä kivoja hetkiä. Vastaamattomia viestejä, avaamattoja kirjekuoria ja ratkeamattomia kysymyksiä. Lausumattomia pelkoja, katkeilevia lauseita ja tuhansia turhia tunteja. 

Kahden ja puolen kuukauden yksinoloon sidotun poikkeusarjen jälkeen oli ihanaa käydä kesätyöpaikalla ja tavata ihmisiä. Istua saman pöydän ääressä ja keskustella tavallisista asioista. Että kaiken häilyvän ja sortuvan keskellä on jotain tavallista. Että rippikoulusuunnitelman palaset ja päiväohjelman rakenteet on samat eilen, tänään ja ainakin kuluvana kesänä. 

Tuli kesä ja hiljalleen alkoi tapahtua tavallisen elämän asioita. Töitä uudessa paikassa, riparipalavereja ja nuorteniltoja. Leirielämää kirkasvetisen lammen rannalla, naurua enemmän kuin koskaan. Maailman paras tiimi ja pari muuta kanssa tosi kivaa. Ihania ryhmiä ja hyviä, hyviä hetkiä. 

Syksyn askelissa hiipii näköjään uusi aalto ja keväiset pelot heijastuu taas hallituksen viesteihin, kesän viimeisiin iltoihin ja meidän kasvoille. Sivulauseessa on aina pieni mutta ja epäilys siitä, kauanko voidaan hengittää samaa ilmaa. 

Kaiken epävarman, muuttuvan ja heikon keskellä valmistuin teologian maisteriksi. Vuosia odotettu unelma tiivistyi valkoiseen paperiin ja lyhyeen sähköpostiin opintorekisteristä. Vaikken sitä keväällä tajunnut, viimeinen kerta yliopistolla ennen poikkeusoloelämää oli todella viimeinen. On ikävä violetteja sohvia ja rentoja hetkiä tiedekunnalla. Tänä vuonna ei juhlita, eikä syödä kakkua yhdessä. Uusi elämänvaihe tuntuu lepäävän aika hauraalla pohjalla, niin kuin kaikki kai tällaisena aikana. Onneksi on suunta syksylle ja se suunta on kai hyvä. Niin, jos jotain olen oppinut niin sen, että viimeisinkään viimeisyys harvoin on ikuista. 

syksy

31.8.

Kesä on nopeesti ohi ja syksy on kohta. Leirivapailla grillasin, join afterleiriviiniä ja söin sairaan kalliita mansikoita ja nauroin miniroadtripillä. Parhaassa seurassa Espoo-Porvoo-Neuvoton-Hamina-Espoo oli just parasta. Jäi vain hauskoja muistoja.

Konfirmoitiin tän kesän vikat riparilaiset ja mietin, että seuraavan kerran kun oon konfiksessa töissä, vois periaatteessa olla, että olisin se konfirmoiva pappi. Hullun hurjaa ja jännää, epävarmaa ja tuskinpa, mutta silti mahdollista. Oon niin kiitollinen näistä kolmesta kesästä ja siitä, että oon saanut olla, oppia, kasvaa ja kurkottaa aina korkeemmalle. Pudota pehmeesti ja pettyä, mutta aina myös nauraa ja uskaltaa enemmän.

Oli huippuhauska jatkislaiva ja kaikkia hyviä juttuja. En osaa orientoitua arkeen enkä lakkaa välttelemästä gradua. Sen kirjoittamisen sijaan oon siivonnut, leiponut, nähnyt tyyppejä ja paistanut halloumia.

13.10.

Edelleen välttelen gradua. Sen sijaan oon lukenut muita kirjoja, paistanut lettuja, samoillut metsässä mustikoiden ja puolukoiden perässä, saarnannut punatiilitalolla, ilmastolakkoillut ja osoittanut mieltä, pitänyt mummoille raamattupiiriä ja lapsille lastenkirkkoa ja leiponut pullaa. Hypännyt ujosti uuteen kirkkosaliin ja laulanut tuttuja lauluja.

Ja tanssinut sairaan pitkästä aikaa, se on ollut parasta. Parasta, mitä oon tähän syksyyn saanut on se tanssisali, jonka pihalla taivas on tumma ja valoketjut hehkuu. Vaikken enää osaa, pysyn välillä rytmissä ja unohdan aina kaiken muun.

Yhtenä viikonloppuna leireilin saaressa kesätyyppien kanssa, toisena vietettiin varmaan viimeinen hyvä yhteinen leiri kaveriporukalla. Saman pikkulammen rannassa kuin oli ekaa kertaa monta vuotta sitten. Leivottiin yöllä notskilla mozzarellapitsaa ja saunottiin ja naurettiin.

On tapahtunut ei juuri mitään ja samalla sairaan paljon. Toivon, että kohta valmistun ja elämä jatkuu hyvänä.

18.11.

Kuukaudet valuu ja aika venyy. Kävin tapaamassa graduohjaajaa ja salaa olin tosi innoissani mun aineistosta. Kuitenkin ainoot nopat, mitä oodiin on kopsahdellut, on ollut ihan turhista kursseista. Vikat kesäkurssitkin tein loppuun vasta viime viikolla. Ja maailman ylpein oon kuolemaesseestä, jonka tein kaikista kurssinkeskeytyssuunnitelmista huolimatta. Se oli hei ehkä viimenen essee koskaan!

Oon ollu (ekaa kertaa koskaan työntekijänä) lastenleirillä ja muutamassa työhaastattelussa. Ens vuodelle on näillä näkymin viis riparia ja vähän muuta (eli seuraavassa konfiksessa en oo pappi enkä varsinkaan konfirmoi yhtään ketään, ehkä sit kuudenneksi seuraavassa konfiksessa?). Tuntuu luovuttajalta, mutta samaan aikaan maailman luontevimmalta.

Välillä on vähän ikävä ja samalla on tosi helpon tuntuisia hetkiä.

kaikki maailman valot pääl

Oli leiri, tutussa paikassa uudessa kontekstissa. Jännitti, mutta kun katson nyt, se oli niin erittäin hyvä. En vois olla kiitollisempi jokaisesta ihmeellisestä tyypistä, kollegasta ja muusta.

Oli mitä onnistuneimmat työskentelyt, oivaltavat kysymykset, ne hetket joina tein työtä jolla todellakin oli tarkoitus, merkitys ja päämäärä, jonka vuoksi olen täällä. Pulkkamäet, jokailtaiset toimistokeskustelut, posselapun hyvät sanat. Kirkonrotat, piilosleikit, pingikset ja ulkoläksyt. Kaikki se hyvä, kerääntyneenä mun ulottuville.

Leirin jälkeen jatkuu graduarki ja joka päivä pari sataa sanaa nuorten sitoutumisesta. Teen ekat haastattelut ja nyt se on konkreettista, että ehkä joskus valmistun. Edelleen varastan päiviä violeteilla sohvilla, haluisin linnoittautua niihin paninikaverihetkiin, joissa on vaan järjestöjuttuja ja hyviä hommia. Vaikkei se järjestö enää oo ees mun, vaan välillä on ikävä. Käyn kävelyllä kesken esseiden ja koitan pysyy hereillä.

Kaikesta huolimatta mun ajatukset on edelleen sadan kilometrin päässä, siellä missä mastot loistaa iltaisin. Siellä missä hyvyys ulottuu mun luo.

helmi

Hyvä helmikuu.

Gradu ja arki noin yleensä on yks hallitsemattomasti ja poukkoillen lisääntyvä rönsy. Tutkimuskysymyksiä olisi sata, uusia kiinnostavia aiheita tuhansia joka aamu. Mutta kyky tarttua tähän, rajata ja fokusoida, naputtaa sanoja tiedostoon niin että se valmistuisi, olematon.

On helmikuun kaunein ilta, vuosijuhlat, paljettimekko, teologiaa, paljon rakeisia kuvia ja iloisia hymyjä. Lempparijärjestö edelleen, rakas ja paras. Kauniita puheita ja ylioppilasriemua, kunpa laakerit ei lehtisi liian aikaisin.

Muuten ei tapahdu oikein mitään, eipä mitään ihmeellistä. Täällä sataa lunta ja on paljon pakkasta, askarrellaan hääkutsuja, juhlitaan synttäreitä ja leikitään eläinperheitä. Kaverit on parhaita. Kannetaan yhteistä vastuuta. Syödään lounasta ja luennolla tehdään muita juttuja, yritän googlata kuinka kirjoittaa gradu kuukaudessa.

Lasken jokaisen emojin, halataan kellon alla. Pakenen aikuisuutta violetilla sohvalla ja maksan kahvista liikaa joka päivä. Parin tunnin päässä on kevään riparijuttuja, on niin kivaa olla omalla alueella, tutulla ja rakkaalla. Metodipiirissä kirjoitetaan runoja, sellainen yliopisto.

Mutta niin, hyvä helmikuu.

elämä on aamuvuoro

Nopee syyskuu. Oli kahvia hiippakunnan papistolle, tusina tiskattua termoskannua ja kymmenen korillista pullaa. Syyskuussa iltakävelyt oli hyviä, aamupalat oli hyviä. Oli syysleiri, parhaita tyyppejä ja hyvii hetkii. Sellasia päiviä, kun mietin vaan, että tätä mä haluun tehdä elämässä, tän takia oon täällä.

Vielä kerran leireiltiin myös keskenämme tutuissa metsissä, rakkaiden tyyppien kanssa. Hypittiin järvessä ja kaislikossa karkuun toisiamme, juostiin hämärässä metsässä ja laulettiin, naurettiin, hytistiin yöllä laiturilla, unelmoitiin päivisin. Oli hyvä olla vaan.


Lukuvuoden kolmen ekan päivän aikana olin skipannut kaksi kurssia (unohdin mennä luennolle hups) ja istunut määrättömiä tunteja tuijottaen sähköpostia vastaamatta yhteenkään. Mutta yhtenä torstaina istuin luentosalin kolmanteen riviin ja menin melomaan. Ja se oli parasta ikinä. Tarviin lisää meriasioita mun elämääni.

Urbaani iltanuotio heijasti punasen sävyjä männyn runkoihin, haaveilen sienimetsästä ja mustikkapiirakasta. (Käyn sienimetsässä ja leivon kavereille mustikkapiirakkaa, mustikat poimin ihan itse kaupan pakastealtaasta.) Sanon että tykkään metsistä, mutta niitten osuus mun arjessa on tässä kaupungissa melko pieni. Mun keskittymiskyky riittää tänä syksynä työskentelemään kolmentoista minuutin ajan, mutta siinäkin ajassa saa jo aika paljon kirjoitettua. Ehkä tarpeeksi.



Kun en saa unta, toivon, että oppispa rakentamaan relevanttia elämää, olemaan näkemättä vain toisten huippuja ja keskittymättä siihen, mikä näkyy. Elämä on aamuvuoro, mutta onneksi pohjimmiltani oon täysin aamuihminen.

Tää on hyvä syksy tää. Ja hullun nopee kaikesta kiireettömyydestä, tekemättömyydestä ja tyhjyydestä huolimatta. Jouluun on enää reippaasti alle sata aamua.

sun sulje suojahas

Oli huippuhyvä jatkis ja kasarisukkia, lippuviirinauhoja, raitapaitoja, aivan huikeen lahjakkaat nuoret, lentäviä suklaalusikoita, liian isoja alboja, nauruhetkiä ja saunaöitä, kutistemuovia ja paljon ilmapalloja. Huikea kuninkaallinen kesä numero kaksi. Haikeeta ei oo, koska ei sanottu hyvästi vaan näkemiin. Sydän ja sielu kiittää ja kumartaa, rakastan niin paljon tätä maailman kivointa työtä.

On vaan hyviä pläänejä, vaan hyviä teitä valittavaksi. (I'm in, haparoiden mutta kuitenki.)

Sitten on ollut pari viikkoa lomaa, epämääräisiä ainejärjestöjuttuja, pyhäkoulupalavereita ja vastaamattomia viestejä. On keitetty kahvia, leivottu fukseille porkkanakakkua, tervehditty olkkarissa kesän jälkeen ja ratsastettu mantan merileijonilla, pukeuduttu taas violettiin. On ollut aamupalahetkiä ja retkiä mukamaalle, jossa soudettiin kirkkoveneellä, tanssittiin pihalla, leikittiin peiliä, ninjaa ja maata ja syötiin muutama metri lakua.

On ollu hyviä päiviä ja niitä öitä, jollon kaikki vaan ärsyttää ja saa mutristamaan huulia, kurtistamaan kulmia. Eli sellasta kun elämä on, noin yleensä. Arki on hyvä sana ja syyskuu kiva kuu. Tätä syksyä ootan melkein enemmän kun koskaan, vaikka kesät nykyään on aina myös parhaita. Eli täällä kaikki loistavasti.

katsokaa siskot katsokaa veljet

Viime viikon helmihetki oli ehdottomasti tiistai ja #tytclxv, kun vanhin ja kaunein täytti 165 ja juhlittiin vuorokauden ympäri rakkainta violettia. Ilta oli kaunis ja ihana. Sali täynnä loistavia kasvoja, upeita ystäviä, söpöjä tyyppejä, hyviä juttuja, oivaltavia puheita, rakkautta ja parhautta.

Tuntu vanhalta, kun tyypit, joiden kanssa oli helppoa jutella ja kävellä jatkoille oli just saaneet töitä tai ainakin on kohta valmistumassa. Milloin musta tuli vanha ja mun tutuista oikeita aikuisia? Päähän hiipii haikee kaipuu, että oispa fuksi ja oispa kaikki nää vuodet vielä edessä, vaikka samalla tiiän, että tässä on paras.

Myös mä selvisin puheesta, vaikka se olikin huonosti maanantaina valmisteltu ja vasta jälkkärillä ja jännitti niin paljon, että suklaa fondantin syöminen oli vähän vaikeeta. Jotain kiehtovaa hyvää siinä siltikin on, kun mikki on viimein kädessä ja katseet kohdistuu muhun, mun jutuille nauretaan ja hymyillään. Jotain oudon siistiä.

Tanssittiin nestori miikkulaista, vaikka sanottiin, ettei liian pitkässä mekossa vois. Naurettiin ja puhuttiin kesästä ja elämästä. Sitten tanssittiin valssia neljältä yöllä klusterilla. Kotimatka oli pitkä ja kylmä ja lumisateinen, mutta muuten ilta oli aika todella ja kaikin tavoin kokonaisvaltaisen onnellinen. Katsokaa siskot katsokaa veljet huomisen valoa päin, maailmaan käymme yhdessä rohkeina näin.

ajatuksia narsisseista

Joulu-tammikuu on täynnä rentoa loma-aikaa, joka samalla kerää pään päälle painostavia pilviä sumuksi asti. Vaikka käytännössä on vain aikaa, jona katsotaan turhimmat tosi-tv-sarjat ja vaelletaan koilliskaupungin luontokohteissa, iltaisin tarkkaillaan valoja naapurien ikkunoissa.

Joinakin päivinä pakotan itseni kirjastolle, avaan läppärin ja kirjoitan muutaman rivin, lainaan muutaman kirjan. Pelataan kivi-paperi-sakset kirjaston kolmannessa ja mä häviän ja se harmittaa, sillä siihen ripustettiin yllättävän paljon painoa. Tyhjä kalenteri pelottaa ja järisyttää mun elämäntajua. Kevät saisi jo alkaa kunnolla, elämä saisi palata raiteilleen, mutta pelkään että ne ei kuljekaan niin kuin ennen.

Odotan huhti-toukokuuta, pääsisäisaikaa ja harkkaviikkoja, koska vasta niihin on kiinnitetty sijainnit ja tarkat to dot niin kuin elämässä kuuluu. Kun narsissit kukkii, on kaikki taas selvää, lupaan lomaitselleni.




Ja maanantaina arki alkoi ja normaali palasi elämään. Istuin myöhäisiltapäivällä beevitosen violetilla sohvalla ja tajusin, kuinka onnellinen oon just siinä, kirkkokurssikiireen ja ärsyttävän helppojen analyysien, tekemättömien eksegetiikan esseiden ja lähettämättömien portfolioiden kanssa. Vaikka kaikki on kesken ja tuntuu, että hukun sääntöihin ja kysymyksiin, mä olen tässä, missä mun kuuluu. Keskiviikkona kaikki on yhtä hyvin ja vieläkin yhtä levällään.

joulukuun haikeus

Elämässä yleisesti vallitsee hullu kiire. Olen unohtanut miettiä, että on paasto. Ja hyvä niin, sillä tässä joulukuussa olisi sääli jättää mitään väliin. Mutta päähän olisi kyllä hyvä tehdä tilaa jollekin suuremmalle (esim jeesukselle) tai muulle, raivata aikaa unelle, haalia kasaan joku levon mentävä aukko arkeen. Vaikka kohta tää loppuu, tää syksy, ja kamalan haikeaakin on.



Torstaina puurojuhlittiin ja tuntui taas vanhalta. Oli hartaus, mun vika. Viimeisyys harmittaa, aina. Mutta oon koittanu ajatella, että juuri silloin, kun asiat sujuu jo hyvin ja rutiinilla, kun to do -listan pienimmätkin kohdat tulee luonnostaan, on aika mennä eteenpäin. Vaikka sotkisi viimeisenkin kerran niinku aina. Parhaat hetket on usein niitä, kun asiat saa vaan tapahtua. Moka on yleensä vaan hauska.

Oispa taas fuksi ja oispa jo oikeesti aikuinen, en osaa valita. Toisaalta just tässä on hyvä, tämän syksyn lopussa ja tulevan vuoden alussa, näissä hetkissä mun on hyvä olla juuri nyt.

nuorina, voittoisina

24.11.

Haluisin nukkuu. Oon ollut uskomattoman väsynyt viimesinä päivinä, tekis mieli aamuisin vaan upota kukkapeittoon ja tyynyjen keskelle, olla nousematta kellon piristessä ja painaa silmät takas kiinni, nukkua.

Tässä kuussa ei oo aikaa ja samaan aikaan sitä on ihan liikaa, mutta tuhraan sen kaiken sumusiin aamukahveihin, lumisateen tuijotteluun, päiväkahviin, ensitreffeihin alttarilla, iltakahviin. eikä sitä jää käytettäväksi latinan matikkakielioppiin tai hulluihin sanastoihin, joita varmaan rakastaisin, jos osaisin. Osaisin jos yrittäisin ees kerran viikossa vähän.

Toisessa välilehdessä mulla oli koko päivän ruotsinkielinen artikkeli (Delad tro i individualiserade samhällen - Tendenser från den samtida europeiska religiösa scenen) jota luen puoli sivua kerrallaan. Sitten istun välissä tunnin hiljaa ja mietin muita. 

Pari työhakemusta sinne tänne, ajatukset ensi kesässä ja suomen kartan kulmilla, minne suuntaisi.

2.12.

Enää muutama hetki jouluun, ihanaa. Odotan lomaa koko ajan enemmän, mikään ei oo edennyt. Pieniä juttuja tapahtuu kuitenki.

Viime viikolla oli latinan tentti, meni ihan okei. Oisin voinut osata enemmän ja harmi hiipii mieleen, mutta mä yritin ees vähän ja sillä vähällä sai toivottavasti tarpeeksi. Maanantaina perehdytin mun seuraajan ja tuntuu vihdoin siltä, että rakkaasta ja parhaasta spirrestä joutuu luopumaan (pääsee eroon) ihan tosissaan. Yks päivä sain parhaan mahdollisen puhelun. Tehtiin neljäkymmentä purkkia sinappia torstaina. Eilen sitsattiin roomateemalla, oli kivaa ja paljon viiniä, mutta hyvä ilta kuitenki. Tuntu vanhalta, kun olin fuksi -14.

Vieläkin haluisin nukkuu, vielä enemmän haluisin nukkuu. Ja samalla tää syksy on ollut mulle tosi hyvä ja hellä.

valo voittaa

Oli maata näkyvissä, taas tänäkin vuonna, vaikka taistelin vastaan lippujen ostamista. Hyvät tunnit Gatorade centerillä, sinisten valojen loisteessa. Kannatti, sillä oli kiva istua turvassa tutussa takakaarteessa, jossa aina ennenkin. Törmätä kesään ja kuninkaallisiin nuoriin ihmisvilskeessä, bongailla tuttuja teologeja.

Seuraavaksi maanantaiksi olin kutsunut neljä vastavihittyä pappia istumaan paneeliin, jossa kyselin niiltä kaulusjuttuja. Ne ajatukset ja kokemukset iski syvään ja tuntui toiset jo tosi tutuilta ja toiset tulevalta. Vielä joskus mäkin. Puhuttiin hierarkiasta, hengellisyydestä, unelmista, niiden tavoittelusta, sukulaisista, maalaisseurakunnista, verkostoista ja muista. Vielä joskus.

Sinä iltana satoi lunta niinkuin talvisin ja puhelin tippu jäätikölle ja hajos vielä enemmän, rakastan silti marraskuuta.

marraskuu

Juhlitaan marttia ja aina on messu. Ihmettelen ilmastokokousta, öisin pohdin nimiäisten ja kastejuhlan eroa siirtymäriitteinä ja sitä, mitä kirkkohääkulttuurille tapahtuu. On siistiä, että kysytään paikkoihin tekemään ja olemaan. Kaikki mukaan tunkeminen tuottaa sittenkin jotain ja menneet vuodet palkitaan.

Keskiviikkoisin vauvat näyttää mulle kieltä ja kolmivuotiaat rakentaa duplo-maatiloja. Ne nauraa ja itkee ja halaa lähtiessään, suloiset. On ikävä kesää ja nuoria, on ikävä kesää. Ja seuraavaa ajatellessa väreet juoksee rankaa pitkin, kun tajuaa, mitä kaikkea hullun hauskaa vielä sitä ennenkin taitaa tapahtua.

Vuosi sitten perustelin sekavaa (ja jo silloin epävarmaa, inhottavaa, ärsyttävää) aakaksvalintaani omalle päälle sillä, ettei pidä tyytyä vähään eikä alistua tekemään kaikkea helpoimman kautta. Ettei tuttua ja turvallisen tuntuista kannata valita vain siksi, että se olisi eniten mahdollinen. Vaan että pitää uskaltaa ja olla rohkea (vahva ja itsenäinen varmaan myös). Tänään noi ajatukset lähinnä kuulostaa huonoilta vakuutteluilta huonon valinnan hyväksymiseksi.

Koska pappeus on jännintä ikinä, eikä todellakaan mitään tyytymistä johonkin pieneen vaan hullun siisti unelma. (Eikä papeillekaan oo töitä eli ei huolta mistään liian helposta.) Elämä on hullua ja siistiä ja yhtäkaikkista ikävän ja ilon sekavaa sotkua, hauskaa.

lokakuu

Lokakuussakin leiri on parasta aikaa. Sanottiin leirisaarelle heippa talven ajaksi ja hiljaa lautassa mietin, että toivottavasti nähdään.

Arkiviikot on aina samoja kiireitä. Silti istun violetilla sohvalla, juon vaalikahvia ja soittelen puheluita, kun jaksan. Pilkon kaksitoista kiloa omenoita, tiskaan kolmetoista tuntia sitsikeittiössä.

Pelottaa valmistua maailmaan, jossa ei vihitä kauhean paljon pappeja. Samalla tiedän, että oon miettinyt tän niin loppuun kuin mahdollista, käynyt läpi kutsun jokaisen kohdan ja laskenut kaiken, niin tarkkaan. Ja tää on se, mitä haluan, enemmän kuin mitään maailmassa just nyt. Enkä mä edes ole valmistumassa heti nyt.

Enkä osaa päättää, oisko helpompaa olla kuustoista vai kolkytkuus. Eikä sillä oo ees väliä, koska en oo.

God You don't need me, but somehow You want me

Oh how You love me, somehow that frees me

To take my hands off of my life and the way it should go

To open my hands up and give You control

Control - Tenth Avenut North

välähdyksiä

Neljäs viidettä:

Arki on pätkiä, lyhyitä valon leikkaamia hetkiä, välähdyksiä ja sumentumia: nopeita tenttejä, lempeitä emojeita, kauniita sanoja ja rukouksia mun puolesta. Käyn opintoneuvojalla taas muuttamassa suunnitelmia. Se nauraa mulle ja mä lasken katseen. Oispa päämääriä, mutta miten elämää ois koskaan mahdollista elää suunnitelmien mukaan.

Puhun hyvin ruotsia, osaan kertoa mun kandista ja selittää, mitä aion tehdä kesällä. Lasken tunteja kesään ja tyhjyyteen, siihen kun ei ole messuja eikä ole esseitä, eikä enää yhtään suullista koetta.

Vappuna vietin messua, katsoin lakitusta ja toista, painoin hatun päähän ja lauloin kadulla. Kehitin teoriaa, kuinka mun on helppo olla villi, kun ympärillä kukaan ei muista mua huomenna. Vaikka mä muistan kaiken, enkä päästä kuplia liiaksi aivoihin. Piknikillä on tusina koiria ja glitter-skumppaa, rakkaita kasvoja.

Vapun jälkeen luen niin nopeesti kuin ehdin. Muistan taas, miksi halusin oppia, miksi ilmoittauduin random-kursseille, joille vaan sattui olemaan aikaa. Ja sitten unohdan, kun aikaa on vähän, kello käy kiivaana ja nauraa mulle, mä lasken katseen.




Kahdeksas viidettä:

Kevään viimeinen messu on ohi, täytyy miettiä markkinastrategiaa, mutta kiitollisuus sielussa näistä jutuista on päällimmäisin. Lisäksi oli lomankaltaisin kaksi päivää koko keväänä: yks kiva, kiasma, parsapäivät ja elämäni ekat sushiasiat. Mulla on ilo vastata sähköposteihin, jotka tietää hyvää. Ilo on mun puolellani.

Your name is life, your name is hope inside me

Your name is love, a love that always finds me

always finds me

(Praises - Bethel music)

parasta ja vähemmän

Samaan aikaan parasta ja vähemmän kivaa.

Parasta: kolmivuotinen loiste-perinne, rakkaimman kirkon pääsiäismessupäivä ja tutut tiililattiat. Sydän läikkyen onnea saa olla, ahh. Mä saarnasin ja se oli niin kivaa. Ilmeisesti tarpeeksi hyvin, kuulin ajatuksia, jotka itketti, kun en taaskaan tajunnut etukäteen, ettei oo väliä, montako minuuttia pohdin, jos joku suurempi mua käyttää. Ja oli niin kivaa.

Mun maailman lempparein kurssi päättyi viime viikolla, enkä tiedä, harmittaako se vai saako vain uskomaan teologiaan mun tulevaisuutena enemmän. Rakastan tätä tiedettä, ainakin sen osia, ja oon vasta pikkuhiljaa tajunnut, että mulla ehkä on mahdollisuus pitää ne osat mun elämässä niin paljon kuin haluan.

Taas pohdin valkoista kaulusta, kirkkosaleja ja taipumista pappeuteen. Tällä kertaa musta oikeesti tuntuu, vahvasti, siltä että ehkä. Mä pelkään, etten ikinä pääse eroon siitä ajatuksesta, että jos sittenkin. Jos sittenkin tein väärän valinnan kuunnellessani kutsua tai en, jos sittenkin mut luotiin palvelemaan albassa, ja entä jos ei. Tää on ikuista analyysiä. Sen keskellä musta tuntuu, että pointti hukkui ajat sitten, enkä enää edes tiedä, missä kohtaa vastassa oli ongelma.

Enkä tiedä, nouseeko mun paniikki enemmän virheenpelosta ja halusta olla mahdottoman nopea ja paras vai jostain muusta. Tulevaisuus kasvaa ahdistuksen muotoiseksi möykyksi mun aivoissa, vaikka sen pitäisi olla kiva ja ihana uusi aika. Millä ihmeen taioilla mun pitäisi osata päättää. Mistä ihmiset ylipäätään tietää ikinä mitään.

Ja salaa mä haaveilen tohtorinhatusta, vaikka kandistakin puuttuu pari noppaa. Mua kuitenkin innostaa ajatus siitä, että mun tulevaisuuteen voisi ehkä kuulua tämä tiede tosi paljon enemmänkin.

Mä kaipaisin kuitenkin konkreettisia päätöksiä ja selkeitä valintoja, jotta voisin hengittää helpommin. Onko mun ratkaisun pakko olla aina niin varma ja vakava?

aallot saa taas rauhaa keinuttaa

Joka toinen yö valvon kahteen klusterilla. Maaliskuun illat täyttää tiedekuntayhdistys. Lauletaan virsiä, juodaan viiniä ja syödään pitsaa sohvilla. Järjestän vierailijoita ja varailen kirkkoja. On kiire ja puuskun raivoa, seuraavalla sekunnilla iloitsen eniten. Tätä vuoristorataa on elämä.

Silti kysyn, miksi väsyttää.



Välilehdellä on maailmojen paras oppimispäiväkirja. Se, jossa en kauheasti valehtele, vaan aidosti oivallan ja jään pohtimaan. Sellaista sattuu näköjään, tää tiede voi sittenkin ilahduttaa. Keskiviikkoaamuna kello kymmenen on helppo, helppo herätä ja jaksaa. Society and community cohesion on kalenterin kiinnostavimmat sanat, salaa kaavailen tulevaisuutta niidenkin parissa.

Öisin nään unia kadonneista ystävistä. Sovitaan tapaamisia ja unohdetaan niitä sitten. Arki on sekavaa. Mä olen usein hankala, usein tahallani. Kuitenkin mulle luvataan, että tie on valmis ja selvä, vaikken näkisi.

Ja mä katson lasin läpi, kun sä kävelet mua päin. Kun sä tuut sittenkin ja katsotaan silmiin ja mietin, oisko mahdollista, vaikka pimeässä illassa et enää sanokaan hei. Ja mun ajatukset sekoaa tähän kaikkeen. Inhoan sekvauutta ja hallitsematta jääneitä tunteita.

irtotunteita

mun viikolla on:

- syvää vuodatusta
- käyttiksen speksi
- sitä, kun katsellaan tulppaaneja ja hymyillään
- huulipunaa
- kevätsää, valoa valoa valoa
- kandin kypsäri, tenttikuoret ja kuulakynät
- kirjeet suomen laidoille
- harmaita villapaitoja
- irtonaisia hetkiä kukkalakanoissa
- unicafe-juttuja
- suolavettä ja naurua

Näin kirjoitin kolme ja puoli vuotta sitten:

Meillä oli tänään ensimmäinen tunti uskonnon kertaavaa, ja oi kuinka mukavaa se olikaan. Olin jo unohtanut, kuinka kivoja opettajamme ovat, ja kuinka kivoja tunnitkin voivat olla. Teemme kurssilla ekskursion (!) teologiseen ja uskontotieteelliseen (!!) ja mahdollisesti johonkin uskonnolliseen yhdyskuntaan (!!!). 

Ja tällä viikolla olen tuntenut sitä samaa intoa, jolla joskus hain tänne ja kahlasin läpi räisästä, sitä intoa ja iloa, jolla kävelin abina Fabianinkatua ja odotin, että täällä mä joskus kirjoitan kandin ja myöhemmin gradun. Niin tein ja teen, jotkut ilot pysyy ja toistuu näköjään sittenkin.

Ja mä nykyään ihan mun tavallisessa arjessa järjestän noita ekskursioita (!) uskonnollisiin yhdyskuntiin, enkä enää ikinä muista kirjoittaa kalenteriin innostunutta huutomerkkiä.

Joka aamu uudelleen pitää valita luottaa, valita tää.

When you don't move the mountains I'm needing you to move
When you don't part the waters I wish I could walk through
When you don't give the answers as I cry out to you
I will trust, I will trust, I will trust in you

(Trust in You - Lauren Daigle)

habibi

Maaliskuun alussa pää vilisee hulluja ja nurinkurisia ajatuksia, kuten että on muka ikävä ylppäreitä ja kuka järkkäisi mulle sokkotreffit. On maailman parhaita hetkiä, pudotustuomioita ja katseita menneeseen. Pelkään, että tää nostalgian ja ikävän määrä muuttaa mut suolapatsaaksi. Toisaalta on hulluja haaveita, joista tulisi totta, jos puhuisin ne auki edes kerran.

Pitäisi puhua hopsista, mutta puhumme siitä, miksi en voisi kastaa, miksi ryhtyisin maisterina ja miten pitää luottaa. En kestä enää yhtään lempeää sanaa tähän kevääseen, sillä helmikuusta elokuuhun purskahtelen itkuun ihan kaikesta. Tuntuu, että kristittynä mun pitäisi olla erityisen hyvä antamaan olla ja mennä omalla painollaan, mutta ne juuri on mun heikoimpia puolia ja kehityskohtia. Antaa olla, luottaa asioiden painoon.

Kirjoitan kandia vasta sen viimeisellä viikolla. Sen laskettu aika on perjantai, jonka lähestyessä en ole tehnyt mitään. Mutta lopulta kandista tulee nopea prosessi, viiden päivän intensiivinen lapsi, joka kelpaa vaan, koska sen on pakko. Mun on pakko antaa sen olla. Ja eräänä yönä tallennan kandi_habibi.docin tarkastettavaksi, kirjoitan hyviä avainsanoja ja saan varmistusviestin. Reaktio on hui ja hups, sinne meni. Tuntuu kovin lopulliselta.

Loppukevät on vähän jotenkin hämärä. Haluaisin vaan sanoa ei, mutta en tiedä, mitä vastaanottaisin sen tilalle. En jaksaisi ajatella koko ajan, mutta haluan vastauksia.

arkiajatuksia, paljon

Kirjoitan yhteishaun päivämäärät kalenteriin, pieni harmaa nootti sivun ylälaidassa. Huvikseni, jotta olisi mielessä, jos tarve tulee. Tuskinpa, mutta kuitenkin, ovet auki. En tiedä, mitä tekisin mun elämällä. Tai elämässä, kuulumiset toistaa itseään ja ilkkuu niille varmoille haaveille, joita välissä pyörittelen. Elämä on mittaamatonta.

Saaressa arki on pieni ja hallittava.

Linnasaaren kallioilla on ymmärryksen ylittävä rauha. Aallot on jäässä ja tuuli on niin kova. Oon onnellinen aina viisi minuuttia vuorokaudessa. Sen ajan kun meinaan lentää kalliolta alaa turkoosille jääaallokolle, enkä lennä.

Mietin vegaanimakroonilaatikkoa, kauramaidon filosofiaa, aviomieskriteerejä, sitä että millainen on hyvä vaimo, mikä on pitkä aika, mikä aamu ja paljonko pitää syödä. Mietin, että milloin musta tuli tällainen, tunnistaisiko kuustoistavuotias minä tulevansa.

Saaressa arki on pieni, kaiken ollessa auki ja varaamatta voisin:
lopettaa koulun
laulaa metrossa
tanssia tuomiokirkon portailla
muuttaa norjaan
hankkia koiran
myydä kaiken ja lähteä kauas täältä.

Samalla maailma on niin pieni ja ahdas, hoen mun on pakko. Ja elämä on mittaamatonta.

helmikuuta, random

Väsyttää, aivot keinuu ja keinuu, pilvimassat peittää järjen. Oon koulussa hyvin vähän. Ruotsin tunnilla luetaan markusta ja näytellään jeesusta. Kandi_habibi.doc kaipaa aikaa (aikaa kolme viikkoa), pitäisi olla omatoiminen ja aktiivinen, mutta nukun, juon kahvia ja katselen ulos kaiken ajan.

Lemppariseurakunnassa on rukousviikko, seinät täyttyy unelmista ja toivosta. Sydämeen juurtuu alku eikä sillä ole kiire, kun oon siellä aamukahdeksalta, makaan patjalla ja toivon, että voisin jäädä. Pitää opetella luopumaan taas, miks ihmeessä kerään mun elämän niin täyteen, että kaikki painaa taas liikaa?

Muuten kuuluu ihan hyvää: vuosijuhlahuminaa, messuajatuksia ja sulaa säätä aivoissa. On hauskaa maalata huulet punaisiksi ja pukea satiinia. On hauskaa, että minut kutsutaan paikkoihin. On hauskaa, että naurat. Mun elämän suunnat ja mittakepit on kuitenkin taas kateissa. Esimerkiksi valkoinen kaulus ja sivuainepotentiaalit, kaikkinaiset kokonaisuudet. En tiedä, mitä haluan. Aloin opiskella espanjaa, jotta löytäisin jotain konkretiaa, rakastan kielioppia. Ilmoitin, että aion saarnata. 

On paljon rakastettavaa:
randomhetkiä, kirkkokeskusteluja ilman suunnitelmia

toinen solu ja sydän täynnä.
raitiovaunukohtaamisia ja sitä, että sä katsot silmiin, 

vaikka oon nolo ja itken niin että koko vaunu huomaa.
sä sanot, ettei hätää ja mä haluan luottaa.