elämä on aamuvuoro

Nopee syyskuu. Oli kahvia hiippakunnan papistolle, tusina tiskattua termoskannua ja kymmenen korillista pullaa. Syyskuussa iltakävelyt oli hyviä, aamupalat oli hyviä. Oli syysleiri, parhaita tyyppejä ja hyvii hetkii. Sellasia päiviä, kun mietin vaan, että tätä mä haluun tehdä elämässä, tän takia oon täällä.

Vielä kerran leireiltiin myös keskenämme tutuissa metsissä, rakkaiden tyyppien kanssa. Hypittiin järvessä ja kaislikossa karkuun toisiamme, juostiin hämärässä metsässä ja laulettiin, naurettiin, hytistiin yöllä laiturilla, unelmoitiin päivisin. Oli hyvä olla vaan.


Lukuvuoden kolmen ekan päivän aikana olin skipannut kaksi kurssia (unohdin mennä luennolle hups) ja istunut määrättömiä tunteja tuijottaen sähköpostia vastaamatta yhteenkään. Mutta yhtenä torstaina istuin luentosalin kolmanteen riviin ja menin melomaan. Ja se oli parasta ikinä. Tarviin lisää meriasioita mun elämääni.

Urbaani iltanuotio heijasti punasen sävyjä männyn runkoihin, haaveilen sienimetsästä ja mustikkapiirakasta. (Käyn sienimetsässä ja leivon kavereille mustikkapiirakkaa, mustikat poimin ihan itse kaupan pakastealtaasta.) Sanon että tykkään metsistä, mutta niitten osuus mun arjessa on tässä kaupungissa melko pieni. Mun keskittymiskyky riittää tänä syksynä työskentelemään kolmentoista minuutin ajan, mutta siinäkin ajassa saa jo aika paljon kirjoitettua. Ehkä tarpeeksi.



Kun en saa unta, toivon, että oppispa rakentamaan relevanttia elämää, olemaan näkemättä vain toisten huippuja ja keskittymättä siihen, mikä näkyy. Elämä on aamuvuoro, mutta onneksi pohjimmiltani oon täysin aamuihminen.

Tää on hyvä syksy tää. Ja hullun nopee kaikesta kiireettömyydestä, tekemättömyydestä ja tyhjyydestä huolimatta. Jouluun on enää reippaasti alle sata aamua.