Sovin tapaamisia, joita unohdan. Lisään kalenteriin värejä ja tilanteita, joihin aion itseni kuljettaa. Kaikki ovat mahtavia, elämän sävyjä, upeita ihmisiä, aiheita ja paikkoja. Mutta minua väsyttää lähteä. Väsyttää etsiä oikeaa ratikkaa, vetää jalkaan pinkkejä lenkkareita, väsyttää pohtia ajankohtaisaiheita.
Mutta silti kirjoitan joka ilta päiväkirjaan kolme kiitosaihetta, vasta eilen ensimmäiset puolipakolla ja niistäkin olin oikeasti ihan iloinen.
Sunnuntaina oli parasta, pitkään aikaan mahtavin messu valkoisessa puukirkossa. Jaoin osallisuutta Kristuksen ruumiissa ja katsoin kymmeniin silmiin. Tajusin tajusin tajusin aina uudelleen ja uudelleen. Sitä paitsi sakastissa oli ihan hassua höpinää ja naurua, sellaista kuin aina toivoisi työssä ihmisillä olevan. Että yhdessä vaihdettaisi kaikkien kuulumiset ja taputeltaisi karitsan kuvaa liturgin mahalla. Voi ehkä jonain päivänä olla, että sittenkin, kirkossa on työtä, ehkä.
Rakkaalla körttikaverilla oli parhaat synttärit. Naurua, teologisia aiheita ja vähemmän, Santa fen syntisen hyvää ja aivan taivaallista suklaakakkua, jonka vuoksi kannatti uhrata paasto! Vain ihan pikkuhetken mietin, mitä muut ajattelevat, kun meidän pöydässä hihkuttiin vaikka mitä hölmöä. Illalla itkin kiitollisuudesta.
Että tällaistako on taivaassa. (suklaakakkua)
Huomenna on kreikan tunti ja aoristikoe aamulla yhdeksältä, mutten vaan osaa laittaa itseäni nukkumaan.
Ps. katsokaa sellaista ohjelmaa kuin Matkalla taivaaseen, kiittäkää Ruusua sen hehkuttamisesta