unimaailman aika

Sovin tapaamisia, joita unohdan. Lisään kalenteriin värejä ja  tilanteita, joihin aion itseni kuljettaa. Kaikki ovat mahtavia, elämän sävyjä, upeita ihmisiä, aiheita ja paikkoja. Mutta minua väsyttää lähteä. Väsyttää etsiä oikeaa ratikkaa, vetää jalkaan pinkkejä lenkkareita, väsyttää pohtia ajankohtaisaiheita.

Mutta silti kirjoitan joka ilta päiväkirjaan kolme kiitosaihetta, vasta eilen ensimmäiset puolipakolla ja niistäkin olin oikeasti ihan iloinen. 

Sunnuntaina oli parasta, pitkään aikaan mahtavin messu valkoisessa puukirkossa. Jaoin osallisuutta Kristuksen ruumiissa ja katsoin kymmeniin silmiin. Tajusin tajusin tajusin aina uudelleen ja uudelleen. Sitä paitsi sakastissa oli ihan hassua höpinää ja naurua, sellaista kuin aina toivoisi työssä ihmisillä olevan. Että yhdessä vaihdettaisi kaikkien kuulumiset ja taputeltaisi karitsan kuvaa liturgin mahalla. Voi ehkä jonain päivänä olla, että sittenkin, kirkossa on työtä, ehkä.

Rakkaalla körttikaverilla oli parhaat synttärit. Naurua, teologisia aiheita ja vähemmän, Santa fen syntisen hyvää ja aivan taivaallista suklaakakkua, jonka vuoksi kannatti uhrata paasto! Vain ihan pikkuhetken mietin, mitä muut ajattelevat, kun meidän pöydässä hihkuttiin vaikka mitä hölmöä. Illalla itkin kiitollisuudesta.

Että tällaistako on taivaassa. (suklaakakkua)

Huomenna on kreikan tunti ja aoristikoe aamulla yhdeksältä, mutten vaan osaa laittaa itseäni nukkumaan.

Ps. katsokaa sellaista ohjelmaa kuin Matkalla taivaaseen, kiittäkää Ruusua sen hehkuttamisesta

juttuja meneillään

Minulla on käsissäni maailma, minulla on kasvot ja niillä ilo. Kuuntelen ed sheerania ja syön liian monta leipää. 

Viime viikolla vietettiin mitä ihanin laskiainen ja paaston alku! Rakkaat ihmiset, disney-leffat (joita en kyllä aina ymmärrä) ja nauru olivat läsnä, kerivät minut kasaan kokonaan. Kun voi kesken alkaa laulaa riparibiisejä tai löytää miljoona viittausta vaikka mihin. Oli hyvää ruokaa ja oli iloa, väsymystä ja haalarimerkkejä.

Mahtisitsit, ensimmäiseni, mahti-ihmisiä ympärillä. Eksyttiin ja ehdittiin, laulettiin, naurettiin. Ihan hauskaa.

Meidän ryhmän keskustelu kirkkohissasta (Kustaa Vaasan tikarista, kuumaverisestä nuorukaisesta, laihasta Melanchtonista = erittäin olennaiset faktat) muuttuu nopeasti keskusteluksi kirkkokunnista. Parhaassa ryhmätyötapaamisessa joku soittaa pianolla päivä päivältä vain, yksi keittää teetä ja nauretaan itku silmissä, kun kirja on niin tyhmä. 

- Museossa oli uskontoja ja harkitsen historiaa sivuaineeksi.

- Jossain välissä kohtasin lukiokavereita ja nekin oli tosi kivoja.

- Punainen kirja yöpöydällä on kiva. Aina kun sen avaa vaikka kuinka pitkän tauon jälkeen.

Ja vain paaston aikana tekee mieli ylikallistakin suklaakakkua.

palapelielämä

Palapelin palat menevät kyllä paikalleen, kun vähän on voimaa. Jollain tapaa, pitää järjestää. Niputan merkitsevät katseet, pelkään, että yksi pala puuttuu, pelkään, että joku maalaa tilalle sellaisen, jonka tahallani heitin menemään. Tulin kotiin ja jätin päiväkirjan kaupunkiin, nyt olisi sille tarvetta. Lupaan kirjoittaa paperille taas joskus.

Syön appelsiinin ja ajattelen aurinkoa. Oranssit porkkanat on yhä parhaita. Punaan posket ja hymyilen, jumalainen kokonainen. Kirjoitan vuoden päähän (futureme.org) onnen toivotusta ja sellaista. Hämmentelen tulevaa kesää, haluan, että tuuli repii hiuksia, haluan puhua ruotsia. Syön linssipataa, joka syntyi inspiraatiossa ja oli sittenkin hyvää.

Puhun Jeesuksesta samoin sanoin tilanteesta toiseen: haastattelussa, nuortenillassa, minun ikäisilleni. Kuinka joku valopeili rakkauden heijastelu pyörii mielessä niin, ettei voi mistään puhua ilman viittausta kristityn tehtävään olla valo ja Jumalan kuva? Tosi rasittavaa. Ehkä jossain koulutetaan tulevat papit ja kaikki unohtamaan oivallukset pian niin, että voi oivaltaa aina uutta?

Lupasin myös, etten lupaa itseäni mihinkään, yhtään minnekään, ennen kuin kalenteri on valkoinen ja vapaa ja aikaa on muuhunkin kuin juoksemiseen. Muttei se onnistu, jos puheessa sanon vain joo, kun kaikki on liian houkuttelevaa. 

Vain ylistysseurakunnassa oli tällä viikolla levollista, vain siellä. Oli vain aikaa, ei kelloa. Hiljaisuutta avoimuutta rajattomuutta. Läsnäolon tunnelmaa, tuntematon halaus ja nauru, kuiskiva ääni ja vapaus. Ihan vain hetki. 

Joka tapauksessa maailma näyttää ihan keväältä.

Katsokaa siskot huomisen valoa päin!

Maanantaina:

Vietin viimepäivät syöden ihan hirveästi, koska koko ajan on nälkä. Kirjoittamalla esseetä ja muuta, wordin täyteen viisaita (ja vähemmän) sanoja, aloitin sunnuntain kahdella työhakemuksella. Lauantaina soitettiin, että tervetuloa haastatteluun kotiisi, ja unohdin kysyä, missä mahtaa haastattelu olla. Sellaista sekavaa sähellystä kesästäkin kai tulee, jos sinne päädyn. Vaikka kivaa se olisi varmasti myös.

Kun! Kun sinne päädyn, tänään soitettiin! Oi mahtavuutta, riemuisaa hymyä kirkkohissan luennolla.

(En tiedä, tuleeko musta pappia. En todellakaan, pitäisi vain olla varovainen sen suhteen, mitä sanoo. En lupaa tulla vihkimään ketään, en kastamaan kenenkään lasta. Tässä asiassa olen tehnyt päätöksiä, muka varmoja valintoja vähän joka suuntaan, eikä mikään oikein ole varmaa. Kutsu on harmaa ja tappelen vastaan kaikin keinoin (ei minusta ole) Silti kai jotenkin kuitenkin olisi kiva, kun kerran itkettää, etten osaa laulaa liturgiaa.)

Muutenkin kaiken kiireen keskellä täällä on ihan kivaa, elämässä. Pelottavimmat deadlinet on ohi ja on aikaa (muka) opiskella. Ympärillä on ystävällisiä kasvoja ja sanoja.

Tiedekuntayhdistyksen vuosijuhlat, huikeat kiviholvit vanhalla saarella, Laineet ja lautta, hajoilevat nutturat ja maataviistävät satiinit. Oi että, sellaisesta kannattaa ensi vuonnakin maksaa opintotuen valtaosa, parhaista puheista ja ruuista. Ystävän kanssa aiheutimme pahennusta miljoonasti enemmän kuin ehkä olisi järkevää. Liian lyhyet yöunet painavat yhä.

Eksymäänkin onnistuin, matkalla periaatteessa tuttuun paikkaan. Ja senkin jälkeen oli hauskaa, kun meitä pidettiin ihan ihmisinä ja hymyilemisen arvoisina. Tänään taas, kuljetin itseni afrotanssitunnille ja oli ihan mahtavaa, vaikka olinkin oikeastaan aika huono. 

"Maailmaan käymme yhdessä rohkeina näin"

nyt just ei millään ehdi

Mieletöntä juoksemista akateemisesta rakennuksesta toiseen, venyttelytunnille, ystävän kotiin kesken päivän (naurettiin sohvalla, kun vakavuus inhotti), portaita ylös alas viidenteen kerrokseen kreikan tunnille, työhaastatteluun vieraaseen kaupunkiin, jossa viimeksi käydessä menetin rakkaan. Voi hyvänen aika, totean vaan. Millaista elämä on, jos voi kuvitella viikon rennoimmaksi päiväksi sen, jona pitää vakuuttaa kolme pappia ja pari muuta, että olisin mahtava ripariope.

Yhtenä päivänä luennolla viereinen tyyppi taputti päätä ja sanoi, että näytin niin surkealta. Olin ehkä vain juostessa unohtanut hengittää. 

[K I I R E]

Tämä viikon rennoin meni kuitenkin kivasti, kaikesta huolimatta. Junassa oli kivaa, systiksen tenttikirja oli pari tuntia oikein kiva, kaupunki oli valtavan kaunis. Aurinko paistoi mennessä tullessa Lempäälän asemalla, päätepysäkilläkin vähän. Ensimmäinen valoisa aika tänä vuonna. 

Eikä haastattelukaan ollut niin paha kuin Ruusu pelotteli (minulta ei kysytty kynttiläpäivästä ja se riitti helpotukseksi), vaikka olinkin toisiksi ainoa fuksi ja muut palauttelevat keväällä gradujaan. Luulen puhuneeni ihan melko fiksuja jopa, vähintään joihinkin kysymyksiin. Nauroin ainakin, oli mielettömän kiinnostavaa ja ainakin opin hirmusti (,vaikken ilmeisesti ollutkaan ihan unelma)

Nyt juuri vähän väsyttää, enkä saa kirjoja auki, vaikka olisi pakko, jottei torstaina itkettäisi palauttamaton essee Neitsyt Mariasta. Pitää ja pitää, ja samalla elän jossain kuplassa. Ostin kaakaota ja appelsiineja, kun ajattelin, että ne herättäisivät. Unohdin syödä ne, joten olen unessa yhä ja ikuisesti.

lunastetut lupaukset, rakastan palavasti

Joogata, tanssia, nauraa, laulaa, kohottaa käsiä, oppia hymyillen lupasin viikko sitten.

Maanantaiaamuna heräsin kuudelta, koska halusin aikaiselle joogatunnille. Ei ollut mun juttu, harmi, koska polviin sattui niin, että välillä halusi vain itkeä.

Olen tanssinut: suuressa salissa ainakin monta kymmentä tyttöä. Oli virtaavaa liikettä vähän omissa oloissa, juuri niin sopi. Sai tehdä, kun ei ollut maksanut mitään, kukaan ei ollut velvoitettu tarkkailemaan nilkan asentoa tai aukikiertoa. (vaikka salaa sellaistakin kaipaa, tarkkuutta, kehitystä)

Oli ihan mahtava kirkkohistorian luento, aiheena psalmilaulu! (Tiedän, kuulostaa tylsältä vanhalta harmaalta) Luennoitsija lauleli luostarisävelmiä, esitteli nuotteja keskiajalta. hymistiin gregoriaanista tunnelmaa. Loppupäivän päässä soi herra on minun paimeeneenii, ei miinulta mitään puu uu tuu.

Viime yönä nauroin ja tänään aion kohottaa käteni, ottaa kiinni taas. 

Välihetkinä olen rakastanut appelsiinijugurttia, saanut onnellista sähköpostia ja käynyt tatamilla tuntemassa taistelulajitunnelman, vähän kuin ennen, vaikka ihan eri puolelta maailmaa. Piiloutunut peiton alle, halunnut kadottaa maailman kadota. Nauranut ihan liian väsyneenä, kaatanut ensin vesilasin ja sitten heittänyt kukkakaali-pinaattipadan syliin yliopistolla. (eikä siinä vaiheessa ollut servettejä tietenkään, kun olin liottanut ne siinä vedessä) Olenkohan nyt ihan tarpeeksi aikuinen tänne?

Teen usein kreikan läksyjä keskiyöllä, vaikka lupasin nukkua niin kuin ihminen. Olen vain niin kamalan väsynyt, että olisi parempi nukkua kotona kuin uskontotieteen luennoilla. Vietettiin Ruusun kanssa ainakin neljä tuntia eräästä yöstä vain valittaen maailmaa, erilaisia fragmentteja meidän elämästä. Olen opetellut paremmaksi, sekä itseni että muiden kanssa. Aina hymyilyttää ymmärtää maailmaa.