haikeeta ja sekavaa

Pelkään että unohdun
- sängyn syvyyksiin aamuisin
- vertailemaan eri valkoisen sävyjä
- pohtimaan kasteen teologiaa
- uppoan kahvikuppiin ennen yhdeksää

Mun elämän kolminaisuus kiertyy kahvin, kalenterin ja paljouden ympärille. Sähköpostia, puhelin, kiire ja unta. Ja niistä huolimatta ehdin joskus hukkua ja unohtua.

Niinä aamuina, kun sataa yllättävää lunta ja en erota sanan fängelse taivutusmuotoja, ärsyttää. En ole paras versio itsestäni enkä ihmislajista. En vieläkään osaa kieltäytyä, ja siksi viesteihin vastaaminen helposti kokonaan unohtuu. Joinain toisina tosina aamuina valo on syvä ja terävä, mä olen parempi ja virkeämpi. Aurinko nousee.

Käyn Tampereella hengittämässä, kun tässä kaupungissa ei ole tilaa eikä aikaa keskittyä olennaiseen. Wup dreams on hyvä päivä, hyviä syviä sanoja ja biisejä, jotka soittaa tauotta totuutta. Dan Blythe on täällä puhumassa ja sekin on hyvä. Ne on kauniita päiviä.

Ja mä seison keskellä yötä lentokentällä ja itken, kun kone lähtee sittenkin ja ihmisiä kuolee aina vaan. Oon väsynyt ja mietin samalla, kuinka etuoikeutettu oon, kun voin toistuvasti valita sen kalliimman kauramaidon vaan koska purkki on kivempi. Ja mulla on jatkuva avuton olo. Käyn kirjoittamassa valkoiseen lappuun kolminumeroisen luvun, yritän auttaa ja tarjota banaaneja.

Ja ihan tavallisena keskiviikkoaamuna avaan sen sähköpostin, jossa sanotaan, että habibi oli sittenkin viisas. Käyn katsomassa sitä numeroa uudelleen ja uudelleen, ihan kuin sillä olisi väliä. Se saa vaan kuitenkin näkemään, että joskus asiat toimii sittenkin. Arki pomppii ees taas ja hölskyttää mun levottomuutta. Pakenen koulua klusterille ja tehdään bataattisosekeittoa viidelle kymmenelle, kannetaan sitsipöytiä ja ollaan väsyneitä. Toivon, että tää kevät loppuu joskus.

habibi

Maaliskuun alussa pää vilisee hulluja ja nurinkurisia ajatuksia, kuten että on muka ikävä ylppäreitä ja kuka järkkäisi mulle sokkotreffit. On maailman parhaita hetkiä, pudotustuomioita ja katseita menneeseen. Pelkään, että tää nostalgian ja ikävän määrä muuttaa mut suolapatsaaksi. Toisaalta on hulluja haaveita, joista tulisi totta, jos puhuisin ne auki edes kerran.

Pitäisi puhua hopsista, mutta puhumme siitä, miksi en voisi kastaa, miksi ryhtyisin maisterina ja miten pitää luottaa. En kestä enää yhtään lempeää sanaa tähän kevääseen, sillä helmikuusta elokuuhun purskahtelen itkuun ihan kaikesta. Tuntuu, että kristittynä mun pitäisi olla erityisen hyvä antamaan olla ja mennä omalla painollaan, mutta ne juuri on mun heikoimpia puolia ja kehityskohtia. Antaa olla, luottaa asioiden painoon.

Kirjoitan kandia vasta sen viimeisellä viikolla. Sen laskettu aika on perjantai, jonka lähestyessä en ole tehnyt mitään. Mutta lopulta kandista tulee nopea prosessi, viiden päivän intensiivinen lapsi, joka kelpaa vaan, koska sen on pakko. Mun on pakko antaa sen olla. Ja eräänä yönä tallennan kandi_habibi.docin tarkastettavaksi, kirjoitan hyviä avainsanoja ja saan varmistusviestin. Reaktio on hui ja hups, sinne meni. Tuntuu kovin lopulliselta.

Loppukevät on vähän jotenkin hämärä. Haluaisin vaan sanoa ei, mutta en tiedä, mitä vastaanottaisin sen tilalle. En jaksaisi ajatella koko ajan, mutta haluan vastauksia.

helmikuuta, random

Väsyttää, aivot keinuu ja keinuu, pilvimassat peittää järjen. Oon koulussa hyvin vähän. Ruotsin tunnilla luetaan markusta ja näytellään jeesusta. Kandi_habibi.doc kaipaa aikaa (aikaa kolme viikkoa), pitäisi olla omatoiminen ja aktiivinen, mutta nukun, juon kahvia ja katselen ulos kaiken ajan.

Lemppariseurakunnassa on rukousviikko, seinät täyttyy unelmista ja toivosta. Sydämeen juurtuu alku eikä sillä ole kiire, kun oon siellä aamukahdeksalta, makaan patjalla ja toivon, että voisin jäädä. Pitää opetella luopumaan taas, miks ihmeessä kerään mun elämän niin täyteen, että kaikki painaa taas liikaa?

Muuten kuuluu ihan hyvää: vuosijuhlahuminaa, messuajatuksia ja sulaa säätä aivoissa. On hauskaa maalata huulet punaisiksi ja pukea satiinia. On hauskaa, että minut kutsutaan paikkoihin. On hauskaa, että naurat. Mun elämän suunnat ja mittakepit on kuitenkin taas kateissa. Esimerkiksi valkoinen kaulus ja sivuainepotentiaalit, kaikkinaiset kokonaisuudet. En tiedä, mitä haluan. Aloin opiskella espanjaa, jotta löytäisin jotain konkretiaa, rakastan kielioppia. Ilmoitin, että aion saarnata. 

On paljon rakastettavaa:
randomhetkiä, kirkkokeskusteluja ilman suunnitelmia

toinen solu ja sydän täynnä.
raitiovaunukohtaamisia ja sitä, että sä katsot silmiin, 

vaikka oon nolo ja itken niin että koko vaunu huomaa.
sä sanot, ettei hätää ja mä haluan luottaa.

nobody like you

Mulle kuuluu hyvää. Viikonloppuna nukuin, kuuntelin mnf-streamia suorana turusta, nauroin huonolle läpälle ja olin paljon yksin. Oon ollut paljon yksin, ja se on ollut kivaa, mutta nyt alkaa kirpaista. Kalenteri on tosi tyhjä pitkästä aikaa, enkä tiedä, mitä mieltä oon sen valkoisista sivuista.

Hullun pitkän keskiviikon jälkeen mä rakastin tuttuja kasvoja bussissa, yhteistä matkaa yhteiseen kotiin. Oli valtava fiilis suhegaalassa, mä hymyilin niin paljon. Vitsi, mulla on siisti koti, mä rakastan!

Kandifiilikset on jälleen korkealla, vaikken osaakaan ajatella, mitä sen kanssa pitäisi lähteä tekemään. Oon pitkästä aikaa sitä mieltä, että tää tiede on täysin mun. Tykkään olla teologi ja tykkään koko sydämellä. Oon aavistellut tällaista outoa tasapainoista hyvää fiilistä jo hetken ja nyt uskallan sanoa, että tosi kokonaisvaltaisesti hyvää, vaikka väsyttääkin välillä.

Saan jatkaa ensi vuonna kivoja teologimessujuttuja ja olla järjestämässä jotain hauskaa. Ja saman päivän aikana haaveilen taas työstä kirkossa, kaikesta jossain ihan muualla, väikkäristä ja tohtorinhatusta. Liikaa hulluja haaveita, joilla ei ole mitään rajoituksia.

we feel it now

Viikon sisällä olen kantanut keltaisia ruusuja ja stressannut messua, mutta myös matkustanut lahden yli syömään pitsaa ja juomaan cappuchinoa. Käytiin yhden teologiystävän kanssa hytisemässä tallinnan kaduilla. Toisenkin piti tulla, mutta koska passi olikin pohjanmaalla, matka jäi väliin. Ei käyty kirkkotaidemuseossa eikä elokuvissa, mutta syötiin paljon ja oli helppoa ja kivaa.

On ollut kivaa myös linnasaaressa, jossa oli kylmää ja tuulista, mutta kaunista ja irrallista. Rakastan merta, rakastan lauttaa ja rakastan paljon. On ollut kivaa saada ääniviestejä, juoda glögiä ja nukkua paljon. Kivaa tehdä vähän vähemmän, vaikka samalla sydän sytyttää kipinää johonkin uuteen. Onneksi en vaan keksi paikkaa sitä kipinää työntää tuleen, ensi keväästä tulee ehkä taas kevyempi, mutta ihan kiva.

Kandiseminaari alkoi ja tuntuu vähän kummalliselta. Oon rakentanut sellaista kuvaa, että ne kandiaan kirjoittavat on jotenkin fiksuja, varmoja tai viisaita, edes vähän aikuisia tai jotenkin määrätietoisia. Ei oo.

Kaiken keskelle leikkasi hullu kuume ja ärsytti. Jäi paljon kivoja juttuja välistä, mutta tän kai saa, kun ei omista kunnollista talvitakkia. Onneksi yksi ihana kutsui syömään kanttarellikeittoa heti, kun olin edes vähän hengissä.