Maaliskuun alussa pää vilisee hulluja ja nurinkurisia ajatuksia, kuten että on muka ikävä ylppäreitä ja kuka järkkäisi mulle sokkotreffit. On maailman parhaita hetkiä, pudotustuomioita ja katseita menneeseen. Pelkään, että tää nostalgian ja ikävän määrä muuttaa mut suolapatsaaksi. Toisaalta on hulluja haaveita, joista tulisi totta, jos puhuisin ne auki edes kerran.
Pitäisi puhua hopsista, mutta puhumme siitä, miksi en voisi kastaa, miksi ryhtyisin maisterina ja miten pitää luottaa. En kestä enää yhtään lempeää sanaa tähän kevääseen, sillä helmikuusta elokuuhun purskahtelen itkuun ihan kaikesta. Tuntuu, että kristittynä mun pitäisi olla erityisen hyvä antamaan olla ja mennä omalla painollaan, mutta ne juuri on mun heikoimpia puolia ja kehityskohtia. Antaa olla, luottaa asioiden painoon.
Kirjoitan kandia vasta sen viimeisellä viikolla. Sen laskettu aika on perjantai, jonka lähestyessä en ole tehnyt mitään. Mutta lopulta kandista tulee nopea prosessi, viiden päivän intensiivinen lapsi, joka kelpaa vaan, koska sen on pakko. Mun on pakko antaa sen olla. Ja eräänä yönä tallennan kandi_habibi.docin tarkastettavaksi, kirjoitan hyviä avainsanoja ja saan varmistusviestin. Reaktio on hui ja hups, sinne meni. Tuntuu kovin lopulliselta.
Loppukevät on vähän jotenkin hämärä. Haluaisin vaan sanoa ei, mutta en tiedä, mitä vastaanottaisin sen tilalle. En jaksaisi ajatella koko ajan, mutta haluan vastauksia.
Hei täällä toinen kristitty, joka ei osaa aina luottaa ja ei todellakaan anna asioiden mennä omalla painollaan! Tahtoisin aina tietää, koska jotain tapahtuu. Olen aika kärsimätön ja epätietoisuudessa odottaminen on kamalinta, mitä tiedän. Rakastan myös haaveilla ja suunnitella niitä haaveita toteutuviksi, vaikka (usein) ne eivät toteudukaan niin kuin minä haluaisin. Ehkä pitäisi oppi pois tällaisesta, mutta kun en oikein osaa. Tykkään pitää langat käsissä, sillä mua pelottaa, ettei Jumala haluakaan samaa kuin mä. Elämä kyllä rullaa näinkin, kunnes pitäisi tehdä jotain isoja valintoja elämässä.
VastaaPoista<3 Tiiään niin ton tunteen, kun tuntuu vaan siltä, että entä jos Jumala ei haluakaan samaa kuin mä. Vaikka järjellä tiedän, että jos ei, niin se on todennäköisesti jotain parempaa kuin mitä itse oon keksinyt. Samalla uskon, että määrätietoisuus ja kunnianhimo ja suunnitelmallisuus on joissain tilanteissa ja oikeissa mittakaavoissa myös hyviä ja tarpeellisia ominaisuuksia! Toisaalta todellakin haluaisin oppia luottamaan, varsinkin silloin kun en tiedä edes itse mitä haluaisin. Ja oon oppinutkin jo paljon, siitäkin saa olla kiitollinen.
Poista