aallot saa taas rauhaa keinuttaa

Joka toinen yö valvon kahteen klusterilla. Maaliskuun illat täyttää tiedekuntayhdistys. Lauletaan virsiä, juodaan viiniä ja syödään pitsaa sohvilla. Järjestän vierailijoita ja varailen kirkkoja. On kiire ja puuskun raivoa, seuraavalla sekunnilla iloitsen eniten. Tätä vuoristorataa on elämä.

Silti kysyn, miksi väsyttää.



Välilehdellä on maailmojen paras oppimispäiväkirja. Se, jossa en kauheasti valehtele, vaan aidosti oivallan ja jään pohtimaan. Sellaista sattuu näköjään, tää tiede voi sittenkin ilahduttaa. Keskiviikkoaamuna kello kymmenen on helppo, helppo herätä ja jaksaa. Society and community cohesion on kalenterin kiinnostavimmat sanat, salaa kaavailen tulevaisuutta niidenkin parissa.

Öisin nään unia kadonneista ystävistä. Sovitaan tapaamisia ja unohdetaan niitä sitten. Arki on sekavaa. Mä olen usein hankala, usein tahallani. Kuitenkin mulle luvataan, että tie on valmis ja selvä, vaikken näkisi.

Ja mä katson lasin läpi, kun sä kävelet mua päin. Kun sä tuut sittenkin ja katsotaan silmiin ja mietin, oisko mahdollista, vaikka pimeässä illassa et enää sanokaan hei. Ja mun ajatukset sekoaa tähän kaikkeen. Inhoan sekvauutta ja hallitsematta jääneitä tunteita.