2 0 1 7

Parhaita tänä vuonna oli:

kandi_habibi.doc, vain pari viikkoa

tarvitseeko edes erikseen mainita,
se, että vihdoin uskallan sanoa,
että enemmän kuin mistään
unelmoin valkoisesta kauluksesta
(musta tulee pappi.
Jos Jumala suo, mutta ilman turhaa ehkää)

valmis kandi_habibi.doc, viitonen
toisiinsa sidotut 180 op.

saari toukokuussa

kuninkaallinen kesä
huiput nuoret
leirit ja ennen kaikkea tieto tulevasta

ainejärjestökiire, rakas paras spirre
ja myös ensi vuonna juttuja, uusia

vr

eli aivan kaikki arkiset asiat, leivotut kakut, luentosalit ja oppimispäiväkirjat, koheesio, puhelut kirkkojen varaamiseksi, messupalaverit, paniikkisähköpostit, vr-hetket ja snäpätyt tunteet, leirit, uimavalvotut ja laululeikityt saaripäivät, se hirveän kylmä nuuksioyö, syksynkin leirit, kaikki violetit hetket, myöhään klusterilla tiskatut tunnit, kahvihetket, yksin katsotut elokuvat, riika, tyypit, latinan läksyt, muut pienet ja suuret jutut. Edes osia ja kappaleita mainitakseni.

saari, lokakuu

Nää kakstoista kuukautta on olleet oikeestti parhaat koskaan, niin paljon hyvää ja kaunista. Salaa oon pelännyt järjettömän  paljon, päättänyt luopua ja kuitenkin pidellyt kiinni. Ja kaikesta huolimatta ja juuri siksi, juuri tässä on niin hyvä.

gratias ago quam maximas

niinku loma

On vähän niinku loma ja rakastan valoja, kahviloita ja joulumarkkinoita suomessakin. 

Näihin päiviin syöksyy jo kesäunelmatkin, kun on joulukortteja kaikilta kivoilta, porkkalaa ja glögiä, ihan vähän koulua kätkettynä lomahetkiin. Juodaan mustikkaglögiä ja mietitään ripareita, kun nyt niihin on vielä puoli vuotta ja edellisistä saman verran. Kaikki kääriytyy kultaan. 

Pitäis vielä kirjoittaa essee ja toinen, portfolioida oma osaaminen kevättä varten ja lukea pari kirjaa. Väleissä on puurojuhlia ja kauneimpia, joulun kappaleita etukäteen siellä täällä. Aikaa tulvii ylenmäärin, ei ookaan yhtään kiire, toisin kun aina. 

Hämmentää, kun tyypit saa lapsia ja elämät menee suuntiin, joita ei ois ennakoitu. Pystyisinkö mä sellaiseen ennakoimattomuuteen? Kuitenki haaveilen siitä, että mulla olisi taitoa suunnitella välivuosi, nähdä sille oikee hetki ja hyvät koordinaatit. En mä haluu olla aikuinen niin pian, jotain keinoja pysäyttää tää vauhti edes hetkeksi. 

Viimeiset lahjat kääritään kultakuoreen tietysti aatonaattoiltana, kun on koko päivä säntäilty hankkimassa koiran leluja, pähkinöitä ja kirjoja. Jossain välissä mietin hämmentyneenä, missä tässä on tilaa yhdellekään jumalavauvalle syntyä, meidän arjen keskellä. Mutta kai sille, jossain nurkassa pieni seimi odottaa. 

olen eksynyt latviassa

Loma on hyvä. Oltiin neljä ekaa lomapäivää riikassa kauniiden kujien, kissojen, katumuusikoiden ja kahvin luona paossa suomen sakeaa arki-ikävää. Se oli kaupunki kauniista rakennuksista, kivijalkakahviloista, elämän parhaista pitsoista ja keskiaikaisista kirkoista.

Eksyttiin latvian yliopistolle, hukuttiin hetkeksi mukulakivikaupunginosaan ja sunnuntaiaamuna latviankieliseen jumalanpalvelukseen (, jossa ymmärsin sanat Jeesus, aamen ja ylistää). Mun omana matkaseurana oli Riikka Pulkkinen, parasta hetkeen. Vapaita ajatuksia.




Mun sydämeni uusi osoite on joulutorit, joissa kuuma viini, tuikkivat valot ja joka puolella karkeloiva kansa ja korviin rynnivä tonttumusiikki peittää kaiken muun. 

Joulun lisäks käytiin kolmessa museossa, muisteltiin lukiohissaa ja sotahistoriaa, kgb-asioita ja juutalaisuutta. En osannut enää kovin monta heprean aakkosta, mutta sain leikkiä hanukka-hyrrällä ja oppia vanhoja juttuja uudestaan.



Väleissä tehtiin kurssisuunnitelmia servetille ja kärsittiin pienet weboodipaniikit ilmaisen wifin äärellä. Mutta muuten oli oikeesti loma, ei koulua, ei sähköpostia, ei esseen esseetä koko aikana. Tapahtui yksi särkynyt lasi, yksi kadonnut lompakko ja yksi (ehkä) murtunut kylkiluu, muuten varsin eheää. Paluulentokoneessa otin onnellisia selfieitä paavipostikortin kanssa. Oli hyvä, mutta on täälläkin onnellista.

joulukuun haikeus

Elämässä yleisesti vallitsee hullu kiire. Olen unohtanut miettiä, että on paasto. Ja hyvä niin, sillä tässä joulukuussa olisi sääli jättää mitään väliin. Mutta päähän olisi kyllä hyvä tehdä tilaa jollekin suuremmalle (esim jeesukselle) tai muulle, raivata aikaa unelle, haalia kasaan joku levon mentävä aukko arkeen. Vaikka kohta tää loppuu, tää syksy, ja kamalan haikeaakin on.



Torstaina puurojuhlittiin ja tuntui taas vanhalta. Oli hartaus, mun vika. Viimeisyys harmittaa, aina. Mutta oon koittanu ajatella, että juuri silloin, kun asiat sujuu jo hyvin ja rutiinilla, kun to do -listan pienimmätkin kohdat tulee luonnostaan, on aika mennä eteenpäin. Vaikka sotkisi viimeisenkin kerran niinku aina. Parhaat hetket on usein niitä, kun asiat saa vaan tapahtua. Moka on yleensä vaan hauska.

Oispa taas fuksi ja oispa jo oikeesti aikuinen, en osaa valita. Toisaalta just tässä on hyvä, tämän syksyn lopussa ja tulevan vuoden alussa, näissä hetkissä mun on hyvä olla juuri nyt.

ei vettä rantaa rakkaampaa

Suomi täytti sata ja oli juhlien juhlaa.

Käveltiin helsinkiä soihdut kourassa, laulettiin kovaa ja kauniisti. Violetin lipun takana oli hyvä, hyvä teologina ja hyvä suomalaisena. Torilla ja puheissa lueteltiin taas koulutus, pisa, vapaus ja äänioikeus.

Mutta vapaus äänestää, uskoa ja olla minä eivät oo vain kauniita sanoja juhlapuheissa tai jotain kansalaisuskonnon opinkohtia. Niiden takia kyyhkyset ei kadonneet meidän maassa. Ne on ollut mun elämän lähtökohdat ja ne jutut, joiden keskellä musta on tullut mä kenenkään estämättä. Ja ne kulmat, jotka antaa tilaa nähdä, mikä vielä on pielessä ja joiden takia meillä on ehkä mahdollisuus rakentaa vielä parempaa.

Kiitos ja onnea kaunis, rakas ja paras Suomi!

nuorina, voittoisina

24.11.

Haluisin nukkuu. Oon ollut uskomattoman väsynyt viimesinä päivinä, tekis mieli aamuisin vaan upota kukkapeittoon ja tyynyjen keskelle, olla nousematta kellon piristessä ja painaa silmät takas kiinni, nukkua.

Tässä kuussa ei oo aikaa ja samaan aikaan sitä on ihan liikaa, mutta tuhraan sen kaiken sumusiin aamukahveihin, lumisateen tuijotteluun, päiväkahviin, ensitreffeihin alttarilla, iltakahviin. eikä sitä jää käytettäväksi latinan matikkakielioppiin tai hulluihin sanastoihin, joita varmaan rakastaisin, jos osaisin. Osaisin jos yrittäisin ees kerran viikossa vähän.

Toisessa välilehdessä mulla oli koko päivän ruotsinkielinen artikkeli (Delad tro i individualiserade samhällen - Tendenser från den samtida europeiska religiösa scenen) jota luen puoli sivua kerrallaan. Sitten istun välissä tunnin hiljaa ja mietin muita. 

Pari työhakemusta sinne tänne, ajatukset ensi kesässä ja suomen kartan kulmilla, minne suuntaisi.

2.12.

Enää muutama hetki jouluun, ihanaa. Odotan lomaa koko ajan enemmän, mikään ei oo edennyt. Pieniä juttuja tapahtuu kuitenki.

Viime viikolla oli latinan tentti, meni ihan okei. Oisin voinut osata enemmän ja harmi hiipii mieleen, mutta mä yritin ees vähän ja sillä vähällä sai toivottavasti tarpeeksi. Maanantaina perehdytin mun seuraajan ja tuntuu vihdoin siltä, että rakkaasta ja parhaasta spirrestä joutuu luopumaan (pääsee eroon) ihan tosissaan. Yks päivä sain parhaan mahdollisen puhelun. Tehtiin neljäkymmentä purkkia sinappia torstaina. Eilen sitsattiin roomateemalla, oli kivaa ja paljon viiniä, mutta hyvä ilta kuitenki. Tuntu vanhalta, kun olin fuksi -14.

Vieläkin haluisin nukkuu, vielä enemmän haluisin nukkuu. Ja samalla tää syksy on ollut mulle tosi hyvä ja hellä.

valo voittaa

Oli maata näkyvissä, taas tänäkin vuonna, vaikka taistelin vastaan lippujen ostamista. Hyvät tunnit Gatorade centerillä, sinisten valojen loisteessa. Kannatti, sillä oli kiva istua turvassa tutussa takakaarteessa, jossa aina ennenkin. Törmätä kesään ja kuninkaallisiin nuoriin ihmisvilskeessä, bongailla tuttuja teologeja.

Seuraavaksi maanantaiksi olin kutsunut neljä vastavihittyä pappia istumaan paneeliin, jossa kyselin niiltä kaulusjuttuja. Ne ajatukset ja kokemukset iski syvään ja tuntui toiset jo tosi tutuilta ja toiset tulevalta. Vielä joskus mäkin. Puhuttiin hierarkiasta, hengellisyydestä, unelmista, niiden tavoittelusta, sukulaisista, maalaisseurakunnista, verkostoista ja muista. Vielä joskus.

Sinä iltana satoi lunta niinkuin talvisin ja puhelin tippu jäätikölle ja hajos vielä enemmän, rakastan silti marraskuuta.

marraskuu

Juhlitaan marttia ja aina on messu. Ihmettelen ilmastokokousta, öisin pohdin nimiäisten ja kastejuhlan eroa siirtymäriitteinä ja sitä, mitä kirkkohääkulttuurille tapahtuu. On siistiä, että kysytään paikkoihin tekemään ja olemaan. Kaikki mukaan tunkeminen tuottaa sittenkin jotain ja menneet vuodet palkitaan.

Keskiviikkoisin vauvat näyttää mulle kieltä ja kolmivuotiaat rakentaa duplo-maatiloja. Ne nauraa ja itkee ja halaa lähtiessään, suloiset. On ikävä kesää ja nuoria, on ikävä kesää. Ja seuraavaa ajatellessa väreet juoksee rankaa pitkin, kun tajuaa, mitä kaikkea hullun hauskaa vielä sitä ennenkin taitaa tapahtua.

Vuosi sitten perustelin sekavaa (ja jo silloin epävarmaa, inhottavaa, ärsyttävää) aakaksvalintaani omalle päälle sillä, ettei pidä tyytyä vähään eikä alistua tekemään kaikkea helpoimman kautta. Ettei tuttua ja turvallisen tuntuista kannata valita vain siksi, että se olisi eniten mahdollinen. Vaan että pitää uskaltaa ja olla rohkea (vahva ja itsenäinen varmaan myös). Tänään noi ajatukset lähinnä kuulostaa huonoilta vakuutteluilta huonon valinnan hyväksymiseksi.

Koska pappeus on jännintä ikinä, eikä todellakaan mitään tyytymistä johonkin pieneen vaan hullun siisti unelma. (Eikä papeillekaan oo töitä eli ei huolta mistään liian helposta.) Elämä on hullua ja siistiä ja yhtäkaikkista ikävän ja ilon sekavaa sotkua, hauskaa.

arkikatkelmia

Koodisanoja: kiire, kalenteri, kahvi.

Mulla on puhelimen muistiossa suurtalouskeittiön kahvinkeitto-ohjeet: vesihana, töpseli, vihreä nappi, neljä vajaata mittaa, viistoista litraa. On vastuuviikkoa, torstaita mustissa, kahvia ja leikkiviä lapsia. Automatto, värikynät ja keittoiltoja kirkolla. Virsiä ja viiniä, messupalavereita ja sähköposteja.

Mutta myös vapaata on: Saamelaisveri, Tallinna-päivä ja kirjamessut. Ja noppia tippuu näköjään puolivahingossakin weboodiin, viimeksi eskarissa oon varmaan näin vähän tehnyt oppimisen suhteen.

Arjen keskellä iloitsen kestokahvimukista. Luovutin sen suhteen, etten enää ostaisi kallista ja pahaa kahvia ennen luentoa, ja ajattelin, etten ainakaan tuhoa maailmaa siinä samalla niin paljon.

Pitäis hankkia töitä tuleviksi kesäkuukausiksi. KirkkoHR on mielessä iltaisin, ne lomakkeen valmiiksitäytetyt sarakkeet, joissa oon loistava ja tunnollinen. Ne syvät hyvät toiveet ja oikeet unelmat niiden sarakkeiden alla. Haaveissa valkoinen kaulus jossain kaukana.

Mielessä on iloinen ensi kevät: kuusi harkkaviikkoa tunnin ja kahden minuutin päässä pikkukaupungissa. Sekä ajatus siitä, mitä violettia haluan olla luomassa myös kevätkuukausina.

Keskiviikkona ostettiin liput lomalle. Sitä mä odotan kaikkein eniten.

lokakuu

Lokakuussakin leiri on parasta aikaa. Sanottiin leirisaarelle heippa talven ajaksi ja hiljaa lautassa mietin, että toivottavasti nähdään.

Arkiviikot on aina samoja kiireitä. Silti istun violetilla sohvalla, juon vaalikahvia ja soittelen puheluita, kun jaksan. Pilkon kaksitoista kiloa omenoita, tiskaan kolmetoista tuntia sitsikeittiössä.

Pelottaa valmistua maailmaan, jossa ei vihitä kauhean paljon pappeja. Samalla tiedän, että oon miettinyt tän niin loppuun kuin mahdollista, käynyt läpi kutsun jokaisen kohdan ja laskenut kaiken, niin tarkkaan. Ja tää on se, mitä haluan, enemmän kuin mitään maailmassa just nyt. Enkä mä edes ole valmistumassa heti nyt.

Enkä osaa päättää, oisko helpompaa olla kuustoista vai kolkytkuus. Eikä sillä oo ees väliä, koska en oo.

God You don't need me, but somehow You want me

Oh how You love me, somehow that frees me

To take my hands off of my life and the way it should go

To open my hands up and give You control

Control - Tenth Avenut North

din för evigt

Yksi sana: liikaa.


Joka vuosi tähän aikaan kuvittelen, että tunteja on enemmän kuin ne määrätyt 24. Luulen, että kellolla kestä kauemmin juosta ympyrä umpeen ja uskon, että minuutissa ehdin tehdä kaiken. Ja unohdan, ettei ihmistä luotu toimimaan niinkun kone, vaan että luotu aina nukahtaa kesken.

Viime viikolla olin hiljaa paikallani puolitoista tuntia, ne puolitoista, kun kävin katsomassa syksyn kauneimman ja muutenkin todella hyvän tarinan, suosittelen.

Tällä viikolla oon lähettänyt sata sähköpostia, soitellut puheluita, kirjoitellut kalenterin nurkkiin pieniä sanoja ja miettinyt, missä kohtaa tää palapeli ei oo enää mun hallinnassa. Päässä on kaaos, sylissä motivaatiojätskiä ja päällä tsemppifarkut, tiedekunnan alakerrassa on aina tuttuja, ne ostaa mulle suklaata.

Tiistaina kaikki oli paremmin.

syys

On syyskuu ja syksy. Syksy on mun lemppari. Rakastan hämärää, viileää säätä, tavallista arkea ja kiirettä. Ekaa kertaa kuitenkin koko elämässä syksy tuli liian pian, lähinnä kai siksi, että kesä oli maailman paras. Tää syksy on varmasti yhtä kiva kuin aina, mutta ekaa kertaa sillä oli kunnollinen kilpailija.

Toivoisin, että mun elämä voisi tänä tulevana syksynä olla vähemmän pakotetun täyttä, mutta silti tarpeeksi täynnä hyviä, rauhallisia, iloisia ja arkisia asioita. Toivon, että sininen huolettomuus ja suunniteltu kalenteriarki voisi sopia paremmin yhteen, ja että keväälläkin olisin normaalia enemmän energinen ja innostuva. On miljoona kivaa projektia, pari ihan ookoota kurssia ja paljon kaikkea pientä tekstiä ja huomioitavaa kalenterin nurkassa.

Haluisin ehtiä lukea enemmän raamattua (tai siis ylipäätään lukea sitä yhtään, eikä kyse oo ehtimisestä vaan ajankäytön hallinnasta), tehdä ruokaa kotona, nauraa kaikkien kivojen tyyppien kanssa ja rauhoittua. Haluisin oppia luovuttamaan ja luopumaan, antamaan olla ja mennä, ottamaan vähemmän. Ja samalla mä haluan kaiken. Niinkuin aina, mikään ei selvästi muutu, tää syksy on täsmälleen samanlainen kuin kaikki aiemmatkin.

Yhtenä iltana istuin kaksi tuntia paikallani ja kuuntelin puhetta rukouksesta, oli hyvä olla hiljaa, oli hyvä keskittyä kuulemaan, mitä he ajattelevat. Sellaisia hetkiä tarvitsen, kotoisia linssikeittolautasia ja viisaita sanoja, hitaita iltoja.

Viikonloppuna oli elämän miljoonas leiri, leirit ei lopu. Nuoruusmaisemissa, rakkaan leirijärven rannalla, illalla ja yön pimeydessä hytisten, saunassa syvyyksiä nauraen. Tutut peltotiet, rakkaat tyypit ja kaikki vanha paikallaan, sellaisena kuin ne jätin viimeksi. Mukamaalla mikään ei muutu liikaa, vaikka mä kasvan ja kesät liukuu massaksi mun takana. Enää mua ei ees pelota viimeisyys, mä tiedän, että kaikella on aikansa ja alan ymmärtää, että lähdön hetkellä tää ei tuu sattumaan, vaikka kolme vuotta etukäteen jo huolehdin.

Lisäksi tähän syksyyn kuuluu oikeeta luopumista, sitä mitä toivoin. Yksi harkittu viesti, jossa ilmoitan, kaikelle on aikansa ja tää tais olla tässä. Perään sydämiä, ja kaikki tietää, että näin tän kuuluu mennä joskus.

nää illat ei tarvii filtterii

Syysiikonlopun mittainen paluu kuningaskuntaan ja kesän luo oli parasta. Hassuja leikkejä, wikipediaperusteisia viinipuupohdintoja, läppää ja naurua, syviä juttuja ja viisaita tyyppejä, kaikkea sitä parasta taas. Rakastan. 

20.21

20.33

Oli kaikenlaista naurua. Oon niin kiitollinen yhä kaikesta, koko kesästä, jonka sain nauraa, laulaa, opettaa ja oppia. Ja siitä, ettei se mun elämän paras kesä loppuessaan ainakaan ihan vielä jättänyt täysin hyvästejä. Ettei vieläkään tarvinnut vilkuttaa viimeistä viimeistä kertaa. 

20.36

20.45

(Kaupungissa on tapahtunut fuksien saapuminen ja niiden riemullien vastaanotto tiedekuntaan. Tervetuloa kaikki. Oli kivaa pitää rastia ja orientoitua itsekin ees vähän kaiken kesäikävän keskellä yliopistoon. Vaikka karkasinkin viikonlopuksi takaisin kesään ja kaikki kouluasia alkoi taas tuntua tylsältä. Ehkä tää syksy vielä kasvattaa siivet.)

nopein voittaa

Vuorokausi taivaan alla oli hyvä mielelle. Nuotio oli kuuma ja kasvisnakit hyviä. Kaikki muut sen ympärillä puhui enkkua tai espanjaa (ymmärsin sen verran kuin tienes hambre). Myöhään lampi oli ihan hiljaa, lumpeen lehdet rauhassa ja lämmin vesi syvän tumma. Oli kylmä yö, tosi tosi kylmä. Maattiin vierekkäin teltassa, jonka yllä tuuli humisi ja jonka vieressä sorsat hyppi lampeen kuuden maissa. Mietin elämää.

Mun aivoista joku osa prosessoi tässä kuussa joka hetki tulevaa. Jossain taustalla harmaana massana painaa ikuinen epävarmuus. Voiko siitä luovuttaa sittenkään, kun kädet on laskettu päälle, todettu että tahdon ja puettu stoolaan ja kasukkaan? Jos siis on.

Selaan huvin vuoksi, kesäloman iloksi sakastin avoimia työpaikkoja. Piirrän mun mieleen karttaa seurakuntapappien viransijaisuuksista, pohdin kuinka etelään uskaltaisi toivoa jäävänsä. Googlaan, kun en tiedä puolta noista paikkakunnista. Savitaipale, Mikkeli, Siikalatva, Keminmaa, Oulainen, Kolari. Vaikka aikaa on vielä kaksi vuotta, enää kaksi vuotta. 

Jossain siellä, joskus. Mun paikka, mä toivon. Kyllä mä opin minkä tahansa kunnan tunnistamaan kartalta, sitten kun on sen aika.

Eniten mua ärsyttää tän maailman kilpailu ja kiire. Jatkuva unelma olla paras ja nopein, pystyä mihin vaan ja unohtaa ihmisyys, sitä meille saarnataan ja siihen me nojataan. Ja se tuntuu ihan typerältä. Mutten tiedä, missä kohtaa me kaikki rakensimme kaiken täyden kalenterin varaan, missä kuussa virret alettiin veisata kiireelle ja kaikki glooria kohdistui ajan epäjumalille.

Armoa tyypit, haluisin sanoo. 

taivas ei oo rajana

Sunnuntai-aamut valkoisessa talossa, lupauksia: sinä riität, sut on asetettu oikealle paikalle, sut on valittu ja luotu juuri tuohon, tarkoitettu tässä kuussa sinne missä ootkin. Käsi sun ympärillä, hymyä ja halausta ja kuitenkin mun päässä sihisee vaan epäusko, epäluottamus ja ymmärtämättömyys.

Murheet liikaa meille maksaa, sen huomaa, mut miten elää ostamatta vaan valheita, alaspainavia kommentteja ja sivulauseitten sameita sisältöjä. En vieläkään osaa. Sunnuntai-illat kotona, tuntuu maailmanlopulta. Eikä yhtään voittoa.

Mut samaan aikaan, täytyy antaa kaikkensa, jos haluu kylpee onnessa. Taivas ei oo rajana, tanssin avaruudessa. Mä toivon, että tänä tulevana syksynä mä vihdoin uskallan päästää irti jostain, mikä pitelee kii ja mä uskallan tehdä niinku mä haluun.

Kaupungin kaduilla, jaettuja sanoja, arkisia ajatuksia. Illat pimenee ja se on ihmeellistä. Bussin ikkunoista näkee vaan oman peilikuvan, sinisessä farkkutakissa pieni tyttö. Nää on abstrakteja ajatuksia ja osittain totuuksia. Mä toivon, että nää pysyy ja muuttaa mua.

Intertekstuaalinen viittauskunnia Mikko Harju.

kom hjärtans fröjd

Piispanvaalin iltana sää oli kylmä, sininen ja harmaa. Niemen nokassa tuulee ja aallot soi. Loma tuntuu raskaalta ja kaikki vihkimykset ja muut pyörii aivoissa myttynä, joka tukkii hapen kulun. Meri on kylmä ja kantaa. Aallot iskee takaraivoon, mä uin, mä löydän takaisin limaisille puuportaille ja livahdan lämpimään pukukoppiin. Kaikki tuntuu konkreettiselta.

Istun aallonmurtajan laidalla seuraavanakin päivänä. Listaan sata syytä, joiden vuoksi, musta ei voinut tulla pappia, sata aitaa matkalla. Ja siitä huolimatta päätän, että tää on jotain sellaista, jota kohti aion taas kulkea. Jotain, jonka vuoksi uskallan luopua, jotain, jota haluan enemmän kuin mitään.

On syksy, mun lempivuodenaika. Vaikka kesää jää ikävä, nuoria on jo ja olisin mielelläni siellä niiden kanssa. SIlti syksy on kiva ja loma ok.

kuninkaallinen kesä

julkaisematon katkelma kesäkuulta, kertoo kuluneesta kesästä:

Unirytmi on kääntynyt järjenvastaiseksi, vaikka oon aina ennen ollut maanantaiaamuihminen, se joka hymyilee aamun ekalla oppitunnilla. Tänä kesänä mä valvon myöhään, nuokun junan tykytyksessä ja kirjoitan saarnoja keskiöisin. Maailma on öisin niin kaunis, että oon tyytyväinen mun reippaasti yön puolelle painottuviin vr-hetkiin.

Työkseni kiipeilen sytytysnesteen perässä täydessä häkkivarastossa, puhallan grillihiiliin, jotta ne syttyis, etsin geokätköjä, paistan lettuja ja pelaan aliasta ja mölkkyä nauravien nuorten kanssa. Ne kävelee mun kanssa asemalle ja vilkuttaa.

Pitäisi analysoida kateuden olemusta, anteeksiantamusta (/-antamista), laupeutta ja sitä, kuka lopulta oli maassa makaavan itä-helsinkiläisen lähimmäinen. Pohtia hengellisen työn kulkua ja kysyä paljon kysymyksiä. Tällä viikolla pohdin kuitenkin sitä, miksi en kirjoittanut jokaista esseetä lukuvuoden aikana, miksi vihaan hallitsemattomuutta ja missä iässä on ok hankkia ensimmäinen siihen liittyvä kriisi. (Koska kursseja oli liikaa ja väsytti, koska hallitut tunteet tottelee mun suunnitelmia, ehkä tässä iässä.)

Tää kesä on ollut puhdasta parhautta.

Parissa kuukaudessa opin kulkemaan kirkon salakäytävissä, avaamaan ovet ja sulkemaan ikkunat, puhumaan ilman yhtään paperia ja laulamaan iltalaulun aina ennen herran siunausta. Niin monta ihmeellistä luojan lasta, uskomattoman hienoja tyyppejä kaikki. Mun sanat ei riitä lähdön hetkellä.

Kuninkaallisen kesän päätteeksi tapahtui aivan huippu jatkisviikonloppu. Oli tankofutisotteluita, sumopainiviestiä, escape roomia saunan pukkarissa ja suppilautoja just ennen ukkosta. Yhdeksänkymmentä upeaa nuorta, parhaat kollegat ja huikeet jutut. Rakastan tätä, enkä halua mitään muuta niin paljon kuin tehdä tätä tulevaisuudessakin.

(Valkoista savua, meillä on piispa. Hän on kokenut ja lahjakas ja uskon, että hyvä.)

vapaita

leirivapaita:

kirjopyykkikoneellisia

sininen keltainen punainen

vaelluksia kaupungin kaduilla

aurinkopisaroita, tervasaari

esseekirjoja, tuttuja yliopiston vessassa

kysymyslistoja opintoneuvontaan

naistenlehtien sivuilla ruokaohjeita, 

sisustusvinkkejä, perhe-elämän yksityiskohtia

satumaisia juhannushäitä

kaukana mun tilanteista

pitkästä aikaa unisport

onnellinen kipu vatsalihaksissa

pellillinen granolaa

kahvia mantelimaitoon

ruokapohdintoja, elämän analyysejä

vapaus pohtia muita juttuja kuin kaulusta, hurraa

hullu määrä haukotuksia

päiväunia ekaa kertaa elämässä

arkisia asioita

saari II

Toinen viikko saaressa oli valoisia iltoja, huonoa läppää, herkkyyttä ja syvyyttä, kiellettyjä puhelimia, hyviä kysymyksiä, loistavia pointteja, teatteria, improa, laulua, maailman kauneinta kappelia, musiikkia, naurua, hurjaa epävarmuutta, pari helpottavaa tuntia puhelimessa, uimavalvontaa, sinistä vettä, hukkuineita hammasrautoja, punaisen kirjan veisuja, suklaavanukasta, sämpylöitä, jääkahvia, raivokasta aliasta, kaksi iltaa nuotiolla, lettuja, vaahtokarkkeja ja makkaraa, patsaan pesua, auringonlaskuja ja hassuja laululeikkejä.

Oli aaltoja ja sinisiä laineita päijänteen rannassa (suppailkaapa lähemmäs, soutakaa jo rantaa kohti). Pohdittiin, miksei yhtymällä ole kahtakymmentä vesijettiä, miksei saa lähteä vastapäiseen satamaan ja kuka hyppää pelastamaan. Nää oli ne olennaisimmat. Sitten oli hurjan hyviä pohdintoja kaikesta maailmassa.

Leirin jälkeen posselappu ja sielu sydämiä täynnä.

Leiriltä paluu on joka kerran yhtä kamalaa, yllättävää ja voimakasta. Nukuin viiden tunnin päikkärit keskellä päivää ja ilta tuntui keskiyöltä. On vaikea vieläkin käsittää, että ei enää saareen ehkä koskaan, ei riparia ainakaan ennen ensi vuotta, mitä tämä on.

solmussa

Yhtäkkiä oon alkanut kaivata sitoutumista, vakautta ja jotain pysyvää. Musta tuntuu, että niinku kaikki, tääkin liittyy siihen, tuleeko musta pappi. Ne maagiset sanat. Ei enää halutakaan olla vapaa ja vahva ja juosta, minne haluun, niin paljon kuin haluun. Vaan melkein toivoisin, että joku olis tässä ja vastassa kotona, sitois mun kalenterin hetkeksi kiinni ja mut paikoilleen.


Samalla kuitenkin, mietin karkumatkoja, ehkä kirjoitan hakemusta jonnekin, koska nyt on viimeiset hetket. Hetket olla vapaa ennen graduseminaareja, valmistumista ja pakollisen auton hankintaa. (Elänköhän vähän liian kaukana ajassa etukäteen?) Ennen kaikkea vakavaa haluisin sittenkin mennä ja tehdä, mutta jokin sitoo mun sydämen solmuun ja mut paikoilleen niin, että lopulta aina jään.

Terveisiä leirisaarelta, jossa Jumalan suuruuden ja ympäröivän veden, hyvyyden ja rakkauden keskellä ja armon olemusta selittäessä, ikuisia kysymyksiä pieneen tuntiin tiivistäessä, on näköjään tilaa solmia myös omat aivot suppuun ja sekaisin.

leirisaari

Kesäkuun viimeisenä torstaina mentiin sinisellä lautalla saareen 28 ihanan nuoren kanssa. Monta kriittistä hetkeä, paljon ihanaa naurua, kymmeniä hassuja vitsejä ja hölmöjä juttuja. Yks löytyy joka ilta väärästä huoneesta, pari kyselee kiperiä kysymyksiä tunneilla ja loput laulaa kuin enkelit. Maailman kaunein kappeli, parhaita hetkiä notskilla, fidget spinnerit tulessa ja mullekin uusia laululeikkejä yksi toisensa perään. Hullun kivaa, rakastan tätä kaikkea.

Pirtissä nauretaan leiribingolle, katosta tippuville mötköille, puhelulle brittiläisestä numerosta ja kielletyille kirosanoille. Puhutaan vakavia ja sanotaan, että uskalla tavoitella sun unelmia. Päätän uskaltaa.

Leirin jälkeen ei oo yhtään hiljaista päivää, siirrän koomaa ja väsymystä eteenpäin aina seuraavaan päivään, jos joskus ois aikaa nukkua kiinni puuttuvat tunnit. Ajatukset saaressa yhä, onneksi pian pääsee takaisin uusien huikeiden kanssa.

kesäkuu

Hennalassa nauretaan. Sataa ja mä rakastan sitä sumuharmautta, joka filtteröi märkää taivasta. Vr:n penkit on kirkkaat ja pehmeet, snäppään pois paniikkia.


Mun yksiössä soi kesärenkaat, mä laulan veisuja ja virsiä ja toivon parasta naapureille. Päätä sekoittaa työajattomuus ja se, että vapainakin tunteina tuijotan samaa ruutua, kun taltioin fiiliksiä tai vaan koitan hukuttaa omia ajatuksia.

On ripari-ikävä, kun katselen yösnäppejä tutun leirijärven rannalta. Onneks omiin leiriviikkoihin ei oo enää kuukauttakaan. Kesä on tällaista, että kaikki on jotenkin levällään Suomen laidoilla, on tylsää ja kuuma ja sitten kiire ja sataa, sekavaa.

ja meidät suuret pienet

Vihreitä kangaspenkkejä, kilometrejä lähijunassa. Maailman parasta työtä, elämäni unelmahetkiä, parempia juttuja, mitä oon voinut kuvitella. Rakastan tätä kesää jo nyt, vaikka työpäiviä on takana alle kymmenen. Hätistelen aivoissa hiipivää pelkoa, ajatusta siitä, etten riitä, etten ois paikallani. Mut on joka tapauksessa valittu ja haluun antaa kaikkeni.

Oli pikkuveljen lakkijuhlat, suklaakakkua, sukulaissetiä ja hämmentäviä hetkiä. Ärsyttää, jos mun unelmiin suhtaudutaan tylsästi tai nauraen, vaikka siihen pitäis varmaan tottua. Oli hassua käydä lukiolla, hymyillä parrakkaalle uskonnonopettajalle ja kertoa kuulumisia toiselle. Harmitti, etten ehtinyt jutella, mutta silti tuli ikävä. Ja ei enää ikinä päädy siihen tiilitaloon uudelleen.

Oon päättänyt, että saan alkaa taas puhua valkoisesta kauluksesta suunnitelmana, jos kuitenkin lisään väliin vielä hennon ehkän. Ja oon todennut, että tää koko kriisi ehkä olikin, ainakin osittain, vaan osa jotain aivojen suojamekanismia. Oli helpompaa olla epävarma kaikesta, pää kysymyksiä täynnä, kuin elää sen tiedon kanssa, etten välttämättä saakaan sitä, mitä haluan. Mutristan huulia, taas, aina.

villasukkapäiviä

Vapaaviikot on hukkuneet kaikkien tärkeiden, mutta pienten arkijuttujen alle. On toukokuu, ja kuljen villasukissa ja juon teetä. Villasukkapäiviä, teehetkiä, rakastan. Kirjoitan raamismateriaaleja ja hartauksia. Mä rakastan sitä, kuinka vasta kun ajatukset suodattuu sormien ja näppiksen kautta ruudulle, ne muuttuu selkeiksi ja loogisiksi kokonaisuuksiksi ja kauniiksi lauseiksi.



Viikonloppuna oli kesän eka leiri, kolme päivää maailman söpöimmässä leirisaaressa. Lauantain aamuaivoissa asui tahmeus ja se harmitti, mutta en voi lakata yllättymästä, kuinka siunattu oikein olen, kun saan tehdä tällaista työtä. Niin kivoja tyyppejä, niin kivoja ensi kesän isosia, niin kivoja asioita. En tiedä, kuinka voisin kiittää tarpeeksi.

Kirkkokupla tuntuu jälleen turvalliselta ja kiehtoo samalla. On pappisvihkimystä ja messua. Epäilyttää, että tällä tavalla tulen takaisin ja koen kaiken tutun, muuttumattoman niin rakkaana. On reformaatio ja piispanvaali, tää on ilmeisen hyvä paluuvuosi. (enkä tiedä, onko puhe paluusta relevanttia, kun mihinkään en varsinaisesti koskaan mennyt, enkä mun seikkailuseurakuntaa, kotia, oo jättämässä nyt myöskään) Haaveissa siis vahvana valkoinen kaulus, ainakin nyt just. Katsellaan uudelleen viikon kuluttua.

e l ä m ä

On niitä päivä:

joina makaan sängyssä kahteen, vaikken haluis. joina syön vadelmapuuroa, lohturuokaa, lämmintä peittoa kaikkeen ajatussolmuun ja ahdistavaan aivotoimintaan. joina vaellan ympäri kaupunkia tärkeiden asioiden perässä, törmään tyyppeihin, jotka sekoittaa mun pään, enkä saa hoidettua yhtään tärkeää asiaa, kun kimpoan takaisin ja seuraavaan.

joina oon epävarmin, heikoin luottamaan, pelokkain pieni. joina elämä on takkuinen ja sumea, likainen tuulilasi ja siitepölystä tahmea.

Sitten on niitä toisia päiviä:

joina sähköpostiin kiertyy viisaita sanoja, vastaan heti ja soitan tuntemattomiin numeroihin. joina varaan kalenterista päiviä toimille ja tapahtumille, suunnittelen kiirettä ja olen innostunut ja varma. joina nään mun tulevaisuuden kirkkaana tiilisissä kirkkosaleissa, tai jossain muualla, ihan sama. joina on helppoa laskea unelmia ja antaa niiden olla.

joina rakastan tuulta ja merta, rakastan hyvää ruokaa, leivon kakkua heti aamusta ja nauran. joina heittäydyn helpolla ja joina virheet saa vaan hymyilemään.

kaikenlaisia

arkitaivas

Tän kaupungin taivas on kirkas vielä yöllä. Elämä on kerrankin kauniina mun edessä ja tosissani uskon taas arkiunelmiin. Mua pelottaa innostua, koska pudotus on aina syvä, mutta tää heliumhaave meinaa karata, vaikka kiskon narua koko ajan alemmas.

(Tää haave käsittää taas kauluksen, niinku aina. En tajua, miten mun aivot toimii näin. Tällä kertaa tuntuu ihan samalta kun aina ennenkin eikä mikään ilmeisesti koskaan muutu. Mä uskon, että ratkaisu saattais olla armo, tässäkin.)


Viimeisen viikon aikana oon yrittänyt hoitaa viimeiset koulupaniikit (ainakin melkein) ja koittanut keksiä viimeiset kaksi kandinoppaa (ei tapahdu). Ajatellut syyskuu-joulukuuta, päättänyt olla kerrankin ajoissa tulevan arjen suhteen.

Oon ajanut mukamaalle askartelemaan kortteja ja katsomaan euroviisuja (miten sitä peltomaisemaa voi olla välillä niin ikävä, että keskellä yötä herää lukemaan matkailusivuja ja muistelemaan korkeimpia kallioita, hiidenkirnuja ja kunnankirjaston arkkitehtuuria?). Ja leiponut vegaanista juustokakkua äidille, ei makuhavaintoja, mutta äiti sanoi kiitos hyvää

Välissä oon havainnut, että aurinko paistaa vielä yhdeksän jälkeen ja tää kesä alkaa ihan tosi pian. Tiedän, että siitä tulee super, mulla on ympärillä kivoimmat tyypit ja niin inspiroivat työt, etten kestä!

välähdyksiä

Neljäs viidettä:

Arki on pätkiä, lyhyitä valon leikkaamia hetkiä, välähdyksiä ja sumentumia: nopeita tenttejä, lempeitä emojeita, kauniita sanoja ja rukouksia mun puolesta. Käyn opintoneuvojalla taas muuttamassa suunnitelmia. Se nauraa mulle ja mä lasken katseen. Oispa päämääriä, mutta miten elämää ois koskaan mahdollista elää suunnitelmien mukaan.

Puhun hyvin ruotsia, osaan kertoa mun kandista ja selittää, mitä aion tehdä kesällä. Lasken tunteja kesään ja tyhjyyteen, siihen kun ei ole messuja eikä ole esseitä, eikä enää yhtään suullista koetta.

Vappuna vietin messua, katsoin lakitusta ja toista, painoin hatun päähän ja lauloin kadulla. Kehitin teoriaa, kuinka mun on helppo olla villi, kun ympärillä kukaan ei muista mua huomenna. Vaikka mä muistan kaiken, enkä päästä kuplia liiaksi aivoihin. Piknikillä on tusina koiria ja glitter-skumppaa, rakkaita kasvoja.

Vapun jälkeen luen niin nopeesti kuin ehdin. Muistan taas, miksi halusin oppia, miksi ilmoittauduin random-kursseille, joille vaan sattui olemaan aikaa. Ja sitten unohdan, kun aikaa on vähän, kello käy kiivaana ja nauraa mulle, mä lasken katseen.




Kahdeksas viidettä:

Kevään viimeinen messu on ohi, täytyy miettiä markkinastrategiaa, mutta kiitollisuus sielussa näistä jutuista on päällimmäisin. Lisäksi oli lomankaltaisin kaksi päivää koko keväänä: yks kiva, kiasma, parsapäivät ja elämäni ekat sushiasiat. Mulla on ilo vastata sähköposteihin, jotka tietää hyvää. Ilo on mun puolellani.

Your name is life, your name is hope inside me

Your name is love, a love that always finds me

always finds me

(Praises - Bethel music)

parasta ja vähemmän

Samaan aikaan parasta ja vähemmän kivaa.

Parasta: kolmivuotinen loiste-perinne, rakkaimman kirkon pääsiäismessupäivä ja tutut tiililattiat. Sydän läikkyen onnea saa olla, ahh. Mä saarnasin ja se oli niin kivaa. Ilmeisesti tarpeeksi hyvin, kuulin ajatuksia, jotka itketti, kun en taaskaan tajunnut etukäteen, ettei oo väliä, montako minuuttia pohdin, jos joku suurempi mua käyttää. Ja oli niin kivaa.

Mun maailman lempparein kurssi päättyi viime viikolla, enkä tiedä, harmittaako se vai saako vain uskomaan teologiaan mun tulevaisuutena enemmän. Rakastan tätä tiedettä, ainakin sen osia, ja oon vasta pikkuhiljaa tajunnut, että mulla ehkä on mahdollisuus pitää ne osat mun elämässä niin paljon kuin haluan.

Taas pohdin valkoista kaulusta, kirkkosaleja ja taipumista pappeuteen. Tällä kertaa musta oikeesti tuntuu, vahvasti, siltä että ehkä. Mä pelkään, etten ikinä pääse eroon siitä ajatuksesta, että jos sittenkin. Jos sittenkin tein väärän valinnan kuunnellessani kutsua tai en, jos sittenkin mut luotiin palvelemaan albassa, ja entä jos ei. Tää on ikuista analyysiä. Sen keskellä musta tuntuu, että pointti hukkui ajat sitten, enkä enää edes tiedä, missä kohtaa vastassa oli ongelma.

Enkä tiedä, nouseeko mun paniikki enemmän virheenpelosta ja halusta olla mahdottoman nopea ja paras vai jostain muusta. Tulevaisuus kasvaa ahdistuksen muotoiseksi möykyksi mun aivoissa, vaikka sen pitäisi olla kiva ja ihana uusi aika. Millä ihmeen taioilla mun pitäisi osata päättää. Mistä ihmiset ylipäätään tietää ikinä mitään.

Ja salaa mä haaveilen tohtorinhatusta, vaikka kandistakin puuttuu pari noppaa. Mua kuitenkin innostaa ajatus siitä, että mun tulevaisuuteen voisi ehkä kuulua tämä tiede tosi paljon enemmänkin.

Mä kaipaisin kuitenkin konkreettisia päätöksiä ja selkeitä valintoja, jotta voisin hengittää helpommin. Onko mun ratkaisun pakko olla aina niin varma ja vakava?

haikeeta ja sekavaa

Pelkään että unohdun
- sängyn syvyyksiin aamuisin
- vertailemaan eri valkoisen sävyjä
- pohtimaan kasteen teologiaa
- uppoan kahvikuppiin ennen yhdeksää

Mun elämän kolminaisuus kiertyy kahvin, kalenterin ja paljouden ympärille. Sähköpostia, puhelin, kiire ja unta. Ja niistä huolimatta ehdin joskus hukkua ja unohtua.

Niinä aamuina, kun sataa yllättävää lunta ja en erota sanan fängelse taivutusmuotoja, ärsyttää. En ole paras versio itsestäni enkä ihmislajista. En vieläkään osaa kieltäytyä, ja siksi viesteihin vastaaminen helposti kokonaan unohtuu. Joinain toisina tosina aamuina valo on syvä ja terävä, mä olen parempi ja virkeämpi. Aurinko nousee.

Käyn Tampereella hengittämässä, kun tässä kaupungissa ei ole tilaa eikä aikaa keskittyä olennaiseen. Wup dreams on hyvä päivä, hyviä syviä sanoja ja biisejä, jotka soittaa tauotta totuutta. Dan Blythe on täällä puhumassa ja sekin on hyvä. Ne on kauniita päiviä.

Ja mä seison keskellä yötä lentokentällä ja itken, kun kone lähtee sittenkin ja ihmisiä kuolee aina vaan. Oon väsynyt ja mietin samalla, kuinka etuoikeutettu oon, kun voin toistuvasti valita sen kalliimman kauramaidon vaan koska purkki on kivempi. Ja mulla on jatkuva avuton olo. Käyn kirjoittamassa valkoiseen lappuun kolminumeroisen luvun, yritän auttaa ja tarjota banaaneja.

Ja ihan tavallisena keskiviikkoaamuna avaan sen sähköpostin, jossa sanotaan, että habibi oli sittenkin viisas. Käyn katsomassa sitä numeroa uudelleen ja uudelleen, ihan kuin sillä olisi väliä. Se saa vaan kuitenkin näkemään, että joskus asiat toimii sittenkin. Arki pomppii ees taas ja hölskyttää mun levottomuutta. Pakenen koulua klusterille ja tehdään bataattisosekeittoa viidelle kymmenelle, kannetaan sitsipöytiä ja ollaan väsyneitä. Toivon, että tää kevät loppuu joskus.

aallot saa taas rauhaa keinuttaa

Joka toinen yö valvon kahteen klusterilla. Maaliskuun illat täyttää tiedekuntayhdistys. Lauletaan virsiä, juodaan viiniä ja syödään pitsaa sohvilla. Järjestän vierailijoita ja varailen kirkkoja. On kiire ja puuskun raivoa, seuraavalla sekunnilla iloitsen eniten. Tätä vuoristorataa on elämä.

Silti kysyn, miksi väsyttää.



Välilehdellä on maailmojen paras oppimispäiväkirja. Se, jossa en kauheasti valehtele, vaan aidosti oivallan ja jään pohtimaan. Sellaista sattuu näköjään, tää tiede voi sittenkin ilahduttaa. Keskiviikkoaamuna kello kymmenen on helppo, helppo herätä ja jaksaa. Society and community cohesion on kalenterin kiinnostavimmat sanat, salaa kaavailen tulevaisuutta niidenkin parissa.

Öisin nään unia kadonneista ystävistä. Sovitaan tapaamisia ja unohdetaan niitä sitten. Arki on sekavaa. Mä olen usein hankala, usein tahallani. Kuitenkin mulle luvataan, että tie on valmis ja selvä, vaikken näkisi.

Ja mä katson lasin läpi, kun sä kävelet mua päin. Kun sä tuut sittenkin ja katsotaan silmiin ja mietin, oisko mahdollista, vaikka pimeässä illassa et enää sanokaan hei. Ja mun ajatukset sekoaa tähän kaikkeen. Inhoan sekvauutta ja hallitsematta jääneitä tunteita.

irtotunteita

mun viikolla on:

- syvää vuodatusta
- käyttiksen speksi
- sitä, kun katsellaan tulppaaneja ja hymyillään
- huulipunaa
- kevätsää, valoa valoa valoa
- kandin kypsäri, tenttikuoret ja kuulakynät
- kirjeet suomen laidoille
- harmaita villapaitoja
- irtonaisia hetkiä kukkalakanoissa
- unicafe-juttuja
- suolavettä ja naurua

Näin kirjoitin kolme ja puoli vuotta sitten:

Meillä oli tänään ensimmäinen tunti uskonnon kertaavaa, ja oi kuinka mukavaa se olikaan. Olin jo unohtanut, kuinka kivoja opettajamme ovat, ja kuinka kivoja tunnitkin voivat olla. Teemme kurssilla ekskursion (!) teologiseen ja uskontotieteelliseen (!!) ja mahdollisesti johonkin uskonnolliseen yhdyskuntaan (!!!). 

Ja tällä viikolla olen tuntenut sitä samaa intoa, jolla joskus hain tänne ja kahlasin läpi räisästä, sitä intoa ja iloa, jolla kävelin abina Fabianinkatua ja odotin, että täällä mä joskus kirjoitan kandin ja myöhemmin gradun. Niin tein ja teen, jotkut ilot pysyy ja toistuu näköjään sittenkin.

Ja mä nykyään ihan mun tavallisessa arjessa järjestän noita ekskursioita (!) uskonnollisiin yhdyskuntiin, enkä enää ikinä muista kirjoittaa kalenteriin innostunutta huutomerkkiä.

Joka aamu uudelleen pitää valita luottaa, valita tää.

When you don't move the mountains I'm needing you to move
When you don't part the waters I wish I could walk through
When you don't give the answers as I cry out to you
I will trust, I will trust, I will trust in you

(Trust in You - Lauren Daigle)

habibi

Maaliskuun alussa pää vilisee hulluja ja nurinkurisia ajatuksia, kuten että on muka ikävä ylppäreitä ja kuka järkkäisi mulle sokkotreffit. On maailman parhaita hetkiä, pudotustuomioita ja katseita menneeseen. Pelkään, että tää nostalgian ja ikävän määrä muuttaa mut suolapatsaaksi. Toisaalta on hulluja haaveita, joista tulisi totta, jos puhuisin ne auki edes kerran.

Pitäisi puhua hopsista, mutta puhumme siitä, miksi en voisi kastaa, miksi ryhtyisin maisterina ja miten pitää luottaa. En kestä enää yhtään lempeää sanaa tähän kevääseen, sillä helmikuusta elokuuhun purskahtelen itkuun ihan kaikesta. Tuntuu, että kristittynä mun pitäisi olla erityisen hyvä antamaan olla ja mennä omalla painollaan, mutta ne juuri on mun heikoimpia puolia ja kehityskohtia. Antaa olla, luottaa asioiden painoon.

Kirjoitan kandia vasta sen viimeisellä viikolla. Sen laskettu aika on perjantai, jonka lähestyessä en ole tehnyt mitään. Mutta lopulta kandista tulee nopea prosessi, viiden päivän intensiivinen lapsi, joka kelpaa vaan, koska sen on pakko. Mun on pakko antaa sen olla. Ja eräänä yönä tallennan kandi_habibi.docin tarkastettavaksi, kirjoitan hyviä avainsanoja ja saan varmistusviestin. Reaktio on hui ja hups, sinne meni. Tuntuu kovin lopulliselta.

Loppukevät on vähän jotenkin hämärä. Haluaisin vaan sanoa ei, mutta en tiedä, mitä vastaanottaisin sen tilalle. En jaksaisi ajatella koko ajan, mutta haluan vastauksia.

arkiajatuksia, paljon

Kirjoitan yhteishaun päivämäärät kalenteriin, pieni harmaa nootti sivun ylälaidassa. Huvikseni, jotta olisi mielessä, jos tarve tulee. Tuskinpa, mutta kuitenkin, ovet auki. En tiedä, mitä tekisin mun elämällä. Tai elämässä, kuulumiset toistaa itseään ja ilkkuu niille varmoille haaveille, joita välissä pyörittelen. Elämä on mittaamatonta.

Saaressa arki on pieni ja hallittava.

Linnasaaren kallioilla on ymmärryksen ylittävä rauha. Aallot on jäässä ja tuuli on niin kova. Oon onnellinen aina viisi minuuttia vuorokaudessa. Sen ajan kun meinaan lentää kalliolta alaa turkoosille jääaallokolle, enkä lennä.

Mietin vegaanimakroonilaatikkoa, kauramaidon filosofiaa, aviomieskriteerejä, sitä että millainen on hyvä vaimo, mikä on pitkä aika, mikä aamu ja paljonko pitää syödä. Mietin, että milloin musta tuli tällainen, tunnistaisiko kuustoistavuotias minä tulevansa.

Saaressa arki on pieni, kaiken ollessa auki ja varaamatta voisin:
lopettaa koulun
laulaa metrossa
tanssia tuomiokirkon portailla
muuttaa norjaan
hankkia koiran
myydä kaiken ja lähteä kauas täältä.

Samalla maailma on niin pieni ja ahdas, hoen mun on pakko. Ja elämä on mittaamatonta.