ja meidät suuret pienet

Vihreitä kangaspenkkejä, kilometrejä lähijunassa. Maailman parasta työtä, elämäni unelmahetkiä, parempia juttuja, mitä oon voinut kuvitella. Rakastan tätä kesää jo nyt, vaikka työpäiviä on takana alle kymmenen. Hätistelen aivoissa hiipivää pelkoa, ajatusta siitä, etten riitä, etten ois paikallani. Mut on joka tapauksessa valittu ja haluun antaa kaikkeni.

Oli pikkuveljen lakkijuhlat, suklaakakkua, sukulaissetiä ja hämmentäviä hetkiä. Ärsyttää, jos mun unelmiin suhtaudutaan tylsästi tai nauraen, vaikka siihen pitäis varmaan tottua. Oli hassua käydä lukiolla, hymyillä parrakkaalle uskonnonopettajalle ja kertoa kuulumisia toiselle. Harmitti, etten ehtinyt jutella, mutta silti tuli ikävä. Ja ei enää ikinä päädy siihen tiilitaloon uudelleen.

Oon päättänyt, että saan alkaa taas puhua valkoisesta kauluksesta suunnitelmana, jos kuitenkin lisään väliin vielä hennon ehkän. Ja oon todennut, että tää koko kriisi ehkä olikin, ainakin osittain, vaan osa jotain aivojen suojamekanismia. Oli helpompaa olla epävarma kaikesta, pää kysymyksiä täynnä, kuin elää sen tiedon kanssa, etten välttämättä saakaan sitä, mitä haluan. Mutristan huulia, taas, aina.