välähdyksiä

Neljäs viidettä:

Arki on pätkiä, lyhyitä valon leikkaamia hetkiä, välähdyksiä ja sumentumia: nopeita tenttejä, lempeitä emojeita, kauniita sanoja ja rukouksia mun puolesta. Käyn opintoneuvojalla taas muuttamassa suunnitelmia. Se nauraa mulle ja mä lasken katseen. Oispa päämääriä, mutta miten elämää ois koskaan mahdollista elää suunnitelmien mukaan.

Puhun hyvin ruotsia, osaan kertoa mun kandista ja selittää, mitä aion tehdä kesällä. Lasken tunteja kesään ja tyhjyyteen, siihen kun ei ole messuja eikä ole esseitä, eikä enää yhtään suullista koetta.

Vappuna vietin messua, katsoin lakitusta ja toista, painoin hatun päähän ja lauloin kadulla. Kehitin teoriaa, kuinka mun on helppo olla villi, kun ympärillä kukaan ei muista mua huomenna. Vaikka mä muistan kaiken, enkä päästä kuplia liiaksi aivoihin. Piknikillä on tusina koiria ja glitter-skumppaa, rakkaita kasvoja.

Vapun jälkeen luen niin nopeesti kuin ehdin. Muistan taas, miksi halusin oppia, miksi ilmoittauduin random-kursseille, joille vaan sattui olemaan aikaa. Ja sitten unohdan, kun aikaa on vähän, kello käy kiivaana ja nauraa mulle, mä lasken katseen.




Kahdeksas viidettä:

Kevään viimeinen messu on ohi, täytyy miettiä markkinastrategiaa, mutta kiitollisuus sielussa näistä jutuista on päällimmäisin. Lisäksi oli lomankaltaisin kaksi päivää koko keväänä: yks kiva, kiasma, parsapäivät ja elämäni ekat sushiasiat. Mulla on ilo vastata sähköposteihin, jotka tietää hyvää. Ilo on mun puolellani.

Your name is life, your name is hope inside me

Your name is love, a love that always finds me

always finds me

(Praises - Bethel music)

parasta ja vähemmän

Samaan aikaan parasta ja vähemmän kivaa.

Parasta: kolmivuotinen loiste-perinne, rakkaimman kirkon pääsiäismessupäivä ja tutut tiililattiat. Sydän läikkyen onnea saa olla, ahh. Mä saarnasin ja se oli niin kivaa. Ilmeisesti tarpeeksi hyvin, kuulin ajatuksia, jotka itketti, kun en taaskaan tajunnut etukäteen, ettei oo väliä, montako minuuttia pohdin, jos joku suurempi mua käyttää. Ja oli niin kivaa.

Mun maailman lempparein kurssi päättyi viime viikolla, enkä tiedä, harmittaako se vai saako vain uskomaan teologiaan mun tulevaisuutena enemmän. Rakastan tätä tiedettä, ainakin sen osia, ja oon vasta pikkuhiljaa tajunnut, että mulla ehkä on mahdollisuus pitää ne osat mun elämässä niin paljon kuin haluan.

Taas pohdin valkoista kaulusta, kirkkosaleja ja taipumista pappeuteen. Tällä kertaa musta oikeesti tuntuu, vahvasti, siltä että ehkä. Mä pelkään, etten ikinä pääse eroon siitä ajatuksesta, että jos sittenkin. Jos sittenkin tein väärän valinnan kuunnellessani kutsua tai en, jos sittenkin mut luotiin palvelemaan albassa, ja entä jos ei. Tää on ikuista analyysiä. Sen keskellä musta tuntuu, että pointti hukkui ajat sitten, enkä enää edes tiedä, missä kohtaa vastassa oli ongelma.

Enkä tiedä, nouseeko mun paniikki enemmän virheenpelosta ja halusta olla mahdottoman nopea ja paras vai jostain muusta. Tulevaisuus kasvaa ahdistuksen muotoiseksi möykyksi mun aivoissa, vaikka sen pitäisi olla kiva ja ihana uusi aika. Millä ihmeen taioilla mun pitäisi osata päättää. Mistä ihmiset ylipäätään tietää ikinä mitään.

Ja salaa mä haaveilen tohtorinhatusta, vaikka kandistakin puuttuu pari noppaa. Mua kuitenkin innostaa ajatus siitä, että mun tulevaisuuteen voisi ehkä kuulua tämä tiede tosi paljon enemmänkin.

Mä kaipaisin kuitenkin konkreettisia päätöksiä ja selkeitä valintoja, jotta voisin hengittää helpommin. Onko mun ratkaisun pakko olla aina niin varma ja vakava?

arkiajatuksia, paljon

Kirjoitan yhteishaun päivämäärät kalenteriin, pieni harmaa nootti sivun ylälaidassa. Huvikseni, jotta olisi mielessä, jos tarve tulee. Tuskinpa, mutta kuitenkin, ovet auki. En tiedä, mitä tekisin mun elämällä. Tai elämässä, kuulumiset toistaa itseään ja ilkkuu niille varmoille haaveille, joita välissä pyörittelen. Elämä on mittaamatonta.

Saaressa arki on pieni ja hallittava.

Linnasaaren kallioilla on ymmärryksen ylittävä rauha. Aallot on jäässä ja tuuli on niin kova. Oon onnellinen aina viisi minuuttia vuorokaudessa. Sen ajan kun meinaan lentää kalliolta alaa turkoosille jääaallokolle, enkä lennä.

Mietin vegaanimakroonilaatikkoa, kauramaidon filosofiaa, aviomieskriteerejä, sitä että millainen on hyvä vaimo, mikä on pitkä aika, mikä aamu ja paljonko pitää syödä. Mietin, että milloin musta tuli tällainen, tunnistaisiko kuustoistavuotias minä tulevansa.

Saaressa arki on pieni, kaiken ollessa auki ja varaamatta voisin:
lopettaa koulun
laulaa metrossa
tanssia tuomiokirkon portailla
muuttaa norjaan
hankkia koiran
myydä kaiken ja lähteä kauas täältä.

Samalla maailma on niin pieni ja ahdas, hoen mun on pakko. Ja elämä on mittaamatonta.

älä lakkaa etsimästä

Oon laittanut ylös vain  pätkiä: älä lakkaa etsimästä, be love, let God be God.

Joulukuussa pukeudun pitsimekkoihin, on lakkijuhlia, pikkujoulua, puurojuhlaa ja -messua. Idässä oli lunta, valkoinen valamo ja kylmä.Täälläkin sataa valkoista maailmaan, kalenteri on tyhjä, mutten siltikään nuku öisin. Leivotaan pipareita, käydään kahvilla ja kaikki on hyvin.

6.11. 2013 (en ollut silloin edes teol.yo.) kirjoitin näin, voi luoja: Olen kai lopulta tehnyt sovinnon tulevaisuuteni kanssa, vaikkei minusta tulekaan pappia ja vaikken tiedäkään, mitä sitten teen, kun sekin on ohi.

En tiedä vieläkään. On ihan valtavasti polkuja, joita valita. Maailma on suunnaton mahdollisuus ja musta tuntuu, että mun pitäisi nyt löytää sen muodottomuuden keskeltä mun intohimo ja ne valinnat, jotka kuuluisi mun polkuun. Voisin valita välivuoden, valkoisen kauluksen ja latinan opinnot, valita muuttaa Intiaan, muuttaa maailmaa tai keskittyä kuukausia vain jeesukseen. Enkä mä tiedä, mikä olisi hyvä.

Kymmenien eri aiheiden to do -listoja kevättä varten, jottei olisi tylsää, vaikka lukujärjestys onkin autio ja tyhjä. Kymmenillä välilehdillä järjestöjä ja juttuja, joihin voisi panostaa aikaa. En osaa päättää, mihin katsoa ja mihin juosta, millä täyttää elämä.

Ja sitten olen miettinyt, että mitä jos saisinkin sen kaiken. Joidenkin elämässä se onnistuu, ja mä yleensä tykkään tehdä paljon.

vad som helst

Lopulta kyse on siitä, uskallanko tavoitella niitä juttuja, mitä oikeasti tahdon ja haluta jotain mikä olisi superkivaa. Uskallanko uskoa unelmiin vai tyydynkö johonkin tavanomaiseen, mikä voisi olla ihan ok ja missä voisin ehkä helpommin päästä pitkälle? Eikä tavanomainen ole välttämättä heikompi juttu, mutta se ei ole mun unelma mun elämästä.

Mä haluaisin kirjoittaa, puhua Jumalasta ja olla isosti vastuussa. Järjestää, tehdä mediajuttuja ja olla merkityksellinen. Ja mä haluaisin uskoa, että tää kaikki on mahdollista että mulle on oikea täydellinen paikka ja että se aukeaa kun on oikea aika. Ja samalla haluaisin tietää jo varmasti.

Ja tällä viikolla mä luotan. Mun ympärillä tapahtuu hullun siistejä juttuja, tuntuu että Jumala on niin lähellä, niin iso ja aito ja yliluonnollinen. Jokaiseen kysymykseen vastataan ja aina kun olen eksymässä kuulen takaani ohjeen. Kaikki on hyvin ja olisi maailman typerintä tajuta kuolinvuoteella, että unelmat eivät olleet totta vain koska jätin ne itse.

maratooni

Nää päivät on täysiä, ja salaa rakastan sitä. Toisaalta kalenteri kirkuu pinkkiä huomioväriä ja tunnit juoksee pakoon. Toisaalta mä olen onnellisimmillani silloin, kun saan juosta, kun minuutitkin on merkittyjä ja aika mun porkkana. Mutta toisaalta koitan muistaa, että mun sydämessä on isompikin kaipuu ja oikeastaan, mua ei luotu siksi, että tekisin määrällisesti liikaa vaan että rakastaisin jatkuvasti enemmän.

Tämä syksy on aivan tavallista mun elämässä ja silti niin uutta ja ihmeellistä, hauskaa, hullua ja hurjaa. Lupaan tehdä juttuja, joista nautin, enkä pelkästään niitä, joista en osannut ajoissa kieltäytyä. Lupaan nauttia välillä, lupaan nauraa ja iloita, ottaa aikaa sille. Tottua siihen, että kalenteri ei ole kirous vaan mä nyt vaan nautin tällaisesta. Lakata pyytämästä anteeksi, ettei mun sydän ole ihan niin spontaani kuin sun.

A2 tuntuu ihan ookoolta aina välillä, mutta muuten en muista miettiä koulua kovin paljon. On fuksiaismessua, valamoa, mormoneja, asunnottomuutta, sosiaalipsykaa ja kaikkea englanniksi. Liikaa ja liian paljon, mutta mä tykkään ja mä valitsin.

Ja silti, näihin päiviin mahtuu aikaa, jota en todellakaan laita ylös. Aikaa, jona syödään unkarilaista ruokaa markkinakojussa. Aikaa, jona istutaan alas ja jutellaan. Hyvää aikaa. Oon kirjoittanut pitkästä aikaa, leiponut pellillisen brownieita kissan ja karkin kanssa.

Ja tässä elämässä on jälleen jotain uutta, ja mua jännittää. Mutta tää on se sydämen salaisuus, jota oikeesti haluan. Vaikka myös hullu ja hurja, saa mun sielun hyppimään.

Pitkästä aikaa mulla on ikävä. Kaipaan huiskuhäntää. 

Safe to shore

Huhtikuussa nimitin itseni aakakkoseksi ja sen jälkeen olo on ollut hämärämpi kuin koskaan. Helpottaa, ettei tarvitse enää miettiä, kun se on sanottu ääneen. Ja samalla valkoisesta kauluksesta tuli isompi ongelma kuin ikinä, vaikkei se muka enää kosketa minua. On listattava sadalla eri tavalla, miksi ei ja mietittävä, että mikä ihme tämä juttu oli. Siunattava kuviteltu kutsu siistiin hautaan, kun siihen juuri mua ei kutsuttu.

Huhtikuussa haaveilen yhä siitä, ettei kaikki menisikään niin järjestyksessä kuin aiemmin toivoin. Olisi kiva tehdä jotain kivaa joskus. Vaikka kaikki on ihan hämärää ja liian sekavaa, samalla mahdollista ja silti niin kaukana. Eikä missään mun unelmissa ole mitään järkeä.

Huhtikuussa Jumala on ollut ihan ihmeellinen, mutta siitä huolimatta sanon, että hukun. Ei ole aikaa ajatella muuta kuin itseä. Ei ole aikaa eikä ole voimia. On vaan mä ja mun viikot ja mun, näin ei saisi olla.

Kun kuitenkaan tässä hetkessä ei periaatteessa ole mitään hätää.

Huhtikuussa laulan ja tanssin:

You are the peace in my troubled sea

My lighthouse, my lighthouse
Shining in the darkness. I will follow You.
My lighthouse, my lighthouse
I will trust the promise.
You will carry me safe to shore.

My lighthouse - Rend Collective