maratooni

Nää päivät on täysiä, ja salaa rakastan sitä. Toisaalta kalenteri kirkuu pinkkiä huomioväriä ja tunnit juoksee pakoon. Toisaalta mä olen onnellisimmillani silloin, kun saan juosta, kun minuutitkin on merkittyjä ja aika mun porkkana. Mutta toisaalta koitan muistaa, että mun sydämessä on isompikin kaipuu ja oikeastaan, mua ei luotu siksi, että tekisin määrällisesti liikaa vaan että rakastaisin jatkuvasti enemmän.

Tämä syksy on aivan tavallista mun elämässä ja silti niin uutta ja ihmeellistä, hauskaa, hullua ja hurjaa. Lupaan tehdä juttuja, joista nautin, enkä pelkästään niitä, joista en osannut ajoissa kieltäytyä. Lupaan nauttia välillä, lupaan nauraa ja iloita, ottaa aikaa sille. Tottua siihen, että kalenteri ei ole kirous vaan mä nyt vaan nautin tällaisesta. Lakata pyytämästä anteeksi, ettei mun sydän ole ihan niin spontaani kuin sun.

A2 tuntuu ihan ookoolta aina välillä, mutta muuten en muista miettiä koulua kovin paljon. On fuksiaismessua, valamoa, mormoneja, asunnottomuutta, sosiaalipsykaa ja kaikkea englanniksi. Liikaa ja liian paljon, mutta mä tykkään ja mä valitsin.

Ja silti, näihin päiviin mahtuu aikaa, jota en todellakaan laita ylös. Aikaa, jona syödään unkarilaista ruokaa markkinakojussa. Aikaa, jona istutaan alas ja jutellaan. Hyvää aikaa. Oon kirjoittanut pitkästä aikaa, leiponut pellillisen brownieita kissan ja karkin kanssa.

Ja tässä elämässä on jälleen jotain uutta, ja mua jännittää. Mutta tää on se sydämen salaisuus, jota oikeesti haluan. Vaikka myös hullu ja hurja, saa mun sielun hyppimään.

Pitkästä aikaa mulla on ikävä. Kaipaan huiskuhäntää.