kummallinen kevät ja ihan kiva kesä

Toukokuu, kuten kaikki muukin tänä erikoisena poikkeuskeväänä, oli verkkainen ja kummallinen. Etävappu oli outo vappu. Juotiin etäskumppaa ja videon välityksellä vilkuteltiin omalla pihalla. Leivoin miljoona munkkia toukokuun ekana aamuna. Ullislarppaus oli aika onnistunut, vain raekuuro ja sadat ihmiset puuttui. Oli hyvät (näiden vuosien) parhaat piknikeväät ja munkkeja, skumppaa ja kaveri jossain muualla.

Muuten elämä oli tylsää ja arki tyhjää. Loppukevät oli videobalettitunteja, random saksan kurssi, harmitusta ja pieniä kivoja hetkiä. Vastaamattomia viestejä, avaamattoja kirjekuoria ja ratkeamattomia kysymyksiä. Lausumattomia pelkoja, katkeilevia lauseita ja tuhansia turhia tunteja. 

Kahden ja puolen kuukauden yksinoloon sidotun poikkeusarjen jälkeen oli ihanaa käydä kesätyöpaikalla ja tavata ihmisiä. Istua saman pöydän ääressä ja keskustella tavallisista asioista. Että kaiken häilyvän ja sortuvan keskellä on jotain tavallista. Että rippikoulusuunnitelman palaset ja päiväohjelman rakenteet on samat eilen, tänään ja ainakin kuluvana kesänä. 

Tuli kesä ja hiljalleen alkoi tapahtua tavallisen elämän asioita. Töitä uudessa paikassa, riparipalavereja ja nuorteniltoja. Leirielämää kirkasvetisen lammen rannalla, naurua enemmän kuin koskaan. Maailman paras tiimi ja pari muuta kanssa tosi kivaa. Ihania ryhmiä ja hyviä, hyviä hetkiä. 

Syksyn askelissa hiipii näköjään uusi aalto ja keväiset pelot heijastuu taas hallituksen viesteihin, kesän viimeisiin iltoihin ja meidän kasvoille. Sivulauseessa on aina pieni mutta ja epäilys siitä, kauanko voidaan hengittää samaa ilmaa. 

Kaiken epävarman, muuttuvan ja heikon keskellä valmistuin teologian maisteriksi. Vuosia odotettu unelma tiivistyi valkoiseen paperiin ja lyhyeen sähköpostiin opintorekisteristä. Vaikken sitä keväällä tajunnut, viimeinen kerta yliopistolla ennen poikkeusoloelämää oli todella viimeinen. On ikävä violetteja sohvia ja rentoja hetkiä tiedekunnalla. Tänä vuonna ei juhlita, eikä syödä kakkua yhdessä. Uusi elämänvaihe tuntuu lepäävän aika hauraalla pohjalla, niin kuin kaikki kai tällaisena aikana. Onneksi on suunta syksylle ja se suunta on kai hyvä. Niin, jos jotain olen oppinut niin sen, että viimeisinkään viimeisyys harvoin on ikuista. 

katsokaa siskot katsokaa veljet

Viime viikon helmihetki oli ehdottomasti tiistai ja #tytclxv, kun vanhin ja kaunein täytti 165 ja juhlittiin vuorokauden ympäri rakkainta violettia. Ilta oli kaunis ja ihana. Sali täynnä loistavia kasvoja, upeita ystäviä, söpöjä tyyppejä, hyviä juttuja, oivaltavia puheita, rakkautta ja parhautta.

Tuntu vanhalta, kun tyypit, joiden kanssa oli helppoa jutella ja kävellä jatkoille oli just saaneet töitä tai ainakin on kohta valmistumassa. Milloin musta tuli vanha ja mun tutuista oikeita aikuisia? Päähän hiipii haikee kaipuu, että oispa fuksi ja oispa kaikki nää vuodet vielä edessä, vaikka samalla tiiän, että tässä on paras.

Myös mä selvisin puheesta, vaikka se olikin huonosti maanantaina valmisteltu ja vasta jälkkärillä ja jännitti niin paljon, että suklaa fondantin syöminen oli vähän vaikeeta. Jotain kiehtovaa hyvää siinä siltikin on, kun mikki on viimein kädessä ja katseet kohdistuu muhun, mun jutuille nauretaan ja hymyillään. Jotain oudon siistiä.

Tanssittiin nestori miikkulaista, vaikka sanottiin, ettei liian pitkässä mekossa vois. Naurettiin ja puhuttiin kesästä ja elämästä. Sitten tanssittiin valssia neljältä yöllä klusterilla. Kotimatka oli pitkä ja kylmä ja lumisateinen, mutta muuten ilta oli aika todella ja kaikin tavoin kokonaisvaltaisen onnellinen. Katsokaa siskot katsokaa veljet huomisen valoa päin, maailmaan käymme yhdessä rohkeina näin.

ja meidät suuret pienet

Vihreitä kangaspenkkejä, kilometrejä lähijunassa. Maailman parasta työtä, elämäni unelmahetkiä, parempia juttuja, mitä oon voinut kuvitella. Rakastan tätä kesää jo nyt, vaikka työpäiviä on takana alle kymmenen. Hätistelen aivoissa hiipivää pelkoa, ajatusta siitä, etten riitä, etten ois paikallani. Mut on joka tapauksessa valittu ja haluun antaa kaikkeni.

Oli pikkuveljen lakkijuhlat, suklaakakkua, sukulaissetiä ja hämmentäviä hetkiä. Ärsyttää, jos mun unelmiin suhtaudutaan tylsästi tai nauraen, vaikka siihen pitäis varmaan tottua. Oli hassua käydä lukiolla, hymyillä parrakkaalle uskonnonopettajalle ja kertoa kuulumisia toiselle. Harmitti, etten ehtinyt jutella, mutta silti tuli ikävä. Ja ei enää ikinä päädy siihen tiilitaloon uudelleen.

Oon päättänyt, että saan alkaa taas puhua valkoisesta kauluksesta suunnitelmana, jos kuitenkin lisään väliin vielä hennon ehkän. Ja oon todennut, että tää koko kriisi ehkä olikin, ainakin osittain, vaan osa jotain aivojen suojamekanismia. Oli helpompaa olla epävarma kaikesta, pää kysymyksiä täynnä, kuin elää sen tiedon kanssa, etten välttämättä saakaan sitä, mitä haluan. Mutristan huulia, taas, aina.

välähdyksiä

Neljäs viidettä:

Arki on pätkiä, lyhyitä valon leikkaamia hetkiä, välähdyksiä ja sumentumia: nopeita tenttejä, lempeitä emojeita, kauniita sanoja ja rukouksia mun puolesta. Käyn opintoneuvojalla taas muuttamassa suunnitelmia. Se nauraa mulle ja mä lasken katseen. Oispa päämääriä, mutta miten elämää ois koskaan mahdollista elää suunnitelmien mukaan.

Puhun hyvin ruotsia, osaan kertoa mun kandista ja selittää, mitä aion tehdä kesällä. Lasken tunteja kesään ja tyhjyyteen, siihen kun ei ole messuja eikä ole esseitä, eikä enää yhtään suullista koetta.

Vappuna vietin messua, katsoin lakitusta ja toista, painoin hatun päähän ja lauloin kadulla. Kehitin teoriaa, kuinka mun on helppo olla villi, kun ympärillä kukaan ei muista mua huomenna. Vaikka mä muistan kaiken, enkä päästä kuplia liiaksi aivoihin. Piknikillä on tusina koiria ja glitter-skumppaa, rakkaita kasvoja.

Vapun jälkeen luen niin nopeesti kuin ehdin. Muistan taas, miksi halusin oppia, miksi ilmoittauduin random-kursseille, joille vaan sattui olemaan aikaa. Ja sitten unohdan, kun aikaa on vähän, kello käy kiivaana ja nauraa mulle, mä lasken katseen.




Kahdeksas viidettä:

Kevään viimeinen messu on ohi, täytyy miettiä markkinastrategiaa, mutta kiitollisuus sielussa näistä jutuista on päällimmäisin. Lisäksi oli lomankaltaisin kaksi päivää koko keväänä: yks kiva, kiasma, parsapäivät ja elämäni ekat sushiasiat. Mulla on ilo vastata sähköposteihin, jotka tietää hyvää. Ilo on mun puolellani.

Your name is life, your name is hope inside me

Your name is love, a love that always finds me

always finds me

(Praises - Bethel music)

joulujuttuja

Koko kuukauden oon leikkinyt joulua, kun oon saanut hiippailla rapussa punaisissa saappaissa, yllättää yläkerran ystävää kalenterin luukuilla ja lähettää kuusikortteja Suomen toiselle laidalle. Tonttufiilis on hyvä ja lämmin,

Mun elämän ensimmäinen (ja melkein vegaani) piparkakkutaikina on vihreässä kulhossa jääkaapissa. Se odottaa, että mun vanhempien muuttoa ja kandin ajattelemista seurannut väsymys luovuttaa alueita järkevälle toiminnalle. Ennakkoluuloista huolimatta sula sokeri ja siirappi oli hauskaa eikä niin kamalan vaikeaa. (edit: noh, oikeasti siitä taikinasta tuli järkyttävän tahmeaa, eikä se paistunutkaan oikein kunnolla.)

Joululahjat oli vielä aatonaattona kaupan hyllyillä, koska en vaan osaa valita, en osaa päättää enkä keksi. Onneksi mulla on viisas veli, jonka kanssa paketit sai kauniit ja viisaat sisällöt.

Attoaamuna väsyttää, koska viime yö kului nauraen yläkerran kissanaapurin kanssa. Onneksi on kiva naapuri, joka tulee keskellä yötä katsomaan, kun mä en osaa leipoa pipareita. Onneksi on.

midsommar

Mulla oli synttärit ja nyt väitän, että oon tosissaan aikuinen. Kakskymmentäyks ja fiksu, kaunis ja varma. Jättefint men inte på riktigt. Mun valoisa ja varma rukous on kumminkin, että tapahtuispa jotain kivaa, isä sä saat päättää mitä.

Ja mä odotan huikaisevaa syksyä, vaikken tiedäkään vielä tarkemmin, millaista. Ja vaikka tässä hetkessä eläminen on jatkuvasti yhtä sadetta silmissä ja sumua takaraivossa, mä tiedän, että aurinko on jo nousemassa. Sen ensisäteet on jo vallannut niin paljon maata mun sydämessä, että mä muistan tän: valo loistaa, eikä pimeys saa sitä valtaansa. 

Meillä täällä Suomessa pakkaudutaan autoihin ja ajetaan mökille viettämään keskikesän juhlaa. Meidän perheellä ei kuitenkaan ole mökkiä ja suurin osa lapsuuden jälkeisistä taikakesäjuhlista on kulunut osaltani moskeijamaassa, joten olin vähän hämilläni, että missä mun pitäisi niitä kukkaseppeleitä olla solmimassa.

Matkustin siis kotikotiin mukamaalle, kun en muuta fiksua aikuisilla aivoillani keksinyt. Sieltä löytyi Ruusu ja muutama muu, kokon loimussa tulinen taivas ja tanhumusiikit, joita paettiin hyttysmetsään. Valvoin liian myöhään, mutta nauroin ihan tarpeeksi. Unohdin solmia sen kukkaseppeleen, mutta ehkä tää hautausmaan kukkahengailu riittää tän kesän siitepölysadoksi.

Hyvää kesää!

Ps. mulla on selkeesti jonkun sortin yhdyssanaromanssi meneillään.

de bästa

 

Mulla oli hyvä vappu. Kaikista ennusteista ja aiemmista vuosista huolimatta oli tosi hyvä, yllättävä ja kaunis kevätjuhla. Paljon oli perusarkea eli seurakuntahengausta niinkun aina, mutta se oli kanssa tosi tosi hyvää aikaa. 

Oon tyytyväinen, että vastasin joo maailman randomeimpaan ehdotukseen. Niinpä lauantai myytiin vappupalloja (leijuvia minioneja, kiiltäviä muumeja ja prinsessoja) hullun kovaan hintaan k-kaupan pihalla. Eihän siitä nyt oikeasti kovin paljon rahaa saanut, ja keskustelujen syvällisyys lähestyi miinusasteita, mutta en myöskään kadu. 

Sunnuntaina heräsin kuudelta ja olin puol kympiltä siivoamassa mun toisessa kodissa. En tiedä, miksi tulen siitä niin iloiseksi, mutta hyvä näin. 

Kevätretkihetki Ullanlinnanmäellä oli väsynyt, mutta ihan onnellinen. Oli ihana piknik-sää ja liikaa ruokaa, sekä kaksi parasta. Just ja just mahduttiin ratikkaan ja auringossa oli paikka meille. Vaikka iso osa ajasta oli yhtä haukotusta ja saippuakuplat puhkesi lakkeihin ja laseihin, mua nauratti. 

Puistosta päädyin takaisin suhelle, ja oli hyvä kerrankin vain olla ilman keltaista lappua kaulassa. Väsytti hirveästi, mutta niin paljon, että jo vähän liikaa. Niinpä illalla istuin vahingossa aika myöhään burger kingin tekonahkasohvalla, syötin mun ranskalaiset muille ja mietin, ettei mikään muutu ja joskus se on parasta!

Olkoon valo

(Olen pahoillani, mutta epäilen, että mulla on addiktio blogin nimen vaihtamiseen. Tällä kertaa on kyllä sellainen oma fiilis tästä. Olen vähän hassu, kun keksin tällaisesta ongelman, mutta kun ensin oli kiire nimetä lapsi ja sitten kiire vaihtaa oksetus pois. Nyt on sitten mietitty vähän. Onneksi mahdollisten ihmislasten nimet on säilyneet samoina siitä, kun keksin ne ussan ylppäreihin opiskellessa. Ettei tarvitse sitten maistraatissa ravata.)

Vuosi on alkanut kyselemällä. Toteutan lupaus numero kakkosta niin kiireellä, että ehdin varmaan vuoden aikana tulla ketään muuta viisaammaksi. (tai sitten oon vaan harvinaisen tyhmä tapaus ja kerkeän juuri samalle tasolle järkevien kanssa) Joka tapauksessa päätin kysyä ja kysyn, niin paljon kuin ehdin.

Kirjaimellisesti vuosi alkoi raketeilla ja haleilla pakkasessa. Sillä välin, kun yksi ampui taivaalle värejä ja palavaa metallia, me muut lämmittelimme leikkimällä ponileikkiä, pientä lohikäärmettä, Esterin autoa, banaania ja Nooaa. Nooa on aika kova treeni, jos on tosi väsynyt, kylmissään ja tekee kaikki liikkeet hyppien x-hyppyjä. 

Aiemmin illalla oltiin syöty ihan valtavasti, joten treeni tuli tarpeeseen. Oltiin myös valettu tinaa ja ennustettu taskulampun valossa. Sekä keskusteltu siitä, voiko viiniä konsekroida juustonmaistajaisiin. (mun mielestä ei) Olin muuten ainoa teologi, mitähän se kertoo.

Noniin, vuosi on jo tässä, eikä mikään uusi alku tunnu enää.

On hirveä ikävä liikettä. Tanssia, balettia, peilisalin tuoksua, tossujen tuntua ja sormien asentoa. Rytmikkäitä tenduja, esitysasuja, hengettömiä ja kärkien kolahdusta lattiaan. Luistimetkin tuntuivat jaloissa hyvältä, haluan lisää kiitoa liitoa vielä, kun sille on aikaa.

Kyllä tämä tästä. 

Joulu joulu on meillä

Minun jouluni on ollut kaunis, rauhallinen ja väsy. Hiljainen aamu, valoton Suomi mustien ikkunoiden takana maailma, joka nukkui. Paksua maitoriisipuuroa, manteleita muille, koiran kuono ja glögi. Aamukahvi ja viimeiset paketit. Hyvää joulua suomeksi, ruotsiksi ja muinaiskreikaksi.

Mummulassa oli ruokaa niin paljon. Taivaallista porkkanalaatikkoa ja kalapateeta, joka on varmaan

syy sille, etten voi olla täysin lihaton. Vähän vain palaneita torttuja ja fazerin prhaita, jotka kiehtoivat hurjasti lapsena. Mummulassa ei mikään muutu. 

Kauniita paketteja, design-kääreet, omat askartelut ja prinsessan kuvat suloisesti sekaisin. Hopeakuoressa minun maailmani kaunein mekko (kiitos Monki ja kiitos äiti), vaikka en odottanut kovin kummoisia. Muitakin kivoja, eikä kamalasti mitään harmillista turhaa. Pimenevässä maailmassa yömessu ystäväporukalla. 

Joulupäivänä, kauniina pyhänä pelkkää kirjamaailmaa. Sellaista fiksua kuin Ulla-Lena Lundbergin Jää ja sitten sitä vaaleanusvaista hattarahöttöä, jota saa lukea, kun on vihdoin vapaa teologiasta.

Loma jatkuu ja viimein on joulusää. Nyt on ihan tavallista aikaa, kalenterin mustia numeroita ja tyhjiä sivuja. En voi tehdä paljon, joten nukun unia ja syön pipareita, haamuilen veljen vanhassa ruutupaidassa ja pitelen koiran hihnasta. Pari kesäteologihakemusta saan lähetettyä ja ehkä kirjoitan lomalla yhden toimintasuunnitelman. Mutta muuten mä lepään ja tässä on tosi hyvä.

glada människor, världen skrattar

Ensin elämän huolipuoli:

- Kreikan tentti vilahtelee paniikkisena enemmän unissa kuin mielessä päivisin. Pumpulin väriset päivät täytän kaikella, mikä kirjoitetaan ihan tavallisin latinalaisin aakkosin. Sateenvärisinä päivinä syön suklaata ja kuuntelen 80-lukua, äidin nuoruutta, harhailen kirpputoreilla ja hymyilen punaliivimiehelle, lahjoitan ja rukoilen, hymyilen ihmisille. Lähden kotoa tulostamaan ja tekemään monisteita, mutta matkalla pudotan postilaatikkoon kirjeen, salakuuntelen matkasuunnitelmia, hymyilen ja tulostan, katselen keltaisia paitoja ja juttelen karkkipaitakaverille, venyttelen kirjaston lattialla ja hymyilen viereiselle opiskelijalle. Palaan kotiin monisteet yhtä valkoisina kuin tulostettaessa. (Niin, niissä unissa selitän karkkipaitakaverille, että sanakirjassani on kirkkain värein tehtyjä merkintöjä, eikä sitä siksi saa ottaa tenttiin mukaan. En selviä unissa, mutta ehkä täällä.)

- On vain valtava avuttomuuden tunne, kun kuulee uutisia Nepalista. Kuinka havahdunkaan omaan yltäkylläisyyteeni vasta, kun näen harmaasävyisiä kuvia toiselta maailman puoliskolta, täällä ei maa järky eikä oikein mikään muukaan. Vuoristorataelämässä todella on se turvakaari ja kirkkaat sävyt, minun puolellani elämää on kaikki hyvin.

- Puin sentään punaisen liivin ja kastuin pari tuntia kaatosateessa hai-saappaissani. Lippaaseen kilahteli apua, mutta liikuttavinta oli kuulla tarinoita nepalilaisilta, joiden sukulaiset ovat kaukana Aasiassa. Kertomuksia taloista, joihin ei voi mennä ja särkyneistä maailmoista. (auta sinä kans)

*



Tuli vappu ja oli serpentiinivärit, kuohuvat lasit ja väen paljous. Ensimmäisen munkin söin teologien olkkarissa, josta seikkailtiin kaupungille. Oli yhtä aikaa varsin vakavia puheita, mutta sellaista opiskelijahumujuhlaa kuitenkin. Bongasin capoeirakavereita vuosien takaa, haalarikansan joukosta hyppi lukiotoveri, enkkua lukeva pieni halailija. Lakkien joukossa Mantalla naurettiin, vaikka yksi hukkasi hattunsa ja puhelimet sammuivat kaikki. Tuomiokirkon portailla hymy jatkui, mä oon kaupungissa, en voi uskoa tätä, sanoivat. (Okei, jatko oli semikämänen ja löysin itseni kotoa jo semiaikaisin, mutta hauska juhla torstai oli, yhtä kaikki)

Ja se jatkui perjantaina. Opin ymmärtämään haalarivapun viehätyksen, kun lakki päässä saa kulkea vielä seuraavanakin päivänä nauraen. Piknikeväät olivat aika isot, mutta niitä jaettiin laulujen lomassa kaikille. Lukion matikan opekin ilmestyi vappujuhlajoukosta sanomaan hei ja juttelemaan kreikan opiskelusta. Nauratti.

Takin taskusta löytyy vieläkin konfettitykin täytettä, haalarin taskussa on vielä ompelematon ja maailman söpöin kissamerkki ja elämä on  kiva. (Ja maanantaina on kreikan tentti, joka ei tuota yhäkään kuin huolta. Ei ole hallussa ei, systiskin saattaa olla varsin hallitsematon kaaos, mutta takana on sentään elämäni ensimmäinen merkityksellinen vappu.)