glada människor, världen skrattar

Ensin elämän huolipuoli:

- Kreikan tentti vilahtelee paniikkisena enemmän unissa kuin mielessä päivisin. Pumpulin väriset päivät täytän kaikella, mikä kirjoitetaan ihan tavallisin latinalaisin aakkosin. Sateenvärisinä päivinä syön suklaata ja kuuntelen 80-lukua, äidin nuoruutta, harhailen kirpputoreilla ja hymyilen punaliivimiehelle, lahjoitan ja rukoilen, hymyilen ihmisille. Lähden kotoa tulostamaan ja tekemään monisteita, mutta matkalla pudotan postilaatikkoon kirjeen, salakuuntelen matkasuunnitelmia, hymyilen ja tulostan, katselen keltaisia paitoja ja juttelen karkkipaitakaverille, venyttelen kirjaston lattialla ja hymyilen viereiselle opiskelijalle. Palaan kotiin monisteet yhtä valkoisina kuin tulostettaessa. (Niin, niissä unissa selitän karkkipaitakaverille, että sanakirjassani on kirkkain värein tehtyjä merkintöjä, eikä sitä siksi saa ottaa tenttiin mukaan. En selviä unissa, mutta ehkä täällä.)

- On vain valtava avuttomuuden tunne, kun kuulee uutisia Nepalista. Kuinka havahdunkaan omaan yltäkylläisyyteeni vasta, kun näen harmaasävyisiä kuvia toiselta maailman puoliskolta, täällä ei maa järky eikä oikein mikään muukaan. Vuoristorataelämässä todella on se turvakaari ja kirkkaat sävyt, minun puolellani elämää on kaikki hyvin.

- Puin sentään punaisen liivin ja kastuin pari tuntia kaatosateessa hai-saappaissani. Lippaaseen kilahteli apua, mutta liikuttavinta oli kuulla tarinoita nepalilaisilta, joiden sukulaiset ovat kaukana Aasiassa. Kertomuksia taloista, joihin ei voi mennä ja särkyneistä maailmoista. (auta sinä kans)

*



Tuli vappu ja oli serpentiinivärit, kuohuvat lasit ja väen paljous. Ensimmäisen munkin söin teologien olkkarissa, josta seikkailtiin kaupungille. Oli yhtä aikaa varsin vakavia puheita, mutta sellaista opiskelijahumujuhlaa kuitenkin. Bongasin capoeirakavereita vuosien takaa, haalarikansan joukosta hyppi lukiotoveri, enkkua lukeva pieni halailija. Lakkien joukossa Mantalla naurettiin, vaikka yksi hukkasi hattunsa ja puhelimet sammuivat kaikki. Tuomiokirkon portailla hymy jatkui, mä oon kaupungissa, en voi uskoa tätä, sanoivat. (Okei, jatko oli semikämänen ja löysin itseni kotoa jo semiaikaisin, mutta hauska juhla torstai oli, yhtä kaikki)

Ja se jatkui perjantaina. Opin ymmärtämään haalarivapun viehätyksen, kun lakki päässä saa kulkea vielä seuraavanakin päivänä nauraen. Piknikeväät olivat aika isot, mutta niitä jaettiin laulujen lomassa kaikille. Lukion matikan opekin ilmestyi vappujuhlajoukosta sanomaan hei ja juttelemaan kreikan opiskelusta. Nauratti.

Takin taskusta löytyy vieläkin konfettitykin täytettä, haalarin taskussa on vielä ompelematon ja maailman söpöin kissamerkki ja elämä on  kiva. (Ja maanantaina on kreikan tentti, joka ei tuota yhäkään kuin huolta. Ei ole hallussa ei, systiskin saattaa olla varsin hallitsematon kaaos, mutta takana on sentään elämäni ensimmäinen merkityksellinen vappu.)