och jag vill bara älska

Minä luen kirjoja unohtaakseni tämän. Viimeisellä sivulla huokaan, mutta avaan jo toisella kädellä seuraavaa maailmaa, johon voin syöksähtää. Haen keinoa heittää tämän ainoan oikean elämän hetkeksi syrjään ja unohtaa.

On mieletöntä, että enää ei ole öisin pimeä, kirjoitan päiväkirjaan. Kirjoitan kiitollisuudesta. Oikeastaan elämässä ei ole mitään valitettavaa, varsinaisesti. Olen saanut vastauksia (myös muilta kuin Helgalta), että epäselvyydet alkavat olla melko kirkkaita.

Opetan veljelle illalla ruotsia, käydään läpi konjunktiot ja kaikki mahdolliset pronominit, sivulauseet, kiemurat. Keksitään hulluja esimerkkilauseita, jotta hän pääsisi läpi. Lars Hansson var pappa vars barnen var inte mysiga. Sanoi hän, en nyökännyt tälle.

Minä löydän itseni kappaleita metsälenkkipoluilta, sieltä missä aurinko tekee valolätäköitä vihreyteen, missä maailma kasvaa. Löydän ääneni autossa, jossa soi ylistys ja muisto talvesta, ääni on varma ja ihmeellinen, ainoan kerran. Löydän itseni punatiilitalolta nuorten iltamessusta, jossa on bändin lisäksi kuusi seurakuntalaista. Maailma on kylässä ja minä käyn kylässä idässä Tähden (oikeasti valtavan kauniissa) kodissa.

Yhtäkkisen varma varmuus on vallannut sielun syvimmät nurkat kaiken epätietoisuuden keskellä. Siinä missä itken lukiessani kirkkolaulukurssista, kaavailen jo millaista kirkkoa haluaisin olla rakentamassa. Siinä missä pelkään kesän ekaa leiriä, olen kuitenkin kutsuttu palvelemaan. Ihmeellinen Jumala, suurenmoinen suunnitelma, äärimmäinen ja räväyttävä rakkaus.