On mieletöntä, että enää ei ole öisin pimeä, kirjoitan päiväkirjaan. Kirjoitan kiitollisuudesta. Oikeastaan elämässä ei ole mitään valitettavaa, varsinaisesti. Olen saanut vastauksia (myös muilta kuin Helgalta), että epäselvyydet alkavat olla melko kirkkaita.

Minä löydän itseni kappaleita metsälenkkipoluilta, sieltä missä aurinko tekee valolätäköitä vihreyteen, missä maailma kasvaa. Löydän ääneni autossa, jossa soi ylistys ja muisto talvesta, ääni on varma ja ihmeellinen, ainoan kerran. Löydän itseni punatiilitalolta nuorten iltamessusta, jossa on bändin lisäksi kuusi seurakuntalaista. Maailma on kylässä ja minä käyn kylässä idässä Tähden (oikeasti valtavan kauniissa) kodissa.
Yhtäkkisen varma varmuus on vallannut sielun syvimmät nurkat kaiken epätietoisuuden keskellä. Siinä missä itken lukiessani kirkkolaulukurssista, kaavailen jo millaista kirkkoa haluaisin olla rakentamassa. Siinä missä pelkään kesän ekaa leiriä, olen kuitenkin kutsuttu palvelemaan. Ihmeellinen Jumala, suurenmoinen suunnitelma, äärimmäinen ja räväyttävä rakkaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti