paletti

Aamuisin juon kahvia ja ylistän hiljaa. Tanssin, koska mulla on tilaa. Laulan, koska kukaan ei kuule.

Keittiön pöydällä on lasipurkillinen ruusuja, ja on uskomatonta, että niistä on tänä keväänä vasta kaksi vuotta. (No eihän mulla oikeasti ole keittiötä, se on vain pöytä se.) Niistä kirjaimista on kaksi vuotta, joiden aikana aamut ja illat on vaihtaneet paikkaa ja maailma on kierinyt eri päin. Oisinpa tiennyt. Ettei sillä ole väliä.

Kello menee ympäri ja kääntyy aina seuraavaan, kun mä lojun kirjaston kuudennessa. Vastapäätä on samat laitetut hiukset ja sama tiukka kirjapino kuin eilen ja toissapäivänä. Musta tuntuu, että me kaikki muistetaan ja hississä hymähdellään. Mun kaverit Collins, Di Lella ja wikipedia ei annna vastauksia, ja siksi tämä analyysi ei etene.

Iltaisin olen teidän keskellä ja nauran hiukan liian lujaa, hiukan liian auki. Nauran, koska te hymyilette ja ootte siinä.

Mun päivät on sateekaaria:
Punainen huulipunan kärki, tasainen huomen ja oletettu onni.
Oranssi bataatti-porkkanasose, muussaan sitä kello 22 ja säälin samalla naapureita.
Vihreät silmät, liian paljon auki.
Sininen aamutaivas, koska raotan maailmaa niin myöhään, että se on jo.
Usvanvalkeus loppuyöstä, eli silloin, kun en saa unta ja rukoilen, että kaikki käy.

Ja mä tanssin,
               tanssin,
                     tanssin.

(Tosiasiassa nää viikot on ihan helvetin täysiä, ja mä pelkään sitä sinistä aamutaivasta.)