och jag vill bara älska

Minä luen kirjoja unohtaakseni tämän. Viimeisellä sivulla huokaan, mutta avaan jo toisella kädellä seuraavaa maailmaa, johon voin syöksähtää. Haen keinoa heittää tämän ainoan oikean elämän hetkeksi syrjään ja unohtaa.

On mieletöntä, että enää ei ole öisin pimeä, kirjoitan päiväkirjaan. Kirjoitan kiitollisuudesta. Oikeastaan elämässä ei ole mitään valitettavaa, varsinaisesti. Olen saanut vastauksia (myös muilta kuin Helgalta), että epäselvyydet alkavat olla melko kirkkaita.

Opetan veljelle illalla ruotsia, käydään läpi konjunktiot ja kaikki mahdolliset pronominit, sivulauseet, kiemurat. Keksitään hulluja esimerkkilauseita, jotta hän pääsisi läpi. Lars Hansson var pappa vars barnen var inte mysiga. Sanoi hän, en nyökännyt tälle.

Minä löydän itseni kappaleita metsälenkkipoluilta, sieltä missä aurinko tekee valolätäköitä vihreyteen, missä maailma kasvaa. Löydän ääneni autossa, jossa soi ylistys ja muisto talvesta, ääni on varma ja ihmeellinen, ainoan kerran. Löydän itseni punatiilitalolta nuorten iltamessusta, jossa on bändin lisäksi kuusi seurakuntalaista. Maailma on kylässä ja minä käyn kylässä idässä Tähden (oikeasti valtavan kauniissa) kodissa.

Yhtäkkisen varma varmuus on vallannut sielun syvimmät nurkat kaiken epätietoisuuden keskellä. Siinä missä itken lukiessani kirkkolaulukurssista, kaavailen jo millaista kirkkoa haluaisin olla rakentamassa. Siinä missä pelkään kesän ekaa leiriä, olen kuitenkin kutsuttu palvelemaan. Ihmeellinen Jumala, suurenmoinen suunnitelma, äärimmäinen ja räväyttävä rakkaus.

Onnikonstanssi

Rakentelen tasapainoa.

Viikko sitten kiitollisuutta:
- pyörä ja kaupungin kadut, tuuli, joka nostaa kasvot esiin. Enkä ole ennen tajunnut, kuinka helppo pyörä on junassa.
- tasarahapäivät. Ostan sinisiä vaatteita (ja vain sinisiä), koska kohta on kesä ja aion tehdä sen näkyväksi.
- kreikan loppujuhla, muinaiskielellä laulettu totuuden henki, paras parodia
- Niina Repo (kirjan kannen sisuksiin painettu runo-ohje elämään) ja Taina Latvala (muuten vaan hesarin suosittelema ja kiva)

Vietettiin viimeistä ehtoollista ennen kesää ja neljän pitkän kuukauden diasporaa. (jolle ajalle on kyllä kehitelty treffejä ties mihin kaupunkeihin ja metsiin, jottei kukaan unohda) Syötiin liikaa, puhuttiin viimeisestä tuomiosta, vaikka kaikki on vasta alussa.

Messussa oli pop, melko täysi torillinen ihmisiä ja ihana Yona. (vaikka vierastin ajatusta artistivieraasta, mulla oli lopulta ihan juhlafiilis) Vettä satoi vain yhden virren ajan ja muuten oli vaan valoisista valoisin päivä. Valoisat kevätfiilikset.

Muutettuani koko kesäksi kotiinkotiin perehdyin yhdessä kahden muun kesätyypin kanssa punatiilitalon ja kotiseurakunnan käytäntöihin. En oikein tunne tätä kesää, tiedä siitä. Vaikka ihmiset ovat hirmu kivoja. (erityisesti Helga, joka vastasi jokaiseen kysymykseen ja laittoi perään hymiön) Paljon pitää oppia.

Tanssitko sä vielä? Kysytään kadulla ja joudun taas vastaamaan, että ensi syksynä vasta toivottavasti taas. Vasta syksyllä ehkä, on minulla keho.

Rakentelen maailmaa ja onnitasapainoa. Syön suklaata, ostan sinisiä mekkoja ja kokeilen peilin edessä erilaisia ilmeitä.

Ei mitään ihmeellistä

On päiviä ja öitä, niitä joina nauran ja toisia. Olen lakannut kirjoittamasta pakotettua kiitollisuuspäiväkirjaa, mutta olen paljosta kiitollinen silti.

Näistä:
- lähetyskirkon messu, niin kaunis kirkko
- unelmien elokuva (Aivan uskomaton Autolla Nepaliin, kuinka kävinkin katsomassa sen vasta nyt. Mutta oi onneksi. Mieletön unelma, mielettömät ihmiset ja toteutus. Sellainen valtavan kokoinen inspiraatio taas yrittää rakastaa.)
- aika lukea mielettömästi, yhteensä enemmän kuin  koko alkuvuonna. Taito käyttää sitä aikaa oikeasti.

Olen välillä kotikotona: koiran ja kirjojen keskellä, kissapaitaan kääriytyneenä. Luen Harry Potteria ja niitä kirjoja, jotka raahasin mukanani kaupungista. Huvikseni saan nyt tehdä mitä vaan. Käydään mummulassa katselemassa ruusuja ja syömässä liikaa kakkuja.

Luen Raamattua harvoin, selailen vain, tuskin lausun rukoukseen viittaavaa sanaakaan. Ja olen kotona, en viitsi tanssia, enkä hyräillä, enkä harjata tukkaa. Käväisen punatiilitalolla istuskelemassa ja mukaosallistumassa, en sielläkään tee enkä sano, olen vaan.

Kirkkohissan kirjatkin pitää kaivella taas käsiini, jotta saan sen esseen heitettyä moodleen ennen perjantaita edes jonkin muotoisena. (ihan hyvä se oli joo) Pilkutukseni on näköjään sairasta (niin arvasinkin), eikä varmasti puoliakaan iskemistäni välimerkeistä tarvittaisi. Järkyttävää, miten olen romauttanut tekstien tason ylppäreiden jälkeen alemmas kuin koskaan, johonkin rotkoon. Järkyttävää on kyllä lähinnä muutos, ei se taso (myös aika hirveä). Ja järkyttävää, miten en ole jaksanut ajatellakaan ennen kuin joku leimaa tekstin täyteen capsilla kirjoitettuja huomioita. (mutta siihen esseeseen olen oikeastaan ihan tyytyväinen, rakkauteni romuttumiseen en)

On loppujen lopuksi enemmän kiitettävää kuin mitään. 

Ken ompi fuksi -14?

Kreikka on ohi, painajaiset ja kymmenen opintopisteen edestä panikoidut hetket. Systiskin. Koko fuksivuosi on kirkkohissan esseen korjausta vaille valmis, nätisti niputetut kokonaisuudet ja hajanaisuudet, olen valmis lähtemään ja ajamaan viimeisen kerran bussilla kauniiden talojen ohi. Viimeisen kerran hyppäämään junaan kymmentä yli ja kiiruhtamaan kaupungin rytmiin, jotta pääsen kesäksi kotiinkotiin. (En vaan tiedä, onko missään enää varsinaisesti koti)

Vaikka tiedän, että syksyllä palaan, hämmentää tämä silti. Kuinka muutama kuukausi on vierähtänyt niin vauhdilla. Vastahan tulin (nuorena ja) voittoisana, ja esittäydyttiin uusina nyt niin tutuille. Pian palattais taas, ei todellakaan päätetty, vaan kuviteltiin tämänkin vuoden olevan vähintääkin ikuisuuden mittainen. Vaan kuten arvata olisi fuksia fiksumpi saattanut, eivät nämä viikot olleet yhtään pitkät, vaan elämän nopeimmat ja värikkäimmät.

Luoja, miten vähältä seuraavat vuodetkaan mahtavat tuntua, en mä ole valmis valmistumaan ennen kuin ehkä kymmenen saman mittaisen päästä!

Aiheeseen kuuluvan paniikin ja lapsenomaisen hämennyksen jälkeen voin ilmoittaa, kuinka valtavasti nämä reilut kahdeksan fuksikuukautta ovatkaan kasvattaneet minun pienen ihmisen olemustani. Valtavasti, niin. En vaan vuosi sitten kuvitellut tällaista enkä sellaista, en edes uskonut tosissani aina pääseväni sisään (Porthanian pyöröovista). 

Vaan niin kävi ja kauniin kirjeen ja kymmenen kreikkapisteen lisäksi sain yliopistolta kasan uusia rakkaita, huikaisevia haaveita, kirjoituskokemuksia, suloisia juhlahetkiä ja kipeät niskat alkuviikon kirjaston lattialla makailusta. Lisäksi kaupungissa olen oppinut miljoona uutta lämmintä seurakuntaa, joissa uskallan katsoa silmiin. Olen tullut tutuksi kivikatujen kanssa, alkanut rakastaa raiteita ja vilkkaita asemia. En vain käsitä tätä muutosten massaa ja vauhtia ja elämän painoa. Enkä käsitä tätä haikeutta ja nyyhkysanoja kaiken sen perään, mitä syksyllä vielä pelkäsin vastaanottaa. 

Tänään viimekerran tältä keväältä sain rauhoittua (ainakin jossain määrin) lempimessussa, valostuneessa kirkossa, jossa lauletaan ylistystä ja kuullaan hyvää sanomaa. Viimeisyyttä, hokee mieli väsymykseen asti.

Noniin rakas sieluni, rauhoitu nyt, sillä syksyllä koittaa paruusia.

glada människor, världen skrattar

Ensin elämän huolipuoli:

- Kreikan tentti vilahtelee paniikkisena enemmän unissa kuin mielessä päivisin. Pumpulin väriset päivät täytän kaikella, mikä kirjoitetaan ihan tavallisin latinalaisin aakkosin. Sateenvärisinä päivinä syön suklaata ja kuuntelen 80-lukua, äidin nuoruutta, harhailen kirpputoreilla ja hymyilen punaliivimiehelle, lahjoitan ja rukoilen, hymyilen ihmisille. Lähden kotoa tulostamaan ja tekemään monisteita, mutta matkalla pudotan postilaatikkoon kirjeen, salakuuntelen matkasuunnitelmia, hymyilen ja tulostan, katselen keltaisia paitoja ja juttelen karkkipaitakaverille, venyttelen kirjaston lattialla ja hymyilen viereiselle opiskelijalle. Palaan kotiin monisteet yhtä valkoisina kuin tulostettaessa. (Niin, niissä unissa selitän karkkipaitakaverille, että sanakirjassani on kirkkain värein tehtyjä merkintöjä, eikä sitä siksi saa ottaa tenttiin mukaan. En selviä unissa, mutta ehkä täällä.)

- On vain valtava avuttomuuden tunne, kun kuulee uutisia Nepalista. Kuinka havahdunkaan omaan yltäkylläisyyteeni vasta, kun näen harmaasävyisiä kuvia toiselta maailman puoliskolta, täällä ei maa järky eikä oikein mikään muukaan. Vuoristorataelämässä todella on se turvakaari ja kirkkaat sävyt, minun puolellani elämää on kaikki hyvin.

- Puin sentään punaisen liivin ja kastuin pari tuntia kaatosateessa hai-saappaissani. Lippaaseen kilahteli apua, mutta liikuttavinta oli kuulla tarinoita nepalilaisilta, joiden sukulaiset ovat kaukana Aasiassa. Kertomuksia taloista, joihin ei voi mennä ja särkyneistä maailmoista. (auta sinä kans)

*



Tuli vappu ja oli serpentiinivärit, kuohuvat lasit ja väen paljous. Ensimmäisen munkin söin teologien olkkarissa, josta seikkailtiin kaupungille. Oli yhtä aikaa varsin vakavia puheita, mutta sellaista opiskelijahumujuhlaa kuitenkin. Bongasin capoeirakavereita vuosien takaa, haalarikansan joukosta hyppi lukiotoveri, enkkua lukeva pieni halailija. Lakkien joukossa Mantalla naurettiin, vaikka yksi hukkasi hattunsa ja puhelimet sammuivat kaikki. Tuomiokirkon portailla hymy jatkui, mä oon kaupungissa, en voi uskoa tätä, sanoivat. (Okei, jatko oli semikämänen ja löysin itseni kotoa jo semiaikaisin, mutta hauska juhla torstai oli, yhtä kaikki)

Ja se jatkui perjantaina. Opin ymmärtämään haalarivapun viehätyksen, kun lakki päässä saa kulkea vielä seuraavanakin päivänä nauraen. Piknikeväät olivat aika isot, mutta niitä jaettiin laulujen lomassa kaikille. Lukion matikan opekin ilmestyi vappujuhlajoukosta sanomaan hei ja juttelemaan kreikan opiskelusta. Nauratti.

Takin taskusta löytyy vieläkin konfettitykin täytettä, haalarin taskussa on vielä ompelematon ja maailman söpöin kissamerkki ja elämä on  kiva. (Ja maanantaina on kreikan tentti, joka ei tuota yhäkään kuin huolta. Ei ole hallussa ei, systiskin saattaa olla varsin hallitsematon kaaos, mutta takana on sentään elämäni ensimmäinen merkityksellinen vappu.)