kaksituhattaneljätoista

On ollut varmaankin koko ikuisuuteni oudoin ja muuttavin vuosi. Vuosi sitten olin ihan eri tyttö.

Keväällä oli vielä entinen elämä, sen kodit ja tutut. Valtava pelko arvon ytl:n edessä, halu mahtua Gaussin käyrän kapeaan päähän. Välillä itkin, ja välillä heittelin karkkia rekan lavalta satuhahmoksi pukeutuneena. Kesäkuussa ne tunnit, joina olin opetellut koulukirjat ulkoa ja tuntenut ne paremmin kuin itseni, lukivat valkoisella paperilla juuri toivottuina, ojennettiin ruusun kera minulle. 

Loppukevään teema oli inhoon asti varhaiskristityt ja ikuinen ikävä jossain sielussa. Varmuus valkokaulustulevaisuudesta, toiveet ja pelottava tuleva, turvallisin kuukausi haravoimassa hautausmaata. Ja kuitenkaan lukion loppuminen ei ollutkaan piste kaikelle, ollenkaan, vaikka jollekin kyllä. Oli pelottavin koe, jonka jälkeen pelkkä tyhjyys, metsä imaisi minut peittoonsa hetkittäin. 

Armon ikävä oli vielä talvella pelottavan valtava. Mutta sittemmin tänä vuonna, olen tutustunut välittävään, kärsivälliseen, kärsivään, kantavaan ja nostavaan Jumalaan. (kerran tapasin Jumalan) Sellaiseen joka nostattaa kyyneleet silmiin pelkästään siksi, että pyhyys on niin valtava, armo on niin suuri ja käsityskyky rajallinen.

Heinäkuussa nauratti elämänajan paras valkoinen kirje, jossa oli yliopiston leima. Luki onneksi olkoon ja kerrottiin pelkkää hyvää. Lähdin leirille nauraen. Onnessa matkustin aurinkoiseen merenrantakaupunkiin.

Syksy tuli tuntemattomana ja uutena, pelottavana. Elämä oli pakattu pahvilaatikoihin ja tammikuun uskonnon kertauskurssin opintoretkikohde oli minun paikkani syyskuusta. Yliopistosta on sittenkin tullut lyhyessä hetkessä varsin tuttu ja totuttu, niin tavallinen, ettei äänenpainossa enää ole mitään ylpeyttä. 

Olen

tutustunut määrättömästi kivoihin ihmisiin kertaa edellisen vuoden 

tarrautunut toisiin ja päästänyt irti

puhunut Jumalasta enemmän kuin  kai koskaan, niin vakavasti, niin tosissaan

löytänyt uusia kivoja seurakuntakoteja, valoja, toivoja

tajunnut, ettei vastuu varsinaisesti merkitse toimintaa tai edes paniikkia

ikävöinyt huiskuhäntää riehuvaa koiralasta

kirjoittanut liikaa ja liian vähän

oppinut muinaiskreikkaa ja akateemistanut tätä lasta (vailla tuloksia)

ja koskaan käteni eivät ole tosissaan tyhjät

Tässä kohtaa kuuluu tehdä lupauksia rikottavaksi alkuunsa, tammikuun viidentenä viimeistään. Lupaan edes yhtenä iltana pitää ne sanat, jotka lakkiaispäivänä lukivat oranssissa kortissa, jotka minulle kehotettiin. Ja sitten lupaan ne miljoona muuta, jotka unohdan ennen aamua. 

Hyvää ensi vuotta, kaunista huomista!

puutalorakkaus ja lumiset kivet

oi.

Auto söi valtavasti mustaa alleen ja tien vieressä luikerteli paimionjoki. Luin siitä joskus lapsena kirjan, enkä voi ajaa rannikolle muistamatta. Vihdoin oli tuttu rakas ja toivoa täyttävä aurinkokaupunki Naantali.

oi.

Naantalissa vastaan tulee ihmisiä, jotka puhuvat oikeasti ruotsia ja ääntävät suomen hassusti. Tulee vastaan ihmisiä, joille uskaltaa hymyillä, koska ei tule enää koskaan näkemään niitä. Ja merenrantakaupungissa on sillä tavalla hassua, että siellä ei koskaan sada vettä. Ja että hymyilyttää.

Meri oli puolittain jäässä ja jää lauloi ja poksui hassusti. Koirani huiskutti häntää ja vietimme pitkiä tunteja kävellen puutalokujia ja teitä jään reunalla. Kuljetin sen paikkoihin, joissa oli kyltissä valkoisen terrierin päällä punainen kielto, koska eihän niitä talvisin kukaan vahdi.

Ihmettelen maailmaa. Pihlajanmarjat muistuttavat pelottavalla tavalla lumeen vaipuneita veripisaroita tähän aikaan vuotta. (katsokaa vaikka) Ja minulla oli aikaa katsella, kuinka määrätön joukko lintuja lentää milloin vain lähimmästä puusta. Katsokaa, kuinka kirkko heijastuu maailman pinnasta.

Muumisaaren rantakalliolla maailma oli ihan hiljaa. Saattoi luulla olevansa koko paikassa ihan ihan yksin. Eikä haitannut, että huopatossuihin meni lunta tai että jää ei olisi kantanut kävellä. Siitä kaupungista on kerrotavaksi vain kliseisiä onnisanoja, eikä sekään varmasti haittaa ollenkaan.

toivon näkökulma

Olen kotonakotona ja tätä rakastan. Olen tehnyt niin lomaisia asioita kuin ihminen voi. On kaunis hetki elämässä, sanon päivittäin itselleni. Minulla on seuranani yhtäkkiä monta kaunista ja surullista ja elävää kirjoitettua maailmaa, joista kaikki ovat kiehtovia. Sanoja on ollut aito ikävä. Ja vaikka ajattelin totella muutamaa pappia, jotka kielsivät lukemasta järkeviä kirjoja lomalla, en osannutkaan. Todellako joululoma ilman teologista kirjallisuutta?

- armahduksesta puhuminen sopii vain miehille, joilla on kokoparta nauratti Riikka Pulkkinen.

- Kaikkea tulisi tarkastella ennen muuta toivon näkökulmasta voi olla syvä totuus

- Ja lisäksi ajatus siitä, että Raamatussa ylistetään useammin huutaen tai kuorossa lausuen kuin laulaen, hymyilytti.

Minulla on aikaa aivan kaikelle, tuntuu. On ehtinyt miettiä, että tarvitsen sellaisen seurakuntakodin, jossa on kunnolla tuttua, myös kaupunkiin. On ehtinyt tuntea.

Näin Ruusua ja Tähteä, mutta sen hetken lisäksi olen ollut ihanihan rauhassa, ja sekin on ollut varsin rakasta. Juoda glögiä ja pitää sylissä suloisinta koiralasta vaikka tunti. Kävellä hiljaa lumessa ja sanoa yksin ääneen, että maa on niin kaunis. Olen ollut ulkona enemmän kuin koko syksynä.

Joulu hiipi tänne ihan yhtäkkiä, kaikesta jouluhihkutuksesta huolimatta yllättäen taas. Paketoin viimeiset joululahjat, veljen karttaan käärityt villasukat, vasta aatonaattona, eikä silloinkaan ollut oikeastaan joulumieli. Jonkinlainen ilo vapahtajasta ja maallinenkin rauha asettui minuun vasta siinä, kun hämmensin riisipuuroa ja ikkunan takana oli kerrankin valkea joulumaisema. Kuusi toi taivaan olohuoneeseen ja hyräilin, että juhlimaan tulkaa.

Pakollinen joulumaterialismi kesti vain hetken onneksi. Sen hetken, kun paperiin kätketty kreikan sanakirja nauratti. Sain kivojakin lahjoja, kuten Roope Lipasti ja villasukat. Käytännöllisyys hymyilytti eniten kaikesta.

Yöllä en jaksanut messuun, mutta aamulla sitten raahasin (äkillisestä, ehkä varsin kauhistuttavasta kauhistuttavuudesta huolimatta) itseni kirkkoon kuulemaan syyspapin saarnaa armosta ja rauhasta. Sellaista kaikkea, että kyyneliä ei kehdannut itkeä koskaan, eikä sitten enää tarvinnut.

δίδωσιν ἡμῖν τὴν ἐλπίδα ἐν τῇ χάριτι αὐτοῦ

Kreikan tentissä suomensin ihan väärin ja keksin kertomusta suuttuneista fariseuksista ja kansanjoukoista, vaikka kummastakaan ei saatettu mainita mitään. (silti tuli hyvä) Eksegetiikan kysymyspaperi sai aikaan hysteerisen naurun, kun ne kysymykset olivat niin odottamattomat, oudot, mutta silti muutama minuutti sitten keskustelussa nauraen mainitut. Enkä osannut, taaskaan en, ihan tosi. En pystynyt juuri kertomaan tuomaan evankeliumista fiksuja, enkä pohtimaan uuden testamentin moraalikäsitysten kehitystä.

Ja ihan liian monesti olen todennut, ettei musta ikinä voi tulla pappia. Ja miettinyt ihan vakavastikin, että haluanko edes, haluaako Korkein. Mitä ihmettä kohti pitäisi yrittää?

Puurojuhlassa oli mummoja, joille hymyilin, vaikken tuntenut edes. Oli tutut ystävät ja ihmetys. Oli viimesyksyinen syyspappi (valtavan lempeä katse aina, kun vuosi sitten esitin epäilykseni armosta ja muusta), joka on tullut taas hetkeksi. Juoksin väen joukosta halaamaan ja sanoin kevyitä sanoja, hymyilin ja katsoin silmiin.

Ja nyt on vapaiden päivien, nauruisten iltojen ja valoisten hetkien aika. On vapaus viettää hetkiä metsässä huiskuhännän kanssa, on aikaa lukea kirjaa, jossa on pinkit kannet ja lukee Totta. Lupa olla ihan hiljaa niin pitkään, että kellossa on täyttynyt ympyrä.

Ja perjantaina jaoin osallisuutta sakramentista valkeassa asussa kuin olisin edes jokseenkin puhdas. Hämmentävän helppo olo huolimatta päivästä, hämmentävän suorat sanat sinun puolestasi, villasukat alban alta pilkottaen, olo oli rauhallinen. 

Toinen pyhä ateria tänään, valkeassa valtavassa kirkossa. Onneksi tämän syksyn raamiksista melkein tuttu rusettisuntio sai koko päivän vallinneen kauhun katoamaan sakastissa. En tiedä, kuinka olikin niin pelottavaa, ja silti roomalaiskirjeen sanatkin tulivat suusta värisemättä liikaa. En kompastunut liian pitkään kaapuun, en kaatanut yhtään viiniä muualle kuin pikariin, en unohtanut katsoa ketään silmiin. 

Hän antaa meille toivon armossaan.

kadut tulvii juhlaa

Jouluun on ihan vähän aikaa, enkä ole oikein huomannut, On se hiipinyt minuunkin ja elämääni pieninä asioina. Piparkakkuja, glögiä, jouluvaloja, joululauluja, jouluhumua ja humua ja juhlaa. Kauneimmissa joululauluissa oli kirkko täydempi kuin ikinä ennen sen nähdessäni. Miten oi miten siellä olisi sellainen väenpaljous sunnuntaina kello kymmenen? Että penkkirivit eivät riitä, eikä vapaa lattia, niin että torillekin pakkautuu ihmisiä kuulemaan. Joulun vuoksi ne siellä olivat.

Mutta siltikään en ymmärtänyt tätä kuuta, en muistanut syödä joulukalenterin suklaista puoliakaan. 

Viimeiset päivät kaupungissa ostoskeskusjoulun (sitäkin saa rakastaa), katumuusikoiden ja joulukojujen keskellä. Kävelen kopisevia kylmiä katuja kivitalojen välissä ja hymyilen ihmisille, jotka kurtistavat kulmiaan ajan kulumiselle. On kiirekiirekiire, niin kuin kaikilla muilla, mutta samalla ei ollenkaan. Minulla on aikaa kävellä saman liikkeen ohi kolmesti, vaikka en sittenkään osataisi mitään. On aikaa ottaa tärähtäneitä valokuvia jouluvaloista ja pysähtyä koskemaan jokaista kaunista esinettä. 

Täällä kotona minun piti oppia tutkijoiden Jeesus-kuvien erot (erityisesti varmaan tutkijoiden nimet), ymmärtää synoptinen ongelma ja muistaa Paavalin elämä piiruntarkasti. Piti lähettää jonnekin kirje, jossa kuvaan, kuinka hyvä rippikouluopettaja olisinkaan. Mutta sitten, kun tulin kotiin, keitin teetä, soitin äidille, sytytin kynttilöitä ja pohdin, pitääkö kissavillapaita pakata joululomaksi kotiin, vai pärjäänkö noiden kuuden muun villaisen turvin. Kysyn Ruusulta, tarvitsenko toiset kengät, kun tajuan, että maailmassa on ihmsiä, joilla ei ole yksiäkään. Ja lopulta minä pakkaan ne miljoonat villapaidat, mutta en kenkiä. 

On jo liian myöhäistä kai kovin syvällistä tenttilukemista harjoittaa. Että huomenna pääsen kotiin tutun koiran kuonolle kyyneleeni valuttamaan. 

olisi aikaa

Harvinaisen paljon olen puhunut tulevasta vakavasti, puolikauhulla, mutta tosissaan. Sillä, niin kuin totesin yhdessä sen kiharatukkaisen teologiystävän kanssa, en minä ole viiden vuoden päästä ketään valmis hautaan siunaamaan. 

En luule, että olisin valmis moneen muuhunkaan, varsinkaan nyt tässä hetkessä. Tänään pukeutuneena villasukkiin ja nuhruiseen paitaan. Olenko ensi kesänä muka niin aikuinen, että minä voisin olla oikea ihminen kertomaan rippikoululaisille armosta, suurimmasta koko maailmassa ikinä? Tähän uskon olevani, jos en varmasti valmis itse, niin erään hengen voimalla ehkä, sillä haluan.

Olen viettänyt niin monta joulua, että pelkään glögirakkauden kuihtuvan ennen varsinaista juhlaa. Ja olen kuitenkin niinä iltoina nauranut enemmän ja enemmän ja enemmän ja huomannut valoisia kasvoja ympärillä.

Punatiilitalossa on mahdollista viettää paljon aikaa tekemättä mitään järkevää. Vaikka tuijottaa eteensä monta minuuttia ja keittää teetä ja taas tuijottaa. Siellä voi ihminen mennä piiloon.

Käytän aikaa typerästi: esimerkiksi tulostamalla Raamattua hartauteen, jota en sitten edes pidäkään, lukemalla jouluevankeliumia uudelleen ja uudelleen eri äänenpainoilla ja nukkumalla koiran vieressä kukkalakanoissa. Olen unohtanut tahallani lukea tentteihin, varmaan jotta olisi syy itkeä ensi viikolla. Leivoin tasa-arvoa kannattavia piparkakkuja ja miljoonia joulutorttuja veljen kanssa lauantaina. Sunnuntaina söin niitä ihan liikaa.

reinkarnaatio

Tämä uusi manifesti hämmentää minua, mutta kai huojentaa myös. Jos entisestä voisi päästä näin eroon, olisiko se totta. Haluaisinko uuden otsikon? Ehkä pitäisi lakata sellainen, ehkä pitäisi elää aina niin, että olisi vauhti eteen. 

Maailma heittelee vaihtoehtoja, polkuja kuljettavaksi, mahdollisuuksia tartuttavaksi. Ja minä suostun kaikkeen. Ja kalenterin lehdet uivat musteessa, jolla niille kirjaan kaikkia mahdollisia hyviä töitä ja kohtaamisia. Eilen onnistuin välttämään yhden tosi kivan ja kaikin tavoin houkuttavan, vaikka tiesin kuinka varmasti nauraisin Betlehemissäkin, kuten viime keväänäkin nauroin ja halusin taas. 

Kuitenkin elämäni on aika täynnä, viikon tunnit pursuvat ja yhä haluaisin mahtua itsekin joukkoon. Kohtaamisia yliopiston tietokonepaikassa (Nuotti siellä kirjoittaa kai jotakin akateemista, kun aina menen katkaisemaan ne ajatukset ja nauramaan turhille), kaikki pitkät minuutit junassa, luennot, joilla äänet soljuvat ohitseni, istun kuplassa.

Oli puurojuhla, kuiskatut nauretut salaisuudet, äidin porsaat myös ruotsiksi ja kreikaksi, ihan liian pieni mukillinen glögiä. Oli tyttöjä, joiden kanssa nauraa kaikelle, syödä yhden täydellisiä piparkakkutähtiä ja tuntea kuuluvansa. On tänäkin iltana, ja saan hämmästellä. Valvon joka yö liikaa, enkä osaa laittaa itseäni nukkumaan, kun tekee mieli Ruusun kanssa askarrella maailman paras joulukortti ja leikata lehdestä kaikki nauravat mummot. 

Mieli kiljuu riemusanoja, koska eksyin kuulemaan, että on tapahtunut hyvää. Tällä kertaa olen järkevä. (niin varmaan)

Päätin lähettää itseni keväällä edes muutamalle tanssitunnille, jotta voisin tuntea itseni ja olemassaoloni. Että olemisesta tulisi jotenkin konkreettisempi kuin kreikan läksyt tai käheä ääni tai huonosti laulettu virsi. Että voisin hetken tuntea lattian ja painon ja kehollisuuden. Ja katsoin jo valmiiksi missä on halvin mahdollisuus olla olemassa aidosti. On enää uskallus.

Riikka Pulkkinen on hehkutettu joka mielen käänteessä ja vielä ainakin tämän kerran. Sillä ihminen, joka kirjoittaa tanssin sanoiksi ja saa ne painetuksi ja minä koen, on ainakin jokseenkin onnistunut ja täydellinen. 

Ja hymy se on hehkuvaa

Kolme kappaletta, joissa kerron, miksi vanha blogi piti sulkea niin äkkiä:

Ennen kirjoitin metrejä sanoja villasukkaotsikon alle. Siellä salaisessa kansiossani kaikki rakkaat kauniit sanat elämästä, Jeesuksesta, kuurapäivistä ja tutusta punatiilitalosta yhä ovat. Mutta oli sanoja kadonneista papeista, sanoja riittämättömistä kirjaimista ja sellaisia. Minä en halunnut enää olla niin auki kaikille kasvoille.

Aion oppia hallitsemaan sanoja, joita maailma minusta saa. Ei enää niin paljon, ei niin syviä. Kerron sen nyt: tämä tarina on eletty, mutta jätän lauseet kesken, pahasti puolikkaiksi.

Sillä niin se on tarkoitettu. Sanoja jokatoiselta päivältä, luennoilta, joilla hymyilen. jokatoiselta tunnilta, valoisilta kaduilta. Jokatoisesta hetkestä, värikkäistä teemukeista, ehjistä sukista. Jokatoiselta yöltä, niiltä, joina katulamput palavat. Sillä niinä öinä nauran sinun kanssasi.

Ja nyt menneen voi unohtaa.

Viime päivinä olen nauranut. Kiirehtinyt paikasta toiseen, kaupunkiin ja mukamaalle, jossa useimmat kodit ovat. Kirjoittanut jutalaiskristityistä ja uskontojen haasteista. Kiirehtinyt messusta toiseen, luennoille, juniin, kreikan tunneille

nuorteniltaan, jossa olin hetken aloillani juoksematta. Rakkaat ystävät, aikuiset parrakas ja vaaleatukkainen farkkupaita. Sytytin kynttilät tiililattialle. Minä puhuin hämärässä kynttilänvalossa ystäville hartauden voimasta, sillä meillä on suurin korkein kaunein voima, kuningas. Minä uskon siihen Jumalaan.

ylistysseurakuntaan ihan yksin. Sielläkin tuntui silti käsittämättömän kodilta.

Ja päiväkirjattomina kotipäivinä tajusin, kuinka paljon tosissani hengitän sanoissani. Etten minä voi lakata hellimästä niitä, en unohtaa, kuinka monta synonyymiä on hymylle. Ja tajuan taas senkin, että hengittämiseeni tarvitsen myös muiden sanoja, tänään Riikka Pulkkisen. Koko ajan opetan itselleni omien kasvojeni rajoja.